Viimeinen saarikesä

Tarinamaantain 66. aihe; Laituri




”Miekii, miekii”, kiljuu nelivuotias Sohvi täyttä kurkkua ja hyppii rannalla tasajalkaa kiukusta. Uudet punaiset kumisaappaat pitävät hassua kurnutusta aina kun jalat tapaavat maahan. Saappaissa on tietenkin reilusti kasvunvaraa ja nyt ne ovat myös täynnä kuravettä Sohvin kahlailtua rantaan johtavan tien kaikissa kuralätäköissä.

Koululaisten kesäloma on alkanut ja siitä vapaudesta aiotaan nyt nauttia. Isompia sisaruksia tosin harmittaa ainainen lapsenvahtina oleminen. Pikkusiskon läsnäolo haittaa ainakin veljien hurjimpia leikkejä, mutta myös siskot ovat jo ymmärtäneet olla päästämästä Sohvia hetkeksikään silmistään. Tällä on ilmiömäinen kyky hankkiutua hankaluuksiin, jopa suoranaisiin vaaroihin kivikkoisella rannalla.

Edellispäivänä on satanut rankasti, mutta nyt aurinko paistaa ja lämmittää rantavesiä mukavasti. Lapset ovat varustautuneet pyyhkein ja mehupulloin tarkoituksenaan ottaa aurinkoa ja uida. Varsinkin pojat ovat jo päiväkausia tinganneet siitä, kuka heistä ehtisi ensimmäisenä heittämään talviturkin pois.

Laituri makaa vielä puoliksi veden alla. Kevätjäät ovat sitä liikuttaneet, kaataneet keskimmäiset tukipuut. Isot pojat jo hyppivät laiturilla ja Sohvikin lakkaa kiukuttelemasta katsellessaan, miten vesipisarat purskahtavat lautojen välistä korkealle ja kimaltavat hetken auringossa kuin helminauha, ennen kuin putoavat takaisin mereen.

Isä astelee rantaan ja komentaa pojat pois laiturilta hyppimästä. Hänellä on mukana rautakanki ja lapio, joiden avulla hän nopeasti nostaa laiturin notkahtaneet tukipuut pystyyn. Silti laiturin keskiosa jää vielä veden alle, sillä näin aikaisin kesästä vesi on korkealla. Myöhemmin kesällä kun veden pinta on laskenut, laituri tuntuu Sohvin mielestä olevan korkealla ilmassa ja vesi kaukana alhaalla.

Isä tarttuu Sohvia kädestä ja taluttaa tämän laiturille. Sohvia vesikohta pelottaa. Häntä pelottaa myös se miten laituri keinuu, kun muut lapset juoksevat sillä vauhtia ja hyppäävät kiljuen veteen. Vesi roiskuu korkealle ja pärskeet kastelevat Sohvinkin. Vähitellen, isän turvallisesta kädestä kiinni pitäen Sohvi rauhoittuu ja rohkenee kävellä laiturin päähän asti.

Sisko levittää huovan laiturille ja kaikki istuvat sille juomaan mehua ja maistelemaan itse tehtyä karamellia. Auringonpaisteessa on mukava olla ja tarkkailla ympäristöä. Sohvi heittäytyy mahalleen makaamaan ja tutkii laiturin vaalean harmaaksi haalistunutta pintaa. Niissä on kummallisia kierteisiä kuvioita ja aivan selvästi jossakin kohtaa on kiinni kotilon kuoren palasia. Laiturin raoista näkyy alapuolella oleva vesi ja laiturin tekemässä varjossa Sohvi näkee pikkukalojen parvia pyrähtelemässä sinne tänne. Isä sanoo, että ne ovat isompien kalojen poikasia. Sisko tietää kertoa, että siellä ui myös mutuja ja kolmipiikkejä, ahvenia ja särkiä.

Iltapäivän lopulla, kun kaikki ovat uimisesta väsyneitä ja nahkakin jo punoittaa liiasta auringosta käy isä hakemassa saaren isolta laivalaiturilta oman keskimoottoriveneensä ja ajaa sen laiturin viereen. Kaikki lapset kiipeävät kyytiin ja kesän alkamisen kunniaksi kierretään koko saari ympäri juhlallisesti laulaen ”ja se Oolannin sota oli kauhiaa…” ja muita hengennostatuslauluja.
Lopulta isä ohjaa veneen laiturin viereen ja iloisesti mekastava lapsilauma purkautuu maihin. Sohvi jää vielä seisomaan laiturille katselemaan kaislikkoon uivia alleja ja auringon kimallusta veden pinnalla. Sohvi huokaa lapsen onneaan. Hän ei tiedä, että viimeinen kesä saaressa on alkanut.