Vuosi vaihtuu

Vielä muutama minuutti vanhaa vuotta jäljellä... Pian vuosi vaihtuu perinteitä noudattaen, ilotulituksen paukkeen saattelemana!

Taakse jää muutosten hyvä vuosi. Toivottavasti edessäpäin on yhtälailla hyvä vuosi; mielenrauhaa, iloa ja onnea, kohtuullista toimeentuloa ja terveyttä... Haasteita, vaikeuksista selviämistä...

Täyttä elämää!

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA, YSTÄVÄT!

Joulua!

Kaikille blogiystäville

Ihanaa Joulun tunnelmaa, rauhaa ja rakkautta maailmaan,

toivottelee

Crane

Tunnelma tiivistyy....

Eikö olekin hassua. Sitä herää aamulla energisenä ja virkeänä, vaikkei olisi niin montaa tuntia nukkunutkaan... Ikkunasta on kurkittava tavan takaa ja ihasteltava taivaan huikeita värejä... Ja oih, ihan aurinkokin siellä paistaa, vaikkakin vain pienen hetkisen... Pakkasmittari kertoo ulkolämpötilaksi -10 ja sekös vasta mukavaa onkin... Ulos onkin syytä singahtaa, kunhan on nautittu kaikkien tuttujen ja tuntemattomien blogeista ja jokunen rivi omaankin kirjoitettu.

Kaiken tämän ilon tuottaa korkeapaine! Kuukausia on eletty on-off-talvea; pientä pakkasta, lupaavaa lumisadetta joka sitten seuraavassa hetkessä on muuttunut loskaksi ja ...sanonko miksi! Pimeyttä, mustaa maata, liukkaita kelejä, vesisadetta... Plääh!

Mutta nyt...! Ja jos nyt ihan oikein on uskominen, saamme pitää pakkaskelejä ainakin vähän aikaa!

Todelliseen Jouluun, omaan joulutunnelmaani, kuuluu lumesta valkea maa, kirkas, kuulas pakkaskeli ja yötaivaalla tuikkivat tähdet. Muistan aivan pienenä lapsena jo seisseeni lasiverannalla katsomassa jouluaaton hämärtymistä siniseksi illaksi jääkukkien kirjomista ikkunoista ja odottaneeni Joulupukkia. Talo tuoksui kuuselle ja lanttulaatikolle, omenille ja pipareille ja suussa maistui makeat taatelit, joita ruokakomerosta oli vähän salaa napsittu suuhun. Sieltä 50-luvun lapsuuden tunnelmista ja tuoksuista rakentuu oma jouluni.

Mainitsinko vielä vuosi sitten, etten ole jouluihminen?!? Huihai! Nyt olen sisustanut kotiini punaista verhoa,tyynyä, sängynpäällistä ja ikkunaan lasipalloa. Amaryllis kukkii ihanasti joulukuusen rinnalla ja punaisissa laseissa tuikkii kynttilöitä. Jopa lahjat on hankittu!

Niinpä, nyt nautitaan, kaikessa rauhassa! Nauttikaa tekin!

Joulumieltä ja muita tunnustuksia

Täytyy tunnustaa, että odotan Joulua! Tunnustan, että katselen kuuraisia puita ja öistä tähtitaivasta, ikkunoissa tuikkivia jouluvaloja ja koen niistä syntyvästä tunnelmasta hyvää mieltä! Ihanaa, että voin tunnustaa kokevani elämisen iloa!

Tunnustan myös liikuttuneeni saatuani ihanalta blogiystävältä Unalta Joulunhenki - tunnustuksen, vaikka olen viime aikoina niin vähän kirjoittanut blogiini tai seurannut muiden kirjoituksia! Kiitos, Una!







Tämä ihastuttava enkelitunnustus on Mistyn tekemä ja tunnustuksen mukana seuraa seuraavanlaiset säännöt:

Anna tämä tunnustus kaikille blogeille,
joille haluat toivottaa joulumieltä sekä hyvää joulua!

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa)joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä


I want to give this little own made Christmas spirit- award already now wishing christmas spirit and happy christmas!

Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland.
Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on.
Beware you may get the award several times.”


Haluan antaa Joulunhenki-tunnustuksen seuraaville:

Oh-show-tah hoi-ne-ne
Ilona Tammi
Pitkospuu
Hanneles Paradis
Varamussalo
Ina
Utua
aimarii
Jokivarren Maaretta
Villa Ottilia
Celia

.... jä näiden kaikkien mainittujen lisäksi aivan kaikille!!!!!!

Itsenäisyyspäivän iltana

Huonosti nukuttu yö. Aamulea aiottua rauhallista aikaa ei ollutkaan. Nopea suihku, kosteat hiukset, ei aikaa meikkaamiseen...

Edellispäivänä kesken jäänyt vaatteiden silittäminen kostautui armottomasti...
Vaikeuksia mahtua kansallispuvun hameeseen,(onneksi esiliina armollisesti peitti näkyvistä pulmallisen aukon, josta paita pyrki näkyviin )... Tottelemattomilla sormilla lähes mahdotonta pujottaa koru rekon lenkkien läpi. Hikeä ja ähellystä!
Juhlapaikalla toinen takkia vyötäröltä sulkevista lenkeistä napsahti poikki. Nolon ilmestyksen pelasti eräs talon iäkäs asukas ompelemalla näppärästi uuden lenkin.

Kiire ja jännitys käsi kädessä!

Tehtäväni oli suunnitella ja järjestää talon asukkaille Itsenäisyyspäivän juhla. En tehnyt niinkuin oli aina tehty, vaan niinkuin uskoin olevan hyvä ja toimiva tapa. Jo pelkästään saada juhlasaliin mahtumaan kaikki halukkaat asukkaat apuvälinneineen ja saattajineen, oli haasteellista! Miten sijoittaa n. 20 -henkinen mieskuoro ylettömän kaikuvaan tilaan niin, ettei tunnelmaa pilaa moninkertaistuva kopina ja kahina kuorolaisten tullessa esiintymään ja poistuessa esiintymästä?

Onneksi apuna oli Ilmatorjuntarykmentin salskeat ja reippaat varusmiehet, jotka työnsivät pyörätuoleja, ohjasivat mummoja rollaattoreineen istumapaikoille, kantoivat tuoleja ja järjestelivät pöytiä, tarjoilivat kahviakin... Kiltisti tekivät kaiken, mitä pyydettiin. Ja heidän joukostaan nousi vielä muuan varusmies pitämään juhlavaa puhettaja saattoi sodat käyneet vanhukset liikuttuneiksi osoittamalla sanoillaan kunnioitusta heitä kohtaan.

Pappi puhui hengen palolla ja uskon vakaumuksella monien kuulijoiden sydämiin. Kanttori oli eksynyt paikkakuntaa tuntemattomana väärään osoitteeseen, muttei säestyksen puute virrenveisuuta heikentänyt vähääkään. Tutut virret laulettiin täysin palkein ja sydämin.

Kuoro lauloi komeasti ja mahtava oli yhdessä lopuksi laulettu Maamme laulu jonka kaiku kulkeutui suuren talon jokaiseen sopukkaan ja ulos lumiselle pihalle saakka.

Hissiin jonotettiin kärsivällisesti, mutta hieman tunnelma särkyi, kun viimeisten ehtiessä ruokasaliin ensimmäiset olivat jo aikaa sitten kakkukahvinsa nauttineena vetäytyneet omiin asuntoihinsa.

Kaikkiaan onnistuneet juhlat! Jännitys on lauennut, odotetaan migreeniä alkavaksi!

Sininen ja valkoinen

Runotorstain 151. haaste





Sininen ja valkoinen


käytävän kirkkaaksi vahatulla lattialla hitaasti liikkuvat jalat
niin kovin hauras vanhus
nojaa keppiin
käsillä joissa elämän parkitsema sitkas nahka, nahkan alla sinertävät suonet joista
veri valkoiselle hangelle kerran
valui värjäten
vapauden värin
sinivalkoisen


ei väistänyt ei paennut
vaan oli valmis uhraamaan kaiken: hengen
antamaan edestä isänmaan vapauden ja tulevien sukupolvien
meidän



Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Unohtaminen on osa elämää....

Runotorstai
150. haaste
26.11.2009 - 00:05


"Jotta en unohtaisi"
SusuPetalin ehdottaman haasteen mukaisesti kuvataan myös Valokuvatorstaissa.


Elämäsi
jatkuvan pelon alla
suurella suurennuslasilla
itsesi tarkkailua:
- olisiko juuri minulla se geeni?


Panikoit kun avaimet on kateissa...
On se niin noloa, kun ei muista tutunnäköisen ihmisen nimeä...
Hävettää kun sanat menee sekaisin...


Mikä on normaalia unohtamista,
missä sairaus näyttäytyy
peilikuvasi takana


Elämäsi
jatkuvan pelon alla
rampauttavaa ja kovin surullista
että unohdat elää
- vain jotta et unohtaisi!

*************************************************************************************

PS! Viikon haasteesta olisi syntynyt muunkinlaisia runoja, mutta totesin jälleen, miten lähellä aihe "muistisairaus" minua yhä on! Seurasin sen kulkua äidissäni, olen nähnyt sen useissa sukulaisissa ja nyt näen sitä työssäni. Siitä puhutaan ja sen kohtaamiseen ja kuntoutukseen kouluttaudutaan...
Itse en toki pidätä hengitystä sen tuloa odotellessa, vaikka todennäköisyys sairastua siihen on suuri. Mutta olen tavannut ihmisiä, joiden elämässä jo se mahdollisuus, että sairastuu muistisairauteen, on julma ja pelottava peikko, joka lamaannuttaa ja estää elämisen tässä ajassa ja hetkessä....
Se on kovin surullista!

Yksinäinen

Runotorstain 147. haaste kuu


yön pimeydessä
kalvakasnaamainen ukkeli
ojentelee pitkiä käsiään
kurkistelee kaihtimien raosta
verhojen välistä sisään huoneisiin
herättelee nukkuvia

ei ole pahantahtoinen
vaan pirun yksinäinen

Luovuutta kehiin!

Hui! Aika kuluu edelleenkin pikakelauksella, eikä blogiin ole juurikaan ollut asiaa... Tai asiaahan kyllä olisi, vaan iltaisin tahtoo olla niin väsynyt, ettei ajatus kulje muuta kuin kohti unta.....

Niinpä vasta nyt (anteeksi Ina!) huomasin saaneeni Inalta kunniamaininnan. Tuosta luovuudesta en ole ihan varma omalla kohdallani,ainakin tässä nykyisessä työssä joka päivä toivon itselleni lisää luovuutta! Kiitos kuitenkin!

Näin se siis menee:







Kiitä sitä, jolta sait tunnuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
Laita linkki, keneltä sait tunnuksen.
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi,
mitä muut ei vielä tiedä.
Anna tunnustus seitsemälle.
Linkitä nämä blogissasi.
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Ei ole aivan helppoa keksiä itsestään seitsemää, joista ei jo olisi blogissa lörpötellyt... Jonkun sanoin; blogi on avoin kirja, jossa kerrotaan kaikki!
Mutta koeteaan:

1. Uskokaa tai älkää, olen monena kevättalvena hiihdellyt jopa 20 - 40 km :n matkoja Inarijärven jäillä, ihanassa auringonpaisteessa... Nyt en taitaisi suksilla pysyä edes pystyssä!

2. Olen luistellut 70- luvun alussa Moskovassa, suuren talokompleksin sisäpihalle jäädytetyllä "lämpäreellä" (ei oikein luistinradaksikaan voinut nimittää) miliisin turvallisen silmälläpidon alla....

3.Ensimmäinen kokemukseni moottorikelkalla ajamisesta maastossa tapahtui v-75 Saariselän tunturimaastossa. Jostain hullusta syystä pääsin ainoana naispuolisena ajamaan itse kotimaista Winhaa 15 miehen joukkiossa (pääasiassa lehtimiehiä), joille kelkkatehdas tarjosi kyseisen testiajon. Ihastuin kelkkailuun ja tietenkin olin itsestäni ylpeä, kun jaksoin/pääsin perille... Sittemmin tuli ajeltua paljonkin ja nautittua vapauden tunteesta...

4. Minulla on poroajokortti, tosin jo aikaa sitten vanhentunut... Vaikka kelkalla ajaminen on hauskaa, arvostan menneiden aikojen "luonnonmukaisia ajoneuvoja" kovasti ja ihmisiä, jotka osaavat kouluttaa poroista ajokkaita!

5. Hevosen reessä olen ollut vain kerran, Santahaminassa, lapsena, laskiaisajelulla... Helsingissä on siis ollut lunta 50 -luvun lopun talvina, mot.

6. Vaikka rakastin moottorikelkkailua ja sen suomaa vauhdin hurmaa, haaveilin kauan hankkivani vetokoiria joilla matkata lumisilla aavoilla tuntemattomiin seikkailuihin... Nyt haaveilen vain pikkukoirasta, joka ulkoiluttaisi minua:)-

7. Hankin ajokortin kesällä -75 ja ostin heti syksyllä veljeltäni auton, jolla syyskuussa ajelin kohti Lappia. Onneksi toinen veljeni saatteli minua Kemiin saakka ja ystävättäreni jatkoi matkaa kanssani Rovaniemeltä kohti pohjoista.... en usko ajotaitoni olleen kaksinen silloin. Vuosien varrella se kehittyi Lapin vaihtelevissa keleissä ja pitkien välimatkojen tuomalla kokemuksella...

Tällaisia tunnustuksia siis!

Näyttää siltä, että monet ovat jo tunnustuksen saaneet, joten rikon sääntöä, enkä lähetä sitä eteenpäin! Mutta tunnustuksen voi toki tästä poimia itselleen!

Pientä hupia

Jotkut vain kertakaikkiaan ovat hienoja ihmisiä.

En tarkoita sellaisia hienoja, jotka kulkevat kauniisti pukeutuneina, taitavasti meikattuina, kampaus aina moitteettomana... Voivathan hekin tietysti olla hienoja ihmisiä!

Tarkoitan nyt sydämestään hyviä, ystävällisiä ihmisiä... Sellaisia kuin Una, joka kaiken muuttotouhunsa keskeltä vielä ehtii ja jaksaa ilahduttaa toisia syksyisen pirteällä tunnustuksella:





Kiitos Una!


Mukana olivat seuraavat ohjeet:
Anna tämä tunnustus blogeille, jotka tuovat sinulle iloa
ja innostusta syksyn harmauteen.

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa) joille haluat tunnustuksen antaa
ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.


Blogini on ollut jo jonkin aikaa tyhjäkäynnillä, enkä pahemmin ole ehtinyt toisten blogejakaan seuraamaan. Silti ei ole vaikeaa laittaa tätä tunnustusta kiertämään:

Mk
Marjattah Varamussalossa
mm
erikeeperin runnoja
SusuPetal
Arjaanneli

JA KAIKILLE MUKAVILLE BLOGIYSTÄVILLE!!!!!!!

Tällaista....

...se nyt sitten on! Työläisen elämä!

Parin kuukauden työharjoittelun jälkeen sain kuin sainkin määräaikaisen työsopimuksen sosiaaliohjaajana vanhusten palvelutalossa. Tehtäviini kuuluu viriketoiminnan suunnittelu ja toteutus, sekä palveluohjaus. Talon asukkaiden fyysisen ja henkisen voinnin kirjo tekee työstä haasteellisen, mutta on myös hyvin palkitsevaa nähdä asukkaiden iloisia kasvoja silloin kun toiminta on ollut heille mieleistä.

Olen aivan täpinöissäni. Puhkun intoa ja pääni on täynnä visioita. Aamuisin herään virkeänä ja reippaana. Tunnen, että olen oikealla alalla, itselleni hyvin sopivassa työssä jossa minulla on myös jotain annettavaa työyhteisölle ja talon asukkaille.

Olen hyvilläni ja kiitollinen tästä työstä. Lähes viisi vuotta on kulunut siitä, kun olen viimeksi ollut "oikeissa töissä". Elämäni on saanut uutta sisältöä ja merkitystä ja itseluottamuskin on jotakuinkin taas terveellä tasolla. Arjen säännöllisyys rauhoittaa ja talouden kohentuminen tuo turvallisuutta.

Ainoa negatiivinen asia tässä kaikessa on se, ettei ole aikaa eikä voimia blogiin, ei kirjoittamiseen, eikä lukemiseen. Menee päiviä, etten edes avaa kotona läppäriä tai vain äkkiä käyn tarkistamassa s-postit ja face-bookin... Ehkä olisi parasta laittaa blogi joksikin aikaa hyllylle ja katsoa jonkin ajan päästä, josko kirjoittaminen vielä maittaa....

Tänään kuitenkin jälleen nautin upean aurinkoisesta pakkassäästä pitkällä kävelylenkillä. Täällä Lapin porteillahan on satanut ensilumen epätavallisen aikaisin. En muista mitä siitä sanotaan, kun on lehti puussa ja lumi maassa, mutta luulenpa, että edessä on vielä paljon mustaa maata ja harmaata taivasta, ennekuin saadaan oikea talvi. Sitä odotellessa....

Ei tietenkään

Runotorstain 141. haaste, ”tasan”



Ei käy ei!
Ei käy tasan
sanotaan
onnen lahjat onnenlahjat

Ihan hullua
miksi pitäisikään?
Eihän se mene tasan
ei jakaudu kuin pizza paloihin pizzapaloihin

Mulle sulle mullemullemulle….

Onni on onneksi suhteellinen käsitys
Onnista en ole varma

Ihana sunnuntai

Sumu on hälvennyt maiseman yltä ja aurinko noussut kuulaan kirkkaalle syystaivaalle hetkeksi lämmittämään päiväämme. Syksy loistaa kirkkain värein luonnossa ja mäen rinteet loistavat punaisina puolukoista...Mikä ihana sunnuntai vain olla ja nauttia!

Hieman haikein mielin katselen, kuinka muuttolinnut auraksi järjestäytyneinä suuntaavat lentonsa kohti etelää ja lämpöä. "Tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään"... Elämä on kuitenkin muuttumassa, ovi on auki jonnekin, jonne pääseminen edellyttää paikallaan pysymistä. Ja jos kaikki sujuu hyvin, kevät tuo uusia ilon aiheita ja sisältöä elämään...

Päivät ovat kuluneet hurahtaen. Työelämävalmennuksessa työ on ollut työtä, eikä vain työelämän harjoittelemista, niinkuin sen oikeaoppisesti kai kuuluisi olla. Luiskahdin ottamaan vastuulleni viriketoiminnan suunnittelun ja toteutuksen siinä muodossa, jossa se nykyisellään palvelutalossa toimii, kun "kukaan muu ei ehdi"! Lankesin siis turhamaisuuden ja pätemisenhaluni ansaan, mutta myös sydämessäni koin, että viriketoiminta tuottaa palvelutalon asukkaille iloa ja piristystä. Jokainen päivä on ollut haasteellinen ja välillä vaikeakin, mutta olen myös nauttinut ja iloinnut!

Tokihan olen myös katsonut toiveikkaana tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiini saada edes joitakin kuukausia kestävä "oikea" työ kyseisessä palvelutalossa. Olisihan se monen vuoden opiskelun jälkeen henkisesti palkitsevaa ja olisi uutta paikkaa hakiessa näyttöä pidempiaikaisesta työkokemuksesta. Kun on vuosikausia kitkutellut opinto-, toimeentulo- ja työmarkkinatuilla, niitä mitenkään väheksymättä, olisi ihan käsittämättömän hienoa saada pitkästä aikaa IHAN OIKEAA PALKKAA....

Aika on siis kirjaimellisesti hurahtanut ohi. Hyvistä aikeista huolimatta en ole juurikaan koneella istunut; en kirjoittamassa omaa blogia enkä lukemassa toisten blogeja. Suokaa hyvät blogiystävät laiminlyöntini anteeksi! Kyllä se tästä taasen...
Aurinkoista ja värikylläistä syksyä kaikille!

työhakija

Runotorstain 139. haaste: "Kirjoita runo, jossa on vain kymmenen (10) sanaa, ei yhtään enempää eikä vähempää. Aihe ja tyylilaji muuten vapaita".






loppuelämäni tärkein päivä
ovi auki sisään, ulos
arvoni
ventovieraan päätettävissä

Inhimillistä

Runotorstain 138. haaste; inhimillinen




kirottu tauti
kampitti
kaatoi salakavalasti
vuoteeseen

siinä makasin
minä heikko
vielä heikommaksi muuttuneena
kirosin ja itkin
kärsin
vihasin ja raivosin

itselleni

Lähtö

Runotorstain 137. haaste on kuva. Kuvahaasteen ideana on kirjoittaa runo haastekuvan innoittamana eli niistä ajatuksista, joita kuva herättää. Tämän "muuttolinnun" ajatukset kulkivat syksyyn....


© mariar


Lähtö

aallot lipovat rantahiekkaa
kaislikko vaikenee

niillä oli kiire
eivät katsoneet taakseen

tuleeko syksy aina yllättäen?

Värit sylissäni

Runotorstain 136. haaste on Sateenkaari. Yllättäen huomasin, etten kuluneena kesänä ole kohdannut sateenkaarta enkä etenkään kameran linssin läpi....




Unessa nousin taivaalle
askeleet painuivat pehmeästi pisarasumuun

enkä pudonnut


Nousin yhä ylemmäksi
sateenkaaren selkään ja näin
vanhan harmaan maailmani

kaikki värit loistivat sylissäni

Parasta kesässä

Runotorstain ja valokuvatorstain kesähaasteeseen vastaan näin;




























Parasta kesässä


avata ovi ja astua ulos
taivaan kirkkaaseen sineen
auringon lämpö sulatti viimeisenkin mustan jään

nousta junaan ja lähteä pois
suurten kaupunkien sykkeeseen
elossa olemisen tunne nostatti poskille punan

kohdata ystävät ja antautua
hullun nuoruuden muistelemiseen
nauru paransi keski-ikäisen turhantärkeyden

kerätä kokemukset ja palata
arjen voimat syövään tavanomaisuuteen
repun taskuista kurkkii muutoksen mahdollisuus

Työn makua...

Perjantaiyönä heräsin kummalliseen, levottomaan oloon. Tajusin katselleeni erikoisen värikkäitä ja vilkkaita unia. Havainto oli suorastaan riemastuttava, olinhan monet vuodet nukkunut yöni ilman unia tai en kyennyt niitä herätessäni muistamaan. Vasta viime aikoina unet ovat palanneet, aika vaisuina, mutta kuitenkin... Uskon, että unien paluu on merkki toipumisesta ja henkisestä eheytymisestä.

Siinä minä sitten lojuin sängyssä, hyvilläni, enkä saanut millään unen päästä uudelleen kiinni. Sitten se hiipi tietoisuuteeni; outo sininen valo!





Oli noustava ylös kurkkimaan ikkunasta, mistä oli kyse. Ja toden totta! Mikä huikea sinisyys. Kirkkaassa yössä loisti kuu ja muodosti kuunsiltaa sälekaihtimille...




Lauantaina sain yllättäen kutsun työpaikkahaastatteluun. Sinne oli riennettävä vajaassa kahdessa tunnissa, henkisesti valmistautumatta. Haussa oli lastenhoitoalan työtä, ei siis sosionomin tutkintoa vastaavaa työtä... No, kai se jotenkin meni, vaikken nytkään usko mahdollisuuksieni olevan kovin suuret. Hakijoita oli todella paljon ja tasokin korkea. Minulla taas päivähoitajan tutkinnosta ikuisuus aikaa ja viimeaikainen käytännön kokemus kertynyt lastenlasten hoitamisesta....

Tänään kuitenkin aloitin "työelämävalmennuksen". Termi on varmaan tuttu jokaiselle, jonka työttömyys on kestänyt n 6kk. Voidakseni siis nostaa työmarkkinatukea, eli n.25€/pvä, oli etsittävä työnantaja, joka ottaisi 1 - 3 kuukaudeksi harjoitteluun. Niinpä osallistun vanhusten hoitoon ja pyrin järjestämään heille viriketoimintaa... Saahan tästä kuitenkin todistuksen!

Niinpä niin. Heittäydynkin nyt lepuuttamaan särkeviä jalkojani ja toivon saavani katsella tänäkin yönä kirkasvärisiä,tapahtumarikkaita unia.

Samettiöitä odotellessa...

Napapiirin yötön yö on päättynyt, illat hämärtyvät ja elokuun loppua kohti pimenevät nopeassa tahdissa. Miten odotankaan noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas on kuin mustaa samettia ja kuu nousee sille oranssisena lamppuna. Minulle ne ovat yksi kesän kohokohdista ja samalla merkki kesän päättymisestä.

Muistan seisoneeni jo nelivuotiaana kuistin portailla tuijottamassa illan mustaan pimeyteen. Jokin siinä hetkessä vangitsi selittämättömällä tavalla mieleni ja sai rakastumaan samettisiin elokuun iltoihin. Pimeys ei pelottanut muutoin melko arkaa lasta vähääkään, vaan muistan kokeneeni kummallista turvallisuuden tunnetta, ikäänkuin olisin voinut kääriä tuon pimeyden peitoksi ympärilleni. Muistan vieläkin vahvana kukkien ja heinän tuoksut joihin meren haju sekoittui. Jossakin kaukaisuudessa elosalamat välähtelivät yhtä mustan ja hiljalleen aaltoilevan meren yllä....

Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla vietin useita kesiä Kirkonmaan saarella Kotkan edustalla. Rakkaus mereen senkuin kasvoi ja vahvistui. Viimeisen kesän lopulla livahdin usein rantakallioille ensimmäisen ihastukseni kanssa istumaan pimeisiin iltoihin viattomasti käsi kädessä. Ja elosalamat välähtelivät taivaalla....

Aikuisuuden kynnyksellä, asuttuani jo pari vuotta Keski-Euroopassa, jossa samettisen mustat yöt olivat jokapäiväisiä,tavanomaisia, palasin kotinurkille muutamaksi viikoksi lomailemaan. Olin ilmoittanut tulostani perheelleni, mutta kun saavuin kotikaupunkiin, ei kukaan ollut vastassa, eikä kotona ketään. Perhettä odotellessa tein itselleni kasan maailman parasta herkkua, savuankeriasnäkkäreitä, ja asetuin pihakeinuun pimeään iltaan niitä nauttimaan. Siinä hetkessä tunteet kävivät melkoista ristiaallokkoa, riemua ja surua. Koin olevani jo irti kodista ja silti kaipasin olla vielä lapsi. Ja ympärilläni rakastamani elokuun lämmin samettiyö ja täysikuu taivaalla....

Viimeinen elokuu pohjoisessa Lapissa. Aivan kuun lopulla vielä kerran saaressa. Harvinaisen lämmin ilma, kirkas tähtien pilkuttama taivas ja täysikuu... Keski-ikään ehtineenä monien kokemusten koskettamana, elämäntien risteyksessä... Muistan, miten katkerasti itkin, kun ymmärsin, että oli vain yksi vaihtoehto mennä eteenpäin, eikä paluuta ollut. Hyvästelin kaiken rakkaan, saaren, järven ja sen ylle kaartuvan yötaivaan...

Matkatessani tänä kesänä Etelä-Suomessa heräsin näkemään luonnon vehreyden ja monimuotoisuuden, sen laji- ja väririkkauden jonka olin Lapin karun kauniissa luonnossa asuessani melkein unohtanut. Haistoin meren tuttua hajua ja kaipasin saarien sileitä kallioita niin, että sydämessä kipeää kävi. Ja elokuun lämpimiä samettiöitä, pimeässä leijuvia tuoksuja, elosalamia...

Ehkä on tullut aika ympyrän sulkeutua.

Helpottaa, helpottaa...

Nyt osaan kuvitella, miltä tuntuisi istua viikko muurahaispesässä...Kutina on ollut varmaan aika vastaavaa... Onneksi nyt helpottaa!!!

Sain lopulta ajan oman alueen teekoo-lääkärille torstaiksi. Toisin kuin päivystävä keski-ikäinen mieslääkäri Keskussairaalassa, tämä nuori naislääkäri teki suorastaan vaikutuksen rauhallisuudellaan ja asiaan paneutumisellaan. Hän oli jo etukäteen perehtynyt potilastietoihini ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä minulla oli kerrottavana tilanteen kehittymisestä. Lääkäri sulki pois ruusun ja muutamat muut vaihtoehdot ja päätyi määräämään antihistamiinia suun kautta ja keskivahvaa kortisonivoidetta paikallisesti ihottumaan. On myös lupa ottaa yhteyttä, jos tilanne ei korjaannu odotetusti.

Tätä asiaa pohdittuani ja lääkärin kanssa keskusteltuani olen alkanut epäilemään, että kamalan ihottumani syypää onkin aurinko, jonka paisteesta olemme saaneet nauttia niin paljon heinäkuussa. Ihottumaahan esiintyy vain jaloissa alueilla, jotka olivat altistuneet auringon porotukselle, kiitos kaprihousujen. Enkä minä tyhmä ole käyttänyt aurinkovoiteita suojaamassa koipiani, "kun en ole ennenkään tarvinnut"... Siis ihan oma moka!

Kutina on heti helpottanut ja ihottuma hellittänyt, vaikkakin antihistamiinilla on myös oma sivuvaikutuksensa. Siitä johtuva väsymys saa nukkumaan 12 tuntia yhteen menoon ja tokkurainen olo jatkuu iltaan asti, kunnes on aika ottaa seuraava lääke... Tässä olotilassa mietin, mikä saa jotkut ihmiset tietoisesti hakemaan lääkkeillä tällaista "pöhnää". Minulle "ei kiitos", haluan toimintakykyni takaisin mhdollisimman pian.

Lämmin kiitos kaikille kommentoijille myötätunnosta ja hyvistä neuvoista. Ajatuksen voimahan on kuin lääkettä, ainakin mielelle!

Kaikesta huolimatta, heittäydyn vielä tänäänkin nauttimaan kauniista, kuumasta kesäpäivästä. Näitä ei liene enää monta jäljellä. Tosin, kokemuksesta viisastuneena, pidän kinttuni piilossa ja käytän aurinkovoidetta... Oikein ihanaa sunnutaita ja nautinnollista kesäpäivää kaikille!

Pogostan tautia, syyhyä vai ekseemaa.....

Huh hellettä, sanoi jänis pakkas.... Ehkä tämä menisi sen yhden renkutuksen piikkiin siitä, miten suomalainen tykkää pakkasesta kun helle valtaa maan... Nyt te varmaan ajattelette, että olen saanut auringonpistoksen tai muuten vain lopullisesti sekaisin. Vastahan ihanaa kesää ylistin... Minulla on valitettavasti pieni syy toivoa viileämpää, vaikka niin kovin tätä aurinkoista säätä rakastankin....

Niin, poikkesin siis reissullani Helsingistä mutkan Lappeenrantaan, Joutsenoon ja Anttolaan. Poikkeamisen käynnisti veljelleni tehty leikkaus jossa häneltä poistettiin kasvain. Kasvaimen laatua ei heti osattu sanoa ja ajattelin, että jos on sitä huonomman sorttista, on syytä käydä katsomassa velimiestä. Ja toki muutenkin... Onneksi ei sitten ollut sitä pahempaa... No, joka tapauksessa muutenkin turvoksissa olleeseen jalkaani nousi reissun jälkeen alkuviikosta punaisia pilkkuja ja kutina oli aivan kestämätön. Nyt se näyttää tuolta:



Soitin loppuviikosta lääkäriin ja kyselin, onko normaalia, että koipi on yhä näin turvoksissa, ettei tavallisia jalkineita pysty käyttämään. Olin lähinnä huolissani työkykyisyydestäni, koska tarkoitus on aivan pian mennä vanhusten palvelutaloon harjoitteluun, jos ei oikeaa työtä satu saamaan. Sainkin pikakomennuksen Lapin Keskussairaalan päivystykseen, koska lääkäri puhelimessa pelkäsi minulla olevan laskimotukoksen. No, ei onneksi ollut sitä, vain ylenpalttisesti kudosnestettä, niinkuin itsekin arvelin. Päivystävä lääkäri ei kuitenkaan nähnyt jalassani turkasesti kutiavaa ihottumaa vaan hänen mielestään koipi oli normaali ja turvotus kuului asiaan. Lupasi vielä, että turvotusta voisi kestää jopa vuoden!!!!! Lymfahoitoon sentään lähetteen antoi, mutta epäili vahvasti senkin vaikutusta....

Niinpä olen netistä etsiskellyt kaikki sienet, ekseemat, syyhyt ja bogostan taudit, jotka jotenkin viittaavat tähän hulluksi tekevään ihottumaan. Huuhdon jalkoja viileällä vedellä aina kun kutina käy sietämättömäksi. Kortisonista eikä antihistamiinista ole paljoa iloa ollut. Parhaan avun kutinaa rauhoittamaan olen saanut kiinasta tuomastani vihreästä (menthol-)litkusta ja jopa tiikeriöljystä. Lääkäriin en ole nyt kovin innokas menemään, mutta tietenkin pian on pakko.

Onko kenelläkään kokemusta tai tietoa tällaisesta??? Jos, niin pliiiiiissss, kertokaa! Kaikki neuvot ja tieto otetaan ilolla vastaan!

Ne kesäyöt...

"Voi pientä juhlijaa, aamu alkaa sarastaa..." Kello puoli kaksi yöllä näkymä Jätkänkynttiläsillalta Rovaniemen sydämessä. Voiko olla kauniimpaa (huoh!)...





Yöllisen kuvan nappasin kännykällä lähtiessäni kävelemään kotia kohti Ounasjokivarren ravintelista, jossa ystävättären kanssa istuimme perjantai-iltaa bluesia kuunnellen. Ei todellakaan voi moittia Papa George Bandin musiikkitarjontaa, mutta olen yhä - ja etenkin nyt- sitä mieltä, että bluesin ja jazzin kuuntelemiseen otollisin ympäristö on pienehkö, tunnelmallinen klubi tai vastaava... Ei kesäterassi eikä tanssilava...

Hupaisaa oli seurata myös yleisöä, lähinnä kaupungin kulttuuri- ja liike-elämässä vaikuttavia ihmisiä.Ei mitään kukkamekkoporukkaa, vaan rennosti ja rohkean persoonallisesti pukeutuneita mimmejä nahkarotseissa ja mustissa silmämeikeissä ja ruutupaitoihin vartensa verhoilleita miehenköriläitä. Reilusti keski-ikäisiä ja varttuneempia... Meno oli ihan mahtavaa, kansa jammasi ja piti hauskaa.

Sangria, jota erehdyimme tilaamaan oli sen sijaan valtava kannullinen vetistä litkua, mikä pettyneenä toki hörsittiin pahimpaan janoon. Haikeudella muisteltiin maailmalla nautittuja ihania sangrioita ja harmiteltiin, ettei tämän lajin kulttuuri ole tavoittanut paikallista ravintolaa. Hartaasti siinä toivoin, että nuorin tytär, joka kultsunsa kanssa suunnistaa huomenna Espanjaan, pääsee nauttimaan matkalla myös sangriasta, kaiken muun ihanan lisäksi....

Kotimatkalla hämmästelin, ettei edes metsäisillä paikoilla ollut lainkaan hyttysiä eikä mäkäräisiä. Eipä kyllä ollut muita kulkijoitakaan. Hiljaisuutta halkoivat vain tasaisesti toistuvat hälytysajoneuvojen piipaat. Ihanan leppoisa kesäyön tunnelma jatkui vielä kotona niin, ettei malttanut nukkumaan mennä ja unoset taisivat jäädä muutamaan tuntiin. Silti, aamun ihana ilma innosti houkuttelemaan poikien perheet lastenlasteni kanssa retkelle uimarannalle. Päivä lähes pilvettömältä taivaalta porottavassa auringossa makaamista kostautui aristavina, punoittavina käsivarsina. Sen siitä sai ja paljon hyvää mieltä lasten touhuja seuratessa!

Huomenna alkaa arki. Se tarkoittaa paluuta "pitää-elämään"... Pitää siivota, pitää tehdä anomuksia, pitää hoitaa vaikka mitä. Pitää, pitää, pitää... Vaan minäpä otan nyt kirjan käteeni, suklaata yöpöydälle valmiiksi ja heittäydyn sängylleni lepäämään... Arki saa vielä odottaa!

Kesän keskellä

(Cranen lempikukkia, kurjenmiekkoja...)

Paluu arkeen... Poissa on alkukesän apeus ja ahdistus, poissa huolet ja murheet. Eikä niiden karkoittamiseen tarvittu kuin parin viikon mittainen poissaolo kotinurkista... Palaavat aikanaan, epäilemättä, mutta yhä tuudittaudun huolettomuuteen ja keskikesän ihaniin iltoihin...

Kuvitelkaa itse, miltä viikkojen makoileminen kotivuoteella ja vaivainen liikkuminen pienessä asunnossa saa aikaiseksi ihmisessä. Sitä muuttuu yllättävän pian tyhjään tuijottajaksi, syrjäytyneeksi, omaa varjoaan ja muita ihmisiä säikkyväksi. Pienet vastoinkäymiset kasvavat vuorten korkuisiksi ja niiden edessä tuntee kertakaikkista voimattomuutta... Totta, täysin turhaa energian tuhlausta, mutta minkäpä itselleen mahtaa...

En lopulta joutunut evakkoon, kun lattian kuivattaminen onnistui asunnon alla olevan autotallin kautta. Nyt venytän pinnaani odottaessani remppamiehiä korjaamaan lattiaa ja rakentamaan maustehyllyä. Kaikki tähän asuntoon ja asumiseen kohdistuneet intohimot ovat laantuneet uusien tuulien puhaltaessa. Ajatukset kulkevat jo tulevissa ja niissä päätöksissä, joissa asuminenkin ratkeaa....

Jalkakaan ei parantunut aivan odotetusti. Haava tulehtui ja keppejä jouduin käyttämään pari viikkoa aiottua pidempään. Turvotus on yhä valtaisa. Se ei silti hidastanut kulkemista jalkaisin Pasilan lähialueella. Ihania puistoja, kadunpätkiä ja rakennuksia löytyikin. Eikä Tukholman Gamla Stanistakaan jäänyt paljoa näkemättä...


(Tuhkolman Gamla Stanissa kohtasimme toisia tonttuja..)

Kesämatkaani sisältyi lyhyt vierailu Lappeenrantaan rakkaan ja pitkäaikaisimman ystävättären luo ja pari päivää Joutsenossa veljeä ja siskoa tapaamassa. Helmenä matkalla oli tavata sisareni tytär ja hänen perheensä monien, monien vuosien jälkeen. Silkkaa iloa siis... Yllättävää, miten pariin viikkoon mahtuu paljon ihania kohtaamisia, pieniä ylellisiä hetkiä, kokemuksia ja elämyksiä, joita syksyn pimeinä iltoina muistella. Olen niistä hyvin kiitollinen!


(Hiekkalinna Lappeenrannassa)

Blogiin palatessa oli ilahduttava havaita, että muutama blogiystävä oli jo kaivannut. Kovasti myöhästyneet synttärionnittelut Utukka! Olet ihan 100% sunnuntailapsi:). Täällähän minä, Una! Entistä ehompana! Toivottavasti teille kaikille kuuluu hyvää ja kesänne tähän ehtiessä on ollut ihana, lämmin, aurinkoinen, elämyksellinen....

Ryntään heti huomenna lukemaan kuulumisianne, mutta nyt alan valmistautua iltaan mennäkseni kuuntelemaan bluesia Ounasjokirantaan..... Kesä jatkuu...

Huomenna taas Juhannusta juhlitaan...

Sijoitin pöydän ikkunan eteen ja asetin läppärin sen päälle tyytyväisenä hyvästä työtilasta. Vaan saanko mitään aikaiseksi, kun ajatukset karkaavat ikkunaruudun toiselle puolen, ulos. Tunnustan; minusta on tullut ikkunasta tuijottelija. Öisinkin, kun uni karkaa pois, nousen istumaan tähän tuolille, käännän kaihtimen auki ja tuijottelen maisemaa joka lasin takana aukeaa.

Ei siellä mitään erikoista näy, oikeastaan näköala on suppea ja kadun toisella puolella vastaan tuijottava talo on aika iloton. Parkkiruuduissa asfaltilla seisoo autoja ja peräkärryjä, nurmikkopläntin keskellä huojuu lipputanko tuulessa ja iso puukeinu on tyhjillään... Ei siis mikään kaunis näky.

Mutta aamuyöllä näen usein suuren rusakon loikkivan aivan ikkunan alle syömään vastaleikattua nurmea. Se pysyy lähes liikkumattomana ja kuuntelee tarkkaan ympäristöään. Sitten se venyttelee hassusti pitkiä takajalkojaan ja ottaa muutaman loikan toiseen paikkaan ja jatkaa syömistä.

Samaan aikaan nurmikolle laskeutuu kaksi varista. Ne nyökyttelevät päätään ja keekoilevat jäniksen ympärillä kuin kysellen sen kuulumisia. Sitten ne tepastelevat leuhkana ympäri pihaa, tarkastavat hiekkalaatikon ja parkkialueen autot. Kyllästyttyään ne lehahtavat vastapäisen talon katolle päivystämään kotipiiriänsä.

Västäräkkipari saapui näille main samoihin aikoihin kun itse tähän muutin. Kylmää oli ja taisi eväätkin olla kirjaimellisesti kiven alla. Naarasvässyn toinen siipi oli jotenkin vahingoittunut, liekö lentänyt tuulilasiin, kun sulat sojottelivat miten sattui. Viime yönä se jo jotenkin lenteli, vaikkakin lyhyitä pyrähdyksiä. Sen nokka oli kuitenkin täynnä hyönteisiä, joita se kuljetti pesään poikasille.

Nyt on oikein suotuisa juhannusilma. Kylmää ja harmaata. Ehdin jo viime yönä huolestua, sillä yö oli huikean kirkas ja kylmä. Auringon noustessa taivas talon takana vaihtoi väriä upeasta oranssista pinkkiin ja lilaan. Näytti siltä, että päivästäkin tulisi aurinkoinen, mutta ei... Vain vajaassa tunnissa kova tuuli virisi jälleen ja taivas peittyi tasaisen harmaisiin pilviin. Mitäkö suotuisaa tässä on? Tällainen sää säästää monia ihmishenkiä, hiljentää yletöntä riehaa ja rauhoittaa mieliä.

Kaikesta huolimatta; Ihanan valoisaa ja iloista Juhannusta kaikille blogiystäville!

Viimeinen saarikesä

Tarinamaantain 66. aihe; Laituri




”Miekii, miekii”, kiljuu nelivuotias Sohvi täyttä kurkkua ja hyppii rannalla tasajalkaa kiukusta. Uudet punaiset kumisaappaat pitävät hassua kurnutusta aina kun jalat tapaavat maahan. Saappaissa on tietenkin reilusti kasvunvaraa ja nyt ne ovat myös täynnä kuravettä Sohvin kahlailtua rantaan johtavan tien kaikissa kuralätäköissä.

Koululaisten kesäloma on alkanut ja siitä vapaudesta aiotaan nyt nauttia. Isompia sisaruksia tosin harmittaa ainainen lapsenvahtina oleminen. Pikkusiskon läsnäolo haittaa ainakin veljien hurjimpia leikkejä, mutta myös siskot ovat jo ymmärtäneet olla päästämästä Sohvia hetkeksikään silmistään. Tällä on ilmiömäinen kyky hankkiutua hankaluuksiin, jopa suoranaisiin vaaroihin kivikkoisella rannalla.

Edellispäivänä on satanut rankasti, mutta nyt aurinko paistaa ja lämmittää rantavesiä mukavasti. Lapset ovat varustautuneet pyyhkein ja mehupulloin tarkoituksenaan ottaa aurinkoa ja uida. Varsinkin pojat ovat jo päiväkausia tinganneet siitä, kuka heistä ehtisi ensimmäisenä heittämään talviturkin pois.

Laituri makaa vielä puoliksi veden alla. Kevätjäät ovat sitä liikuttaneet, kaataneet keskimmäiset tukipuut. Isot pojat jo hyppivät laiturilla ja Sohvikin lakkaa kiukuttelemasta katsellessaan, miten vesipisarat purskahtavat lautojen välistä korkealle ja kimaltavat hetken auringossa kuin helminauha, ennen kuin putoavat takaisin mereen.

Isä astelee rantaan ja komentaa pojat pois laiturilta hyppimästä. Hänellä on mukana rautakanki ja lapio, joiden avulla hän nopeasti nostaa laiturin notkahtaneet tukipuut pystyyn. Silti laiturin keskiosa jää vielä veden alle, sillä näin aikaisin kesästä vesi on korkealla. Myöhemmin kesällä kun veden pinta on laskenut, laituri tuntuu Sohvin mielestä olevan korkealla ilmassa ja vesi kaukana alhaalla.

Isä tarttuu Sohvia kädestä ja taluttaa tämän laiturille. Sohvia vesikohta pelottaa. Häntä pelottaa myös se miten laituri keinuu, kun muut lapset juoksevat sillä vauhtia ja hyppäävät kiljuen veteen. Vesi roiskuu korkealle ja pärskeet kastelevat Sohvinkin. Vähitellen, isän turvallisesta kädestä kiinni pitäen Sohvi rauhoittuu ja rohkenee kävellä laiturin päähän asti.

Sisko levittää huovan laiturille ja kaikki istuvat sille juomaan mehua ja maistelemaan itse tehtyä karamellia. Auringonpaisteessa on mukava olla ja tarkkailla ympäristöä. Sohvi heittäytyy mahalleen makaamaan ja tutkii laiturin vaalean harmaaksi haalistunutta pintaa. Niissä on kummallisia kierteisiä kuvioita ja aivan selvästi jossakin kohtaa on kiinni kotilon kuoren palasia. Laiturin raoista näkyy alapuolella oleva vesi ja laiturin tekemässä varjossa Sohvi näkee pikkukalojen parvia pyrähtelemässä sinne tänne. Isä sanoo, että ne ovat isompien kalojen poikasia. Sisko tietää kertoa, että siellä ui myös mutuja ja kolmipiikkejä, ahvenia ja särkiä.

Iltapäivän lopulla, kun kaikki ovat uimisesta väsyneitä ja nahkakin jo punoittaa liiasta auringosta käy isä hakemassa saaren isolta laivalaiturilta oman keskimoottoriveneensä ja ajaa sen laiturin viereen. Kaikki lapset kiipeävät kyytiin ja kesän alkamisen kunniaksi kierretään koko saari ympäri juhlallisesti laulaen ”ja se Oolannin sota oli kauhiaa…” ja muita hengennostatuslauluja.
Lopulta isä ohjaa veneen laiturin viereen ja iloisesti mekastava lapsilauma purkautuu maihin. Sohvi jää vielä seisomaan laiturille katselemaan kaislikkoon uivia alleja ja auringon kimallusta veden pinnalla. Sohvi huokaa lapsen onneaan. Hän ei tiedä, että viimeinen kesä saaressa on alkanut.

Kuminauhaa

Pakinaperjantain 132. haaste; Omatunto







Omatunto. Se on se pieni piipittävä ääni sisikunnassamme, se joka koettaa pitää ihmisen kaidalla tiellä, se joka kertoo oikeasta ja väärästä. Niin noh! Päänsisäisten äänien kuuleminen liitetään myös mielen sairauksiin, enkä osaa sanoa, missä kulkee raja omantunnon äänien ja niiden toisten äänien välillä… Varmaankin siinä, mitä ne meille kertovat, miten kehottavat toimimaan ja mitä itse lopulta teemme….

Muiden puolesta en voi mitään sanoa, kun en kenenkään pään sisään pääse kurkistamaan, mutta itse kuulen omantunnon äänen usein. Omatuntoni puhuttaa minua hyvinkin herkästi, joskus jopa sietämättömänä. Se nimittäin takertuu kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, kuten heräteostoksiin, valkoisiin valheisiin ja vastaaviin. Erityisesti nuorempana harmitti iloisesti juhlitun illan jälkeiset aamut, jolloin eivät vaivanneet niinkään fyysiset seuraamukset vaan ankara morkkis. Todellinen huutavan ääni erämaassa!!! Nykyisin tätä riesaa onneksi esiintyy harvoin. Se taas valitettavasti johtunee harvoista juhlimisen aiheista - tai sitten olen jo niin paatunut.

Omatunto on jotakin, jota jaetaan hyvään ja huonoon, jota tunnetaan, kannetaan mukana tai jossa peräti kieriskellään… Huono omatunto on jatkuva seuralaiseni. Sitä esiintyy ihmissuhteissa ja lähimmäisenä, ihmisenä olemisessa. Äitinä poden ikuista huonoa omaatuntoa asioista, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Nyt aikuisten lasteni elämää seuratessani tunnen hyvää mieltä siitä, että heistä on tullut jotakuinkin fiksuja ja ”yhteiskuntakelpoisia” ihmisiä. Mutta näen heissä myös kaikki omat kömmähdykseni, väärät valintani, laiskuuteni ja ymmärtämättömyyteni. Ja sitä rataa. Aina ja ikuisesti, amen!

Onkohan todella puhdasta omaatuntoa olemassakaan?

Maailman tapahtumia ja uutisia kuunnellessa ymmärtää, että omatunto voi olla hyvinkin venyvä käsite. Kuin kuminauhaa. Välillä politiikkaa tai liikemaailmaa seuratessa miettii, josko joiltakin ihmisiltä omatunto on kuollut ja kuopattu juttu. Niin kirkkain silmin näkee poliitikkojen puhuvan täyttä puppua, niin hurjia voivat liikemiesten huijaukset olla. Ja minkähänlainen on sitten ylikansallinen tai peräti globaali omatunto?

Ikkunasta nähtyä

Runotorstain 134. haaste; vapaa tankaruno.
Valokuvatorstain 134.haaste; määrämuotoinen


Tänään on Suomen Puolustusvoimain lippujuhla. Sen kunniaksi ikkunani takana kovassa tuulessa liehuu siniristilippumme, joka on hyvinkin määrämuotoinen....


















Tässä ensimmäinen koskaan kirjoittamani tankaruno;

Viiltävä sini
taivaan puhtoisuudessa.
Miksen minäkin
iloitsisi kanssasi
tuulisesta päivästä.

En uskalla huokaista, en ainakaan helpotuksesta. En vielä kuitenkaan. Asiat muuttuvat lähes joka päivä ja päivän aikana moneen kertaan. Siksi ei uskalla vieläkään luottaa, että pahin olisi ohi!

Vielä viime viikon alussa puhuttiin, että joutuisin evakkoon. Olisi tosiaan pitänyt rahdata omaisuus tilapäisasuntoon, asustella siellä muutama kuukausi ja sitten taas rahdata kamat takaisin tähän asuntoon.... Isännöitsijän kanta oli, että maksan kulut itse tai haen kuluihin korvaukset vakuutusyhtiöltäni. 150 euron omavastuulla!

Sitten tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Viikon alussa tapahtui välikohtaus, jossa kiinteistönhoitaja käyttäytyi minua kohtaan äärimmäisen epäasiallisesti ja hyvin loukkaavasti. En tiedä syytä hänen käytökseensä, enkä toden sanoakseni välitä vähääkään kuulla selityksiä huonosta päivästä tai sosiaalisten taitojen heikkoudesta, joilla isännöitsijä miestä puolusteli. Päätin pitää puoleni ja lupasin tehdä kirjallisen valituksen korkeammalle taholle, jos ei asiaan puututa.

Mutta ääni muuttui kellossa! Näillä näkymin en joudukaan muuttamaan asunnosta pois korjausten ajaksi. Lattian alla oleva välitila, jossa vesi on, kuivataan alla olevan autotallin katon kautta. Toivoa sopii, että nuo toimenpiteet riittävät tämän asunnon osalle ja voin jatkaa asumista rauhassa. Ja vaikka en edelleenkään saa kaappeja siirrellä, niin remppamiehet asentavat liesikuvun ja ovellisen maustekaapin hellan yläpuolelle. Lisäksi siivouskomero muutetaan pyynnöstäni hyllykaapiksi, johon saan kattilat sun muut romppeet...

Eli ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin!

Tietenkin tuli hieman surku siitä, että pojan perhe muutti talosta koettuaan täällä tulipalot ja vesivahingot. Onneksi he löysivät mukavan ja tilavan rivitaloasunnon, jossa on turvallinen pihapiiri lapsille ja leikkipuisto vieressä. Siitä olen heidän puolestaan hyvin iloinen. Aiemmin samalla suunnalla asuneena tunnen metsän halki kulkevat oikopolut, joita pitkin pääsen varttitunnissa heidän luokseen... Kunhan tästä tokenen kävelemään!

Sateen jälkeen paistaa aurinko. Niin ainakin tuolla ulkona näyttää tekevän!

Oivallus

Runotorstain ja Valokuvatorstain 133. haaste: Ahaa







Oivallus

Lapsen silmin lapsen maailmassa lapsen korkeudelta katsottuna
koppakänniäisen kuoren kiilto
emin luotin täydellinen tarkoituksenmukaisuus
taivaan heijastus poimulehden kastepisarassa
on niin helppo havaita

miksi kasvoin niin isoksi
jäykkäselkäiseksi
kadotin kosketuksen pieneen ja kauniiseen?

Kärty haisee...

Jälleen perjantai! Ruikuttaminen ei ole vähääkään viikossa vähentynyt! Päinvastoin!

Tuskin olen konetta aukonut muuhun kuin laskujen maksuun. Edelleen blogienlukukierrokset tekemättä, sori ystävät! Makoilen sängyllä turhanaikaisia sisustus-, remontti-, ja ruokaohjelmia apaattisena tuijotellen.

Alkuun olin paljon innokkaampi köpöttelemään keppien varassa ympäriinsä. Kunnes hartiat kipeytyivät ja alaviistossa roikkuva jalka turposi triplakokoiseksi... Nyt liikkuminen pääasiallisesti rajoittuu sängyn ja vessan välille. Pyörätuolilla. Flunssa on vienyt voimat niin, että pienikin ponnistelu saa märsyämään...

Ja eiväthän ne vastoinkäymiset tietenkään ole loppuneet.

Olen ollut hieman alamaissa koska en saanut isännöitsijältä lupaa siirtää suuria vaatekaappeja, jotta asumistilasta olisi tullut toimivampi. Lisäksi kiellettiin asentamasta liesituuletin, koska sen poistamien jättää rumat jäljet asunnosta pois muuttaessani. Jos tähän uskoisin, en saisi kiinnittää seinille hyllyjä ja taulujenkin ripustaminen voidaan kyseenalaistaa.... Vain, koska asuntoon on tehty kymppitonnin remppa!

Pojan perhe asuu yhden asunnon päässä ja on ollut hauskaa, että lapsenlapset ovat pyörähdelleet mummon puolella ja vastaavasti mummon ruokahuolto on pelannut naapurissa. Vaan alkuviikosta naapuriasunnossa yksin asuntoon jäänyt koira onnistui avaamaan vesihanan ja vettä valui lattialle koko iltapäivän, ennenkuin vahinko havaittiin. Ja voitte arvata, mitä siitä seurasi! Asuttuani nyt vajaan kuukauden tässä asunnossa joudun kolmeksi kuukaudeksi evakkoon. Samoin joutuu pojan viisihenkinen perhe lähtemään muualle asumaan. Hiphurraa!!!

Tässäpä sitten pakkaillaan jalka paketissa uudelleen koko huusholli!....kele!!!!
Kärty haisee!

Perjantaiaamua pessimistin silmin....

Mikään ei saa ihmistä niin pois raiteiltaan, kuin odotuksissa pettyminen....

Kuulinko huokauksen? Ajatteliko lukija, että "hohhoijaa, nyt se taas alkaa"? Siellä se peruspessimisti on taas vauhdissa?

Niin, pakko myöntää, että nuoruuden idealistista ja ylioptimistista on iän ja kokemuksien kautta tullut aikamoinen pessimisti. Mutta huono aamu on huono aamu, vaikka mikä olisi. Ja odotuksissa pettyminen on karvasta, vaikkei olisi taivaita hipovia odottanutkaan....

No, tänä(kään) aamuna en löytänyt "Palkisen Päiväkäskyä", eli Lapin Kansaa roikkumasta postiluukusta. Kahden viikon sisällä jo neljäs kerta. Olen sentään lehtitilaukseni maksanut, joten reklamaatio on tarpeen. Tässä mielentilassa mietin, kykenenkö oikeaoppiseen, rakentavaan kritiikkiin. Sitähän itse niin innokkaasti peräänkuulutan kaikessa ja kaikkialla... Joka tapauksessa voin vain todeta, ettei rutiinien rikkoutuminen heti aamusta tee hyvää!

Lehteä tai ei, laitoin aamupalaa ruumiini vahvistukseksi. Eilen koko päivän liikkeellä oltuani jalka turposi mahtavaksi ja sitä särki ja poltteli siihen malliin, että oli unen saamiseksi pakko nauttia Buranat ja Panacodit. Niistä tokkuraisena ja pahoinvoivana päätin tehdä kunnolliset voileivät ja täräyttää pannukahvit. Miten ollakaan, kahvi kiehahti hellalle. Tyydyin siis pikakahviin. Istuin silti suht tyytyväisenä pöydän ääreen, haukkasin leipääni ja... Homeen maku täytti suuni! Yök!

Voisinkohan kömpiä sänkyyn, nukkua vielä muutaman tunnin ja aloittaa päivän uudelleen?

Aamuni pelasti tämä; Vallaton Mummeli antoi blogilleni tällaisen lämminhenkisen tunnustuksen! Kiitos! Tästä ammennankin hyvää mieltä ei-niin-hyvin-alkaneelle päivälle!




Laitetaanpa kiertoon seuraavin säännöin:
1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa) joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Rakastan lukea monia blogeja (vaikka viime aikoina en ole aktiivisesti niissä vieraillutkaan, sattuneesta syystä) ja siitä paljoudesta on aina yhtä vaikeaa jakaa huomionosoituksia vain muutamille. Tässä kuitenkin muutamia:

Utua
Pitkospuu
Hanneles Paradis
Arjaanneli
Jokivarren Maaretta

Ennen ja nyt

Runotorstain 132. haaste; ennen - nyt


Ennen

Sikarikkaat aristokraatit hienosto
papisto kauppiaat talolliset
työläiset piiat rengit
köyhät kurjat ja muu rupusakki
Tässä järjestyksessä

Mikä on muuttunut?

Nyt

Sikarikkaat liikemaailman menestyjät
yrittäjät väliportaan pamput pikkuvirkamiehet
konttorirotat myyntimiehet duunarit
työttömät köyhät ja muu rupusakki
Tässä järjestyksessä

Onko mikään muuttunut?

Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy
säätyyn ja syntyperään katsomatta

En se ollut minä

Runotorstain 131. haaste; Kaksoisolentoni




Vartalo villisti keinuen tanssilattialla
ripsivärit poskille levinneenä
silmät ummessa hurmioituneena musiikista ja niin juopuneena viinistä
ettei aamulla muistanut kenen vierestä heräsi

En se ollut minä

Silmissä loputon väsymys
kun se tarttui kiljuvaa lasta liian lujasti käsivarresta ja raahasi sen
ulos kaupasta
työnsi autoon ja ajoi lujaa pois

En se ollut minä

Kahden toisensa ohittavan ihmisen pikaisia kosketuksia
kiihkeitä salattuja tapaamisia sivukujilla
yksinäisen petetyn naisen epätoivoista kostoa
silkkaa petosta kaikki

En se ollut minä

Häivähdys peilissä
elämän rypistämät kasvot katkeria juonteita suupielessä
muistot
syyllisyyden ja häpeän polte

En se ollut minä

vaan joku joka näytti minulta
puhui samoja sanoja
toisti virheitäni
eli elämääni

Komeeta on...

.... eikö olekin?

Koko viime viikko meni muuton merkeissä, hitaasti mutta varmasti. Vieläkin nurkissa kurkkii pahvilaatikoita ja pussukoita, joiden sisältö on katsomatta. Toisaalla ovea kohti etenee vana toisia laatikoita ja pussukoita menossa varastoon, kunhan sellainen löytyy. Kas kun tässä talossa varastot ovat kokoa postimerkki, ja tämän asunnon sellainen on jo kattoon saakka täynnä. Mutta no, ei hätää...

Nythän minulla on tilaa. Lattiapintaakin kuin Onnelan tanssilattialla. Matotkin on tempaistu lattialta pois, muttei ihan tanssimistarkoituksessa.... Kaikki esteet on poistettu kainalosauvoilla toikkeroivan lääketokkuraisen asukkaan turvallisuuden takia...

Tässä syy:




Maanantaina suoritettu jalkaleikkaus (katkaistu ja asentokorjattu jalkapöydän luu, poissahattu vaivaisenluu) hidastavat toistaiseksi tanssihaluja, mutta kunhan tästä on toivuttu ja toinenkin räpylä korjattu, niin aivan varmasti tanssikin maittaa...

Oli muuten mukava vappuaatto. Käytiin parissa baarissa olusilla ja päätettiin ilta ystävättären kotona nakkeja syöden ja kuoharia juoden... Eipä ole tullut Vappua juhlittuakaan viimeiseen 30 vuoteen. Ihanassa kevätyössä oli suorastaan suloista kävellä uuteen kotiin.

Ja nyt sitten; elämä jatkuu...


Lisäys:

Olipa hauskaa saada Utukalta kunniamaininta, jossa väitetään, että tässä blogissa on aivot! Itse aina välillä epäilen asiaa ja monasti olen toivonut "vaihtopäätä", jossa olisi tuoreesti toimivat aivot sekä lisää muistikapasiteettia...



Tässä siis hyvä lisä. Ja mielelläni aivotoimintaa arvostavaa kunniamainintaa eteenpäin laitan. Monilla se jo on, kaikki sen ansaitsevat, tässä vain muutama mainittuna:

Muistaako kukaan
Celia
mm
Varamussalo
arjaanneli

Muuttaminen muuttaa.... ja Vappu valloittaa!

Hyvät hyssykät! Olisinko alkanut tähän jos olisin ajatellut järjellä, enkä tunteella? Tai siis... Muotoillaanpa kysymys uudelleen. Jos olisin muistanut, mitä tuskaa muuttaminen on, olisinko jättänyt muuttamatta.

Taitaa olla sama vastaus molempiin kysymyksiin. Kyllä!

Odotin niin kauan.... Odotus taisi kasvattaa myös toiveet suuremmiksi kuin todellisuus. Nyt palauttelen jalkani maan pinnalle. Kaikki on ihan hyvin. Sain mitä halusin. Hieman tilavamman asunnon toivomastani talosta, Vanhimman pojan perheen läheltä. Asuntokin on kylpyhuonetta lukuunottamatta täydellisesti rempattu...Upouudet valkoiset kaapit, pakasta vedetty hella, ihana tumma lattia ja ennen muuttoa vielä asennetaan sälekaihtimet...

Sitä en kyllä ymmärtänyt, miksi kaapistossa ei tiskikaappia lukuunottamatta ole astiakaappia, kattilakaapista puhumattakaan. Ja ruokia varten on n. 50 cm leveä yläkaappi neljällä hyllyllä. Sen sijaan kaapisto päättyy suureen siivouskomeroon, joka tietenkin on ehdottoman välttämätön asunnossa. Puhumattakaan puolta seinää peittävästä, isosta vaatekaapistosta.... Olisiko YIT:llä olleet miehet asialla?

Anteeksi kiittämättömyyteni!

Joka tapauksessa muutto vie tulevat päivät, enkä ehkä ehdi koneelle. Niinpä toivotan kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen:

Vallattoman Hauskaa Vappua!!!!

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa...

Pakinaperjantai, 126. haaste: Matematiikka




Jo laskentoon viittaava sanakin saa hikikarpalot nousemaan Ihmispolon otsalle. Muistojen usvasta nousee elämän ikuisena kummituksena Kiehuvan kansakoulun vaaleahiuksinen, tiukkailmeinen opettaja ja nenän edessä heilahteleva karttakeppi. Vaikka miten hyvin menestynyt ja elämässä aikaansaanut olisi, niin tämä mielikuva taannuttaa Ihmispolon heti pieneksi tyhmäksi koululaiseksi joka koettaa piiloutua pulpetin kannen taakse. Elämän halki on hän kuljettanut takaraivossaan saamaansa tuomion taakkaa: ”Sinusta ei tule koskaan mitään!”

Ihmispolo sai elämän eväiksi vahvan käsityksen siitä, ettei hän osaa laskea. Sehän tietysti näkyi monella tavalla, jos ei muussa, niin alati tyhjässä lompakossa ja miinuksille menevissä tilien saldoissa. Urasuunnitelmissakin oli huomioitava alat, joissa matemaattista osaamista ei arvostettu. Niinpä unelma akateemisesta koulutuksesta haihtui usvana tuuleen ja haaveet sairaanhoitajan, laborantin tai kaupan kassan työstä sai unohtaa. Mitä jäi jäljelle? Siivooja, autonasentaja, maalari, lastenhoitaja….

Hieman Ihmispolon sielua sentään hiveli eräs kokemus aikuisopiskelusta ja matematiikan kurssista. Tuolloinkin Ihmispolo oli asennoitunut matematiikan opiskeluun ajatuksella ”enhän minä kuitenkaan mitään osaa”. Päin vatsoin kuin muutamat kurssitoverinsa, jotka päiväkausia hiostivat itseään käymällä kurssitehtäviä läpi yhä uudelleen ja uudelleen, tavoitteena täydellinen suoritus, Ihmispolo suhtautui kurssiin jotensakin lunkisti. Tapahtui suoranainen ihme, Ihmispolo sai matematiikan tentistä kurssin parhaan arvosanan. Koskaan ennen sitä, eikä ikinä sen jälkeen hän ole osallistunut yhteenkään kokeeseen tai tenttiin yhtä vapaana paineista ja jännittämisestä.

Ihmispolo oli aina ollut ymmärryksessä, että osatakseen laskea, hallitakseen noita kirottuja, kiemuraisia numeroita, ihmisellä pitää olla tiettyjä ominaisuuksia. Tai vähintäänkin erilaiset aivot kuin mitä Ihmispololla. Matematiikkaan hän oli mielessään aina liittänyt lahjakkuuden, viisauden, älykkyyden, oppimiskyvyn. Lisäksi hän uskoi, että matemaattisesti lahjakkailla ihmisillä on loogista ajattelukykyä. Paljon myöhemmin, oltuaan pitkään työttömänä hän kaikenlaisten oppimista kartoittavien testien avulla tuli tietämään, että oli itse vahvasti visuaalinen oppija, joka oppii havainnoimalla ja tarkkailemalla. Tieto ei suuresti Ihmispolon itsetuntoa alemmuuden surkeasta suosta kohottanut.

Mutta eräänä aurinkoisena päivänä Ihmispolo eksyi Helsingin yliopiston Soveltavan kasvatustieteen laitoksen nettisivuille. Siellä hän juuttui lukemaan matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen didaktiikan professori Erkki Pehkosen näkemyksiä matematiikan opettamisesta ja matemaattisesta ajattelusta. Pehkonen sanoo mm, että matemaattiseen ajatteluun liittyy oleellisesti luova ajattelu ja että ”Matematiikka ei ole vain laskemista, vaan opetuksen päämääränä pitäisi olla myös ymmärtäminen”. Yhtäkkiä Ihmispololle valkeni, ettei hän olekaan tyhmä ja matemaattisesti lahjaton, vaan itsensä ja oppimiskykynsä väärin ymmärtänyt. Tämä tieto oli kuin muhevaan multaan kylvetty siemen, joka alkaa kasvamaan mielen maailmassa runsasoksaiseksi puuksi. Mutta sehän onkin jo sitten toinen tarina….

"Autiona katu öinen nyt valvoo..."

Valokuvatorstain 129. haaste, aiheena autio

"... unisena, lyhty loistetta luo...", lauloi Tamara Lund.





Ja tässä vielä Runotorstain 129. haaste samasta aiheesta:


kenkien kopina seuranani
autiolla kadulla
päätän

pyyhin jälkesi erämaan hiekasta mustat
muistojen tomut perkaan
sieluni maan ilon
kyynelillä kastelen onnen
siementen kasvaa

Viikko kuin hyökyaalto...

Tiedättehän, millaista on kun viikkoihin ja kuukausiin ei tapahdu juuri mitään, mutta kun alkaa tapahtua, on kuin hyökyaalto lähtisi liikkeelle....

Äkkiä huomaa kevään valoisuuden tulleen ja huijanneen...Päivät ovat pidentyneet aivan huomaamatta. Yhtälailla hämmästyy huomatessaan, että meneillään on jo puoliyö, kun yöpuu kutsuu... Ihana kevätillan valo.

Tänään oli huikean kirkasta ja lämmintä. Tuulikin pysytteli vaihteeksi poissa. Sunnuntaisen myrskyn aikana näin rappukäytävän ikkunasta, miten viereisen urheilukentän katoksesta nousi valtaisa kattopelti ilmaan kuin höyhen, leijui siellä hetken ja rysähti sitten maahan. Vaikuttava näky.

Viimeiseen viikkoon on mahtunut muutenkin tyyntä ja myrskyä. Perinnönjakoon liittynyt stressi ja jännitys laukesi vihdoinkin perjantaina jakosopimuksen allekirjoittamiseen. Sisar miehineen saapui jälleen paikalle Etelä-Suomesta. Onneksi nytkin suuret puheet ja uhkaukset laantuivat ponnettomaan vanhojen ja väärien käsitysten kaiveluun. Äidin korut saatiin jaettua rauhanomaisesti ja mielestäni tilanne huomioon ottaen oikeudenmukaisesti. Tilaisuuden päätyttyä kävelin suoraan Hemingway'siin ja palkitsin itseni calvadoksella. Ansaitusti!

Työ- ja elinkeinotoimisto laittoi suuressa viisaudessaan tämän työttömän valmennukseen, opettelemaan työnhakua. Jotensakin turhauttavaa. Onneksi valmennus tapahtuu pääosin itseopiskeluna, mikä tarkoittaa kotona tietokoneella istumista. Vielä suurempi onni on, ettei minun tarvinnut etsiä työpaikkaa, joka olisi huolinut minut viikoksi ihmettelemään ja pyörimään työntekijöiden jaloissa. Sen sijaan saan rakennella yrityssuunnitelmaa, vaikken koskaan yrittäjäksi alkaisikaan. En edes yritä miettiä, onko tässä järkeä.

Tämän viikon sisällä olen myös allekirjoittanut vuokrasopimuksen ja kaikki valmistelut muuton käytännön toteuttamiseksi on tehty. Voin siis viikonloppuna aloittaa pakkaamisen. Lisäksi olen viettänyt lukuisia tunteja tietokoneella hoitaen nimen- ja osoitteenmuutokseen liittyviä asioita tai käynyt tilaamassa erinäisen määrän uusia kortteja.

Niinpä niin. Tällä viikolla posti on tuonut vuotuista rakkauspostia verottajalta. Joudun maksamaan lisäveroa, tosin melko vaatimatonta, lyhyestä työrupeamasta viime vuoden alussa opiskelijaverokortilla. Posti kantoi myös Lapin Keskussairaalasta tiedon pääsystä jalkaleikkaukseen heti muuton ja vapun juhlimisen jälkeen. Sehän sopii minulle.

Melkoisen tapahtumarikas viikko, eikö totta! Paras on kuitenkin vielä kertomatta. Sain eilen suuresti ilahduttavan ja mieltä liikuttavan puhelinsoiton vanhalta, todella hyvältä ystävältä. Hyvin kauan sitten Sveitsissä ystävystyin Lapista kotoisin olevan tytön kanssa ja eräällä talvilomalla tulin häntä tänne pohjoiseen tervehtimään. Sillä matkalla, Kemijärven jäällä kaamostaivasta ihastellessani sain päähäni, että minäkin haluan Lappiin. Ja Lappiin tulin, saman ystäväni avulla. Elämä kuljetti ystävät eri suuntiin, viime tapaamisesta on 25 vuotta ja viime puhelustakin parikymmentä vuotta. Ajatuksissa ystävä on kuitenkin usein ollut, etenkin käytyäni Sveitsissä "vanhoilla jäljilläni". Nyt tuo ystävä siis soitti. En voi olla ajattelematta, että jälleen yksi ympyrä on sulkeutunut.

Nimettömyyden loppu

Pakinaperjantain 125. haaste Nimetön

Nimetön on varsin monimerkityksellinen sana. On nimettömiä ilmiantoja, kirjeitä, puheluita. Yksi sormistakin on nimetön. Jollei muista nimeään niin voi tuntua nimettömältä. Entä silloin kun ei ole vielä saanut nimeä. Tai ottanut.


Aika ajoin minäkin istahdan lempituoliini vaipuakseni mitääntekemättömyyden autuaaseen olotilaan. On mukava sulkea silmät ja antaa ajatusten lennellä omilla teillään, ihmetellä maailman menoa ja tapahtumien kulkua. Hyvin vähällä viisaudella ja naisen logiikalla varustettuna pohdinnoista ei synny suuria oivalluksia eikä atomeja pilkkovia ideoita, vain tavallisen pientä vilskettä aivojen alueella. Onneksi olen saanut vilkkaan mielikuvituksen armolahjan…

Mieltäni on aina kiehtonut kieli, sen syntyminen ja kehittyminen. Muistan lapsenakin kuvitelleeni, miten luolaihmiset alkoivat äänteillä ja viittomilla ”merkitsemään” kanssaheimolaisiaan, elinympäristöään, tarvekalujaan, riistaeläimiä. Luulen jo melko nuorena ymmärtäneeni miten äänteet vakiintuivat tarkoittamaan tiettyjä asioita ja kehittyivät vuosituhansien varrella sanoiksi.
Nykyihmisen sanavarasto on valtaisa. Kaikelle on nimi, parhaille monta. On suoria nimiä, kiertoilmaisuja, hellittelynimiä ja haukkumasanoja. Ei tarvinne edes mainita, mitkä ihmisen ruumiinosat ovat kerryttäneet monipuolisimman sanaston…

Jossakin vaiheessa kehityshistoriaansa ihminen on ryhtynyt käyttämään itsestään ja toisista nimiä. Näin on luultavasti tapahtunut, jotta ihmiset ovat voineet erottaa toiset toisista. Selvyyden vuoksi. Nimittelyn tarpeeseen on ehkä liittynyt ihmisten määrän lisääntyminen, asumisen vakiintuminen, yhteisöjen syntyminen ja maanviljelyksen myötä tarve merkitä maanomistusoikeutta...

Yhteiskunnan kehittymisen myötä nimi on merkinnyt asemaa ja arvoa yhteisön jäsenenä, nimettömyys osattomuutta, arvottomuutta. Nimettömyys on voinut myös olla rangaistus, jonka tarkoitus on ollut sulkea ei-toivottu henkilö yhteisön ulkopuolelle. Olemattomaksi vaiettu! Ihminen on osannut olla julma toiselle jo aikojen alusta, ei vain nykyisenä koulu- ja työpaikkakiusattujen luvattuna aikakautena...

Meidän kristilliseen uskontoon nojaavassa kulttuurissamme ihmiselle useimmiten annetaan nimi pian syntymän jälkeen pyhässä kasteessa. Kirkkoon kuulumattomat antavat lapselle nimen joka kirjataan väestörekisteriin. Joissakin vanhoissa kulttuureissa, joissa elämä ja kuolema käsitetään osana maailmankaikkeuden kokonaisuutta, on tapana nimetä ihminen uudelleen tämän elämän eri vaiheissa. Näissä harvoissa vielä hengissä olevissa kulttuureissa ihminen luopuu nimestään kuoleman kautta. Itseäni viehättää kovasti Australian aboriginaalien tapa lakata mainitsemasta ihmistä nimeltä tämän kuoleman jälkeen. He ajattelevat, että ihmisestä jää muisto, joka elää tarinoissa ja lauluissa. Se riittää…

Pääsin vihdoin tämän ajatusleikin loppuhuipentumaan. Erotessani reilut kaksi vuotta sitten tarkoitukseni oli muuttaa sukunimeni. Asia kuitenkin jäi, koska harhaisesti luulin, että nimenmuutos on aina maksullinen toimenpide, johon köyhällä opiskelijalla ei yksinkertaisesti ollut varaa. Viime viikonloppuna surffailin tyttären kanssa puolihuolimattomasti Maistraatin nettisivuilla. Tytär siellä näppärästi täytteli puolestani nimenmuutoslomakkeen ja ennekuin ehdin edes henkäistä, hän oli sen jo lähettänyt eteenpäin. Näin päättyi henkinen nimettömyyteni ja alkoi uusi uljas elämä!

Saapuminen

Runotorstain ja Valokuvatorstain 128. haaste: Saapuminen

Kävin pääsiäisenä todistamassa kevään saapumista pääkaupunkiseudulle. Se näkyi muuttolintujen runsaassa määrässä ja kuului kaikkialla iloisena sirkutuksena. Lintuja en onnistunut kuvaamaan, mutta Tallinnassa ihastelin krookuksia. Siellä kevät olikin hieman pidemmällä. Arvatkaapa vaan, oliko Lapin tytöllä lämmin....
Runo ei liity kuvaan muuten kuin symbolisesti, mutta yhdenlaista saapumista siinäkin kuvataan.






Kunnianarvoisa valtion päämies
tervetuloa
olemmekin jo Teitä odottaneet
antakaahan kun autan Teitä astumaan alas kulkuneuvostanne
noudattaaksenne protokollaamme
tervehtikää hallitusti mutta sopuisasti isäntiänne
vastaanottokomiteaanne nyökytelkää armeliaasti yleisölle lehdistölle
ottakaa vastaan aidosti ilahtuen lapsen ojentama kukkakimppu
edetkää pitkin punaista mattoa
tässä kohden ottakaa vastaan sotilaallinen tervehdys ja tehkää kunniaa
mitä, onnutteko te
astelkaa varoen että ette kompastu sillä se olisi noloa
meille sekä teille

Kas niin, olette nyt saapuneet perille

Hyvinhän se meni



Jälkiviisautta: Kovin vaaleana näkyy kuva tässä. Harmi, mutta olkoon!

Pääsiäistä!

Nythän on niin, että... Otan varaslähdön pääsiäisen viettoon! Junailen nimittäin huomenna Helsinkiin ja liitelen kotiin ja koneelle vasta viikon kuluttua. Olisi aikomus nauttia pääsiäisestä, keväisestä Stadista ja kulttuuristakin pienin annoksin...

Niinpä, tämä on kaikille blogiystäville:






Tanssikoon aurinko taivaalla
kohta lentävät noidat täysikuun
paisteessa ja voi
mitä taikoja tehden

pienet pääsiäsipupuset kätkevät
suussa sulavia suklaamunia
tyynyn alle
kurkista vaikka

Pääsiäisen taikaa eikä tarvitse
kuin uskoa

Tämä on....

Tässä vastaus valokuvatorstain haasteeseen: Mikä tämä on?

Monet arvasivatkin, että kyseessä on purkki. Pari vuotta sitten tähän taloon muutettuani sen kirpparilta eurolla ostin. Siinä ei kuitenkaan kahvia säilytetä. Se on nimittäin rahalipas, johon pudotan kukkaron ja taskujen pohjilta kaikki joutilaat 20-senttiset. Pyykkipäivinä niitä sieltä noukin ja syötän ahneelle automaatille, joka laittaa pesukoneen hyrskyttämään....

Mikä tämä on???

Valokuvatorstain 126. haaste: "Mikä tämä on?"


Osallistun tämänkertaiseen haasteeseen tällä kuvalla. Saa arvata, mistä on kyse!!!

Mikä tämä on

Runotorstain 126. haaste; Mikä tämä on?




Mikä on tämä
tunne
kuin syvässä vedessä hukkua
yläpuolella vihreän liikkuvan kalvon läpi samea aurinko

Mikä tämä on
tällainen
jokaisessa lihaksessa, nivelessä, luussa syövyttävä
kipu päässä ja sydämessä
ja sydämessä kaikista pahin

Mikä on tämä
suru
vesien virrata silmistä koskina
vuolaina virtoina punaisiksi rumiksi
vääntynein kasvoin

Mikä tämä on
kaipaus
sielun rikkova yksinäisyys avuton ikävä
toiseen ihmiseen

Tänään oli keskiviikko

Tarinamaanantain 61. aihe : Keskiviikko




Maria katsoi hymyssä suin Tomia. Tom istui muhkeassa nojatuolissa niin tutunoloisesti, niin kuin tuhannet kerrat heidän pitkän avioliittonsa aikana. Tuoli oli Tomin lempituoli. Nytkin Maria muisti, miten he kinastelivat tuolin paikasta tähän taloon muuttaessaan. Maria oli halunnut sijoittaa sen ikkunan eteen, mutta Tom oli kerrankin ollut päättäväinen ja oli kantanut sen nurkkaukseen, lähelle kirjahyllyä. Maria huokaisi. Siitä oli niin kauan, melkein ihmisikä.

Siitä muodostui Tomin oma iltarituaali. Päivällisen jälkeen Tom istuutui tuoliinsa, viritti piippunsa ja nosti lukemansa kirjan viereiseltä pöydältä polvilleen. Sitten hän nojautui taaksepäin, painautui mukavasti pehmeän nojatuolinsa syliin ja sulki silmänsä, kuin voidakseen paremmin keskittyä kuuntelemaan hiljaisuutta, nauttimaan hämärän hetkestä. Kuului vain kellon vaimea tikitys ja takkatulen ajoittainen räsähtely. Miten monta kertaa Maria olikaan istunut tässä samassa paikassa tarkkailemassa Tomin kasvoja, miten ne rentoutuivat ja miten niistä hehkui hiljaista rauhaa.

Tänäkään iltana Maria ei sytyttänyt tuolin takana olevaan lamppuun valoa. Hän oli odottanut hämärän hetkeä koko päivän. Hän oli odottanut Tomia. Odottanut ja toivonut. Pelännyt, ettei Tom tulisikaan. Koko heidän avioliittonsa ajan molemmat olivat olleet itsenäisiä ja samalla tavalla vahvoja. Toisen tuki oli hiljaista, sanatonta, mutta aina läsnä olevaa. Maria huokaisi jälleen. Miten paljon hän tänä iltana Tomia tarvitsikaan.

Milloin hän teki päätöksen? Sen oli täytynyt kypsyä pikkuhiljaa näiden kuukausien aikana. Maanantaina hän kuitenkin aloitti valmistelut. Hän kirjoitti kirjeen kaikille tarpeellisille henkilöille ja käveli sitten kylään postittamaan ne. Paluumatkalla hän poikkesi teellä rakkaan naapurinsa Elisan luona ja kertoi tälle aikovansa matkustaa. Elisa oli iloinnut hänen puolestaan, halannut häntä äkkiä ja kääntynyt sitten hämmentyneenä pois.

Eilen hän oli koko päivän lajitellut arvokkaimpia esineitä ja astioita, pakannut kaikki huolella liinavaatteiden sisään laatikoihin. Hän oli kirjoittanut niiden päälle nimet ja osoitteet, jotta ne löytäisivät uuteen paikkaansa. Pakkaaminen oli vienyt kaikki voimat eikä hän ollut yöllä saanut nukutuksi kipeän selän takia.

Mutta tänään oli keskiviikko ja kaikki oli valmista. Tom oli tullut ja istui jälleen lempipaikallaan suljetuin silmin, nauttien hämärän hetkestä. Maria katseli onnellisena Tomia. Tom näytti niin kauniilta ja rauhalliselta. Maria pyyhki kiitollisena muististaan viimeisen elävän kuvan Tomin kasvoista.

A-PU-VA!

Nii-in! Huudan tässä jo apua. A-pu-va!!!!

Meni hermot näiden ohjelmien kanssa. Aikaa menee kamalasti hukkaan jos jokin juttu ei tietokoneella toimi. Monenlaista räpeltämistä ja harmia. Explorerinkin kanssa mätti,nyt asensin selaimeksi Googlen Chromen, jospa kevyt ohjelma olisi nopeampi. Vasta hiljan jouduin pakittamaan järjestelmän taaksepäin, toimivaan aikaan Windowsin päivityksen takia. Päivitys livahti koneelle sitä sulkiessani ja sen seuraamuksena Outlookin käyttäminen katkaisi välittömästi yhteyden. Pakittaminen poisti tuon ongelman, mutta nyt en pääse esim Kelan sivuille. Olisi työttömälle aika must!

Ärsyttävää. Kun ei itse osaa eikä ymmärrä, ei voi korjata.

En saanut työtä, aivan kuten arvelinkin. Lämmin kiitos kuitenkin kaikille kannustajille, peukkujen ja varpaiden pitäjille! Tuki oli tarpeen!!!!
Mietin jälkeenpäin, että olin aika epävarma omasta osaamisestani. En kai tohtinut tahtoa paikkaa tarpeeksi kovasti, enkä siksi vakuuttanut haastattelijoita. En harmittele, vaikka olisikin ollut mielenkiintoinen työ. Sain sentään hyödyllisen kokemuksen ja osaan ensi kerralla ehkä paremmin....

Ei minulla ole mitään syytä masentua. C'est la vie!

Sen sijaan on jotain mistä todella iloita! Yksi iso toiveeni on toteutumassa. Pääsen vapuksi muuttamaan isompaan asuntoon, jossa kustannukset kuitenkin pysyvät aika tavalla samoissa tämän nykyisen kanssa. Tila mahdollistaa kullanmurujen yökylästelyn mummon luona ja voin taas kutsua perheet luokseni syömään. Täällä kun sellainenkin ilonpito on ollut lievästi hankalaa...

Nyt otan täsmäunet. Vasta sitten mietin tätä viikonloppua. Muistattehan huomenna olla mukana WWF:n ilmastotapahtumassa Earth Hour:ssa ja sammuttaa valot tunniksi klo 20.30 - 21.30!

Aurinkoista viikonloppua kaikille!
Toivottaa Kurki

Minun keittiöni

Runotorstain ja valokuvatorstain 125. haaste; keittiö



Minun keittiöni on
kuin Blixenin Afrikka
yhtä täynnä mielenkiintoisia kolkkia
eksoottisten mausteiden huumaavaa tuoksua
intohimoa, nautintoa
välillä monsuunin huuhtomia silmiä ja pitkiä mustia öitä

Tai kuin taikurin hattu
josta putkahtelee lautasille
gourmetpupuja ja Aasian ihmeitä
ilokseni
kaikille rakkailleni, ystävilleni

Oikeasti se on vain surkea pieni koppero
hallittua kaaosta
mutta jos missä niin siellä
päästän mielikuvitukseni irti
luomaan tyhjästä suurta
olen mahtipontinen
ja kerrankin täynnä itsevarmuutta

Työnhaussa...

Juuri nyt pitäisi kaaputtaa kuollutta solukkoa kasvoilta. Tai tehdä pikamanikyyri sokeri-hunajamössöllä ja viilata kynnet. Mutta mitä minä teenkään... Istun tässä ihmettelemässä ja pohtimassa. Tietäen , että kohta tulee kiire!

Olen menossa työhaastatteluun. Se on ensimmäinen työhaastattelu sitten valmistumiseni... Ja tarkkaan ottaen, ensimmäinen sitten vuoden 2002. Kieltämättä, hieman jännittää...

Minulla ei ole mitään huikeita odotuksia saada tämä työ. Tiedän, etten väkisin voi tätä paikkaa saada, vaikka kuinka kamalasti sitä haluaisin ja tarvitsisin. Minua ei aja kunnianhimo, eikä mielessä kangastele ura ja sillä eteneminen. En siis lähde haastatteluun kyynerpäät teräväksi hiottuina valmiina kampittamaan kaikki mahdolliset kilpailijat.

Toisaalta, en mene haastatteluun hattu kourassa ja olemassaoloani anteeksi pyydelleen. Uskon tuntevani vahvuuteni ja heikkouteni. Sopivuuteni riippuu ehkä nyt niistä kysymyksistä, joita minulle esitetään ja vastauksista, joita niihin annan. Myös kemiat vaikuttavat. Tiedän, että elämänkokemukseni on tässä plussaa, se on tullut esiin puhelinkeskustelussa.

Kaikesta realismista huolimatta mielessäni vilahtelee kysymyksiä ja ajatuksia; entä jos, mitä se tarkoittaisi, miten toimisin..... Aivan varmasti ensin olisi rankkaa ajaa itsensä sisään uuteen työhön, oli se sitten tämä tai mikä muu työ hyvänsä. Tulee paineita jo siitä, miten kykenen ottamaan työ haltuuni. Olen innokas oppimaan, mutta kapasiteettini ottaa vastaan uutta tietoa ja sen sulattaminen käytäntöön eivät tule käymään käden käänteessä. Hitaus ei ole hyvä asia!

Arkeni muuttuisi täysin. Se, että elämä aikatauluttuu; aamulla töihin, illalla töistä, vaatii oman sopeutumisensa tämän löhöilyn jälkeen. Ei varmaankaan huono asia!
Alan pian "nauttia" Kelan työllistämistukea, joten talouteni ei kummene, jos en työtä saa. Köyhyys vain jatkuu. Mutta JOS, niin ainakin pystyisin toteuttamaan yhden tärkeän asian; hankkimaan tilavamman asunnon. Ja ajan myötä muutaman muunkin nyt tavoittamattoman haaveen.

Tähän ikään ja näillä kokemuksilla olen oppinut luottamaan elämän kantavaan voimaan. Uskon, että tapahtuu niinkuin minun kannaltani on parasta. Muutaman tunnin kuluttua ollaan viisampia!


Jälkikirjoitus:

Sekin on nyt sitten koettu. Tilanne on sama, kuin lähtiessä, eli en odota mitään ihmeitä.

Haastattelu sujui hyvin leppoisasti. Minulta kyseltiin, minä vastasin. Tein jonkun kysymyksen ja sain valaisevia vastauksia. Kieltämättä työ olisi kiinnostavaa, monipuolista, vaihtelevaa, haasteellista ja epäilemättä myös raskasta...

En osaa sanoa, olinko riittävän vakuuttava, teinkö ammatillisesti tai henkilönä vaikutuksen. Olin oma itseni, tosiaankin, en muuta. Päätin jo mennessä, että sen on riitettävä. Jos ei riitä, niin siihen on tyytyminen...

Muutama päivä menee päätöstä odotellessa...