Tarinamaanantain 61. aihe : Keskiviikko
Maria katsoi hymyssä suin Tomia. Tom istui muhkeassa nojatuolissa niin tutunoloisesti, niin kuin tuhannet kerrat heidän pitkän avioliittonsa aikana. Tuoli oli Tomin lempituoli. Nytkin Maria muisti, miten he kinastelivat tuolin paikasta tähän taloon muuttaessaan. Maria oli halunnut sijoittaa sen ikkunan eteen, mutta Tom oli kerrankin ollut päättäväinen ja oli kantanut sen nurkkaukseen, lähelle kirjahyllyä. Maria huokaisi. Siitä oli niin kauan, melkein ihmisikä.
Siitä muodostui Tomin oma iltarituaali. Päivällisen jälkeen Tom istuutui tuoliinsa, viritti piippunsa ja nosti lukemansa kirjan viereiseltä pöydältä polvilleen. Sitten hän nojautui taaksepäin, painautui mukavasti pehmeän nojatuolinsa syliin ja sulki silmänsä, kuin voidakseen paremmin keskittyä kuuntelemaan hiljaisuutta, nauttimaan hämärän hetkestä. Kuului vain kellon vaimea tikitys ja takkatulen ajoittainen räsähtely. Miten monta kertaa Maria olikaan istunut tässä samassa paikassa tarkkailemassa Tomin kasvoja, miten ne rentoutuivat ja miten niistä hehkui hiljaista rauhaa.
Tänäkään iltana Maria ei sytyttänyt tuolin takana olevaan lamppuun valoa. Hän oli odottanut hämärän hetkeä koko päivän. Hän oli odottanut Tomia. Odottanut ja toivonut. Pelännyt, ettei Tom tulisikaan. Koko heidän avioliittonsa ajan molemmat olivat olleet itsenäisiä ja samalla tavalla vahvoja. Toisen tuki oli hiljaista, sanatonta, mutta aina läsnä olevaa. Maria huokaisi jälleen. Miten paljon hän tänä iltana Tomia tarvitsikaan.
Milloin hän teki päätöksen? Sen oli täytynyt kypsyä pikkuhiljaa näiden kuukausien aikana. Maanantaina hän kuitenkin aloitti valmistelut. Hän kirjoitti kirjeen kaikille tarpeellisille henkilöille ja käveli sitten kylään postittamaan ne. Paluumatkalla hän poikkesi teellä rakkaan naapurinsa Elisan luona ja kertoi tälle aikovansa matkustaa. Elisa oli iloinnut hänen puolestaan, halannut häntä äkkiä ja kääntynyt sitten hämmentyneenä pois.
Eilen hän oli koko päivän lajitellut arvokkaimpia esineitä ja astioita, pakannut kaikki huolella liinavaatteiden sisään laatikoihin. Hän oli kirjoittanut niiden päälle nimet ja osoitteet, jotta ne löytäisivät uuteen paikkaansa. Pakkaaminen oli vienyt kaikki voimat eikä hän ollut yöllä saanut nukutuksi kipeän selän takia.
Mutta tänään oli keskiviikko ja kaikki oli valmista. Tom oli tullut ja istui jälleen lempipaikallaan suljetuin silmin, nauttien hämärän hetkestä. Maria katseli onnellisena Tomia. Tom näytti niin kauniilta ja rauhalliselta. Maria pyyhki kiitollisena muististaan viimeisen elävän kuvan Tomin kasvoista.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
perjantai 27. maaliskuuta 2009
A-PU-VA!
Nii-in! Huudan tässä jo apua. A-pu-va!!!!
Meni hermot näiden ohjelmien kanssa. Aikaa menee kamalasti hukkaan jos jokin juttu ei tietokoneella toimi. Monenlaista räpeltämistä ja harmia. Explorerinkin kanssa mätti,nyt asensin selaimeksi Googlen Chromen, jospa kevyt ohjelma olisi nopeampi. Vasta hiljan jouduin pakittamaan järjestelmän taaksepäin, toimivaan aikaan Windowsin päivityksen takia. Päivitys livahti koneelle sitä sulkiessani ja sen seuraamuksena Outlookin käyttäminen katkaisi välittömästi yhteyden. Pakittaminen poisti tuon ongelman, mutta nyt en pääse esim Kelan sivuille. Olisi työttömälle aika must!
Ärsyttävää. Kun ei itse osaa eikä ymmärrä, ei voi korjata.
En saanut työtä, aivan kuten arvelinkin. Lämmin kiitos kuitenkin kaikille kannustajille, peukkujen ja varpaiden pitäjille! Tuki oli tarpeen!!!!
Mietin jälkeenpäin, että olin aika epävarma omasta osaamisestani. En kai tohtinut tahtoa paikkaa tarpeeksi kovasti, enkä siksi vakuuttanut haastattelijoita. En harmittele, vaikka olisikin ollut mielenkiintoinen työ. Sain sentään hyödyllisen kokemuksen ja osaan ensi kerralla ehkä paremmin....
Ei minulla ole mitään syytä masentua. C'est la vie!
Sen sijaan on jotain mistä todella iloita! Yksi iso toiveeni on toteutumassa. Pääsen vapuksi muuttamaan isompaan asuntoon, jossa kustannukset kuitenkin pysyvät aika tavalla samoissa tämän nykyisen kanssa. Tila mahdollistaa kullanmurujen yökylästelyn mummon luona ja voin taas kutsua perheet luokseni syömään. Täällä kun sellainenkin ilonpito on ollut lievästi hankalaa...
Nyt otan täsmäunet. Vasta sitten mietin tätä viikonloppua. Muistattehan huomenna olla mukana WWF:n ilmastotapahtumassa Earth Hour:ssa ja sammuttaa valot tunniksi klo 20.30 - 21.30!
Aurinkoista viikonloppua kaikille!
Toivottaa Kurki
Meni hermot näiden ohjelmien kanssa. Aikaa menee kamalasti hukkaan jos jokin juttu ei tietokoneella toimi. Monenlaista räpeltämistä ja harmia. Explorerinkin kanssa mätti,nyt asensin selaimeksi Googlen Chromen, jospa kevyt ohjelma olisi nopeampi. Vasta hiljan jouduin pakittamaan järjestelmän taaksepäin, toimivaan aikaan Windowsin päivityksen takia. Päivitys livahti koneelle sitä sulkiessani ja sen seuraamuksena Outlookin käyttäminen katkaisi välittömästi yhteyden. Pakittaminen poisti tuon ongelman, mutta nyt en pääse esim Kelan sivuille. Olisi työttömälle aika must!
Ärsyttävää. Kun ei itse osaa eikä ymmärrä, ei voi korjata.
En saanut työtä, aivan kuten arvelinkin. Lämmin kiitos kuitenkin kaikille kannustajille, peukkujen ja varpaiden pitäjille! Tuki oli tarpeen!!!!
Mietin jälkeenpäin, että olin aika epävarma omasta osaamisestani. En kai tohtinut tahtoa paikkaa tarpeeksi kovasti, enkä siksi vakuuttanut haastattelijoita. En harmittele, vaikka olisikin ollut mielenkiintoinen työ. Sain sentään hyödyllisen kokemuksen ja osaan ensi kerralla ehkä paremmin....
Ei minulla ole mitään syytä masentua. C'est la vie!
Sen sijaan on jotain mistä todella iloita! Yksi iso toiveeni on toteutumassa. Pääsen vapuksi muuttamaan isompaan asuntoon, jossa kustannukset kuitenkin pysyvät aika tavalla samoissa tämän nykyisen kanssa. Tila mahdollistaa kullanmurujen yökylästelyn mummon luona ja voin taas kutsua perheet luokseni syömään. Täällä kun sellainenkin ilonpito on ollut lievästi hankalaa...
Nyt otan täsmäunet. Vasta sitten mietin tätä viikonloppua. Muistattehan huomenna olla mukana WWF:n ilmastotapahtumassa Earth Hour:ssa ja sammuttaa valot tunniksi klo 20.30 - 21.30!
Aurinkoista viikonloppua kaikille!
Toivottaa Kurki
torstai 26. maaliskuuta 2009
Minun keittiöni
Runotorstain ja valokuvatorstain 125. haaste; keittiö
Minun keittiöni on
kuin Blixenin Afrikka
yhtä täynnä mielenkiintoisia kolkkia
eksoottisten mausteiden huumaavaa tuoksua
intohimoa, nautintoa
välillä monsuunin huuhtomia silmiä ja pitkiä mustia öitä
Tai kuin taikurin hattu
josta putkahtelee lautasille
gourmetpupuja ja Aasian ihmeitä
ilokseni
kaikille rakkailleni, ystävilleni
Oikeasti se on vain surkea pieni koppero
hallittua kaaosta
mutta jos missä niin siellä
päästän mielikuvitukseni irti
luomaan tyhjästä suurta
olen mahtipontinen
ja kerrankin täynnä itsevarmuutta
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Työnhaussa...
Juuri nyt pitäisi kaaputtaa kuollutta solukkoa kasvoilta. Tai tehdä pikamanikyyri sokeri-hunajamössöllä ja viilata kynnet. Mutta mitä minä teenkään... Istun tässä ihmettelemässä ja pohtimassa. Tietäen , että kohta tulee kiire!
Olen menossa työhaastatteluun. Se on ensimmäinen työhaastattelu sitten valmistumiseni... Ja tarkkaan ottaen, ensimmäinen sitten vuoden 2002. Kieltämättä, hieman jännittää...
Minulla ei ole mitään huikeita odotuksia saada tämä työ. Tiedän, etten väkisin voi tätä paikkaa saada, vaikka kuinka kamalasti sitä haluaisin ja tarvitsisin. Minua ei aja kunnianhimo, eikä mielessä kangastele ura ja sillä eteneminen. En siis lähde haastatteluun kyynerpäät teräväksi hiottuina valmiina kampittamaan kaikki mahdolliset kilpailijat.
Toisaalta, en mene haastatteluun hattu kourassa ja olemassaoloani anteeksi pyydelleen. Uskon tuntevani vahvuuteni ja heikkouteni. Sopivuuteni riippuu ehkä nyt niistä kysymyksistä, joita minulle esitetään ja vastauksista, joita niihin annan. Myös kemiat vaikuttavat. Tiedän, että elämänkokemukseni on tässä plussaa, se on tullut esiin puhelinkeskustelussa.
Kaikesta realismista huolimatta mielessäni vilahtelee kysymyksiä ja ajatuksia; entä jos, mitä se tarkoittaisi, miten toimisin..... Aivan varmasti ensin olisi rankkaa ajaa itsensä sisään uuteen työhön, oli se sitten tämä tai mikä muu työ hyvänsä. Tulee paineita jo siitä, miten kykenen ottamaan työ haltuuni. Olen innokas oppimaan, mutta kapasiteettini ottaa vastaan uutta tietoa ja sen sulattaminen käytäntöön eivät tule käymään käden käänteessä. Hitaus ei ole hyvä asia!
Arkeni muuttuisi täysin. Se, että elämä aikatauluttuu; aamulla töihin, illalla töistä, vaatii oman sopeutumisensa tämän löhöilyn jälkeen. Ei varmaankaan huono asia!
Alan pian "nauttia" Kelan työllistämistukea, joten talouteni ei kummene, jos en työtä saa. Köyhyys vain jatkuu. Mutta JOS, niin ainakin pystyisin toteuttamaan yhden tärkeän asian; hankkimaan tilavamman asunnon. Ja ajan myötä muutaman muunkin nyt tavoittamattoman haaveen.
Tähän ikään ja näillä kokemuksilla olen oppinut luottamaan elämän kantavaan voimaan. Uskon, että tapahtuu niinkuin minun kannaltani on parasta. Muutaman tunnin kuluttua ollaan viisampia!
Jälkikirjoitus:
Sekin on nyt sitten koettu. Tilanne on sama, kuin lähtiessä, eli en odota mitään ihmeitä.
Haastattelu sujui hyvin leppoisasti. Minulta kyseltiin, minä vastasin. Tein jonkun kysymyksen ja sain valaisevia vastauksia. Kieltämättä työ olisi kiinnostavaa, monipuolista, vaihtelevaa, haasteellista ja epäilemättä myös raskasta...
En osaa sanoa, olinko riittävän vakuuttava, teinkö ammatillisesti tai henkilönä vaikutuksen. Olin oma itseni, tosiaankin, en muuta. Päätin jo mennessä, että sen on riitettävä. Jos ei riitä, niin siihen on tyytyminen...
Muutama päivä menee päätöstä odotellessa...
Olen menossa työhaastatteluun. Se on ensimmäinen työhaastattelu sitten valmistumiseni... Ja tarkkaan ottaen, ensimmäinen sitten vuoden 2002. Kieltämättä, hieman jännittää...
Minulla ei ole mitään huikeita odotuksia saada tämä työ. Tiedän, etten väkisin voi tätä paikkaa saada, vaikka kuinka kamalasti sitä haluaisin ja tarvitsisin. Minua ei aja kunnianhimo, eikä mielessä kangastele ura ja sillä eteneminen. En siis lähde haastatteluun kyynerpäät teräväksi hiottuina valmiina kampittamaan kaikki mahdolliset kilpailijat.
Toisaalta, en mene haastatteluun hattu kourassa ja olemassaoloani anteeksi pyydelleen. Uskon tuntevani vahvuuteni ja heikkouteni. Sopivuuteni riippuu ehkä nyt niistä kysymyksistä, joita minulle esitetään ja vastauksista, joita niihin annan. Myös kemiat vaikuttavat. Tiedän, että elämänkokemukseni on tässä plussaa, se on tullut esiin puhelinkeskustelussa.
Kaikesta realismista huolimatta mielessäni vilahtelee kysymyksiä ja ajatuksia; entä jos, mitä se tarkoittaisi, miten toimisin..... Aivan varmasti ensin olisi rankkaa ajaa itsensä sisään uuteen työhön, oli se sitten tämä tai mikä muu työ hyvänsä. Tulee paineita jo siitä, miten kykenen ottamaan työ haltuuni. Olen innokas oppimaan, mutta kapasiteettini ottaa vastaan uutta tietoa ja sen sulattaminen käytäntöön eivät tule käymään käden käänteessä. Hitaus ei ole hyvä asia!
Arkeni muuttuisi täysin. Se, että elämä aikatauluttuu; aamulla töihin, illalla töistä, vaatii oman sopeutumisensa tämän löhöilyn jälkeen. Ei varmaankaan huono asia!
Alan pian "nauttia" Kelan työllistämistukea, joten talouteni ei kummene, jos en työtä saa. Köyhyys vain jatkuu. Mutta JOS, niin ainakin pystyisin toteuttamaan yhden tärkeän asian; hankkimaan tilavamman asunnon. Ja ajan myötä muutaman muunkin nyt tavoittamattoman haaveen.
Tähän ikään ja näillä kokemuksilla olen oppinut luottamaan elämän kantavaan voimaan. Uskon, että tapahtuu niinkuin minun kannaltani on parasta. Muutaman tunnin kuluttua ollaan viisampia!
Jälkikirjoitus:
Sekin on nyt sitten koettu. Tilanne on sama, kuin lähtiessä, eli en odota mitään ihmeitä.
Haastattelu sujui hyvin leppoisasti. Minulta kyseltiin, minä vastasin. Tein jonkun kysymyksen ja sain valaisevia vastauksia. Kieltämättä työ olisi kiinnostavaa, monipuolista, vaihtelevaa, haasteellista ja epäilemättä myös raskasta...
En osaa sanoa, olinko riittävän vakuuttava, teinkö ammatillisesti tai henkilönä vaikutuksen. Olin oma itseni, tosiaankin, en muuta. Päätin jo mennessä, että sen on riitettävä. Jos ei riitä, niin siihen on tyytyminen...
Muutama päivä menee päätöstä odotellessa...
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Asiaa tuntematta....
Pakinaperjantain 121. haaste: ”Asiantuntija”
Äkkiä ajatellen, on se huikeaa, miten jotkut ihmiset ovat niin monipuolisia ja taitavia. Osaavat kaiken ja tietävät kaikesta kaiken. Ovat oikeita asiantuntijoita, asiaan kuin asiaan.
Tarkemmin ajatellen, ihmisellä on yleensä jokin ominaisuus tai kyky, joka tekee hänestä alan tai osa-alueen osaajan ja jopa asiantuntijan. Ihminen on siksi omituinen pakkaus. että voi olla lahjakas useallakin alueella samanaikaisesti ja kyetä kaikissa huippusuorituksiin. On myös ihmisiä, joiden aivokapasiteetti on jostain syystä rakentunut putkimaisesti ja heillä voi olla erittäin pikkutarkkaa tietoutta ja valtavaa asiantuntijuutta joltakin hyvin kapea-alaiselta sektorilta. Mutta tässä mennään jo ihmisen aivotoiminnan kummallisuuksiin ja jopa autismin erityislaatuisuuteen joista minulla ei ole asiantuntemusta, joten se siitä….
Työelämässä asiantuntijuus voitaneen kiteyttää niin, että mitä parempi tieto-taito, sitä korkeampi asema työpaikalla. Tekemieni havaintojen ja kokemuksenkin perusteella en ole asiasta täysin vakuuttunut. Johtajuuteen ja varsinkaan hyvään johtajuuteen ei pelkkä asiantuntemus riitä. Eikä sitä opita pelkästään oppikirjoista. Mutta syvennytään aiheeseen tarkemmin toiste….
Olen kohdannut alansa asiantuntijoita kautta maailman sivu. Käytännön arjessa heitä tapaa vaikka autokorjaamoilla, kaupassa, pankissa, matkatoimistossa, sosiaalitoimessa… Loputtomiin! Heitä löytyy siis kaikilta elämän osa-alueilta. Ilman heitä yhteiskunta ei toimisi. Ilman heitä ei maailma pyörisi, talous ei kasvaisi, eikä kehitystä tapahtuisi.
Olen kohdannut myös asiantuntijoiksi naamioituneita, pätijöitä. He ovat henkilöitä jotka todella uskovat olevansa asiantuntijoita kaikessa. Heiltä löytyy jokaiseen asiaan viisas mielipide, ongelmanratkaisu tai muuten hyvä neuvo. Ainakin heidän omasta mielestään. Usein kuitenkin teot jäävät vähäisiksi.
Jos minulle olisi suotu kadehtimisen taitoa, olisin varmaankin vihreänä kateudesta lahjakkaiden, kaikentaitavien ihmisten edessä. En vain oikein osaa kadehtia, päinvastoin, iloitsen jos jollain on erityisiä kykyjä ja ominaisuuksia. Nehän ovat lahjoja. Ne tuottavat elämää helpottavaa teknologiaa, turvallisuutta, taloudellista hyvää. Tai ne yksinkertaisesti aiheuttavat ihmisille iloa, taidetta silmille ja korville, viihdettä ja viihdykettä. Miksi kadehtia sellaista?
Itselläni ei ole mitään erityisiä taitoja, lahjoja tai kykyjä. Kaikessa olen jotakuinkin keskinkertainen. Se riittää minulle oikein hyvin, sillä tulen mainiosti toimeen. Yhdessä asiassa koen kuitenkin olevani asiantuntija. Se on oma elämäni!
*********************************************************************
Kuten ehkä huomsitte, villiinnyin pakinoimaan vanhat ja uudet aiheet! Joskus aihe muhii, muhii ja muhii...Ehtii jo ajatella, ettei tästä valmista tule! Kunnes se äkkiä syntyy, vaatii tulla kirjoitetuksi!
Äkkiä ajatellen, on se huikeaa, miten jotkut ihmiset ovat niin monipuolisia ja taitavia. Osaavat kaiken ja tietävät kaikesta kaiken. Ovat oikeita asiantuntijoita, asiaan kuin asiaan.
Tarkemmin ajatellen, ihmisellä on yleensä jokin ominaisuus tai kyky, joka tekee hänestä alan tai osa-alueen osaajan ja jopa asiantuntijan. Ihminen on siksi omituinen pakkaus. että voi olla lahjakas useallakin alueella samanaikaisesti ja kyetä kaikissa huippusuorituksiin. On myös ihmisiä, joiden aivokapasiteetti on jostain syystä rakentunut putkimaisesti ja heillä voi olla erittäin pikkutarkkaa tietoutta ja valtavaa asiantuntijuutta joltakin hyvin kapea-alaiselta sektorilta. Mutta tässä mennään jo ihmisen aivotoiminnan kummallisuuksiin ja jopa autismin erityislaatuisuuteen joista minulla ei ole asiantuntemusta, joten se siitä….
Työelämässä asiantuntijuus voitaneen kiteyttää niin, että mitä parempi tieto-taito, sitä korkeampi asema työpaikalla. Tekemieni havaintojen ja kokemuksenkin perusteella en ole asiasta täysin vakuuttunut. Johtajuuteen ja varsinkaan hyvään johtajuuteen ei pelkkä asiantuntemus riitä. Eikä sitä opita pelkästään oppikirjoista. Mutta syvennytään aiheeseen tarkemmin toiste….
Olen kohdannut alansa asiantuntijoita kautta maailman sivu. Käytännön arjessa heitä tapaa vaikka autokorjaamoilla, kaupassa, pankissa, matkatoimistossa, sosiaalitoimessa… Loputtomiin! Heitä löytyy siis kaikilta elämän osa-alueilta. Ilman heitä yhteiskunta ei toimisi. Ilman heitä ei maailma pyörisi, talous ei kasvaisi, eikä kehitystä tapahtuisi.
Olen kohdannut myös asiantuntijoiksi naamioituneita, pätijöitä. He ovat henkilöitä jotka todella uskovat olevansa asiantuntijoita kaikessa. Heiltä löytyy jokaiseen asiaan viisas mielipide, ongelmanratkaisu tai muuten hyvä neuvo. Ainakin heidän omasta mielestään. Usein kuitenkin teot jäävät vähäisiksi.
Jos minulle olisi suotu kadehtimisen taitoa, olisin varmaankin vihreänä kateudesta lahjakkaiden, kaikentaitavien ihmisten edessä. En vain oikein osaa kadehtia, päinvastoin, iloitsen jos jollain on erityisiä kykyjä ja ominaisuuksia. Nehän ovat lahjoja. Ne tuottavat elämää helpottavaa teknologiaa, turvallisuutta, taloudellista hyvää. Tai ne yksinkertaisesti aiheuttavat ihmisille iloa, taidetta silmille ja korville, viihdettä ja viihdykettä. Miksi kadehtia sellaista?
Itselläni ei ole mitään erityisiä taitoja, lahjoja tai kykyjä. Kaikessa olen jotakuinkin keskinkertainen. Se riittää minulle oikein hyvin, sillä tulen mainiosti toimeen. Yhdessä asiassa koen kuitenkin olevani asiantuntija. Se on oma elämäni!
*********************************************************************
Kuten ehkä huomsitte, villiinnyin pakinoimaan vanhat ja uudet aiheet! Joskus aihe muhii, muhii ja muhii...Ehtii jo ajatella, ettei tästä valmista tule! Kunnes se äkkiä syntyy, vaatii tulla kirjoitetuksi!
Äidit, ne kaiken näkevät...
Pakinaperjantain 120.haaste " Suomusilmä"
Kylläpä harmitti, kun en tähän suomusilmäaiheeseen oikein saanut otetta. Etsin sopivaa ideaa biologiasta, käärmeistä ja liskoista, mutta jotenkin ei vain natsannut. Jos jokin saa ihokarvani inhotuksesta nousemaan, niin käärmeet. Nuo paratiisin kieroilevat sihisijät ja ensimmäisen naispolon harhaanjohtajat edustavat minulle eläinmaailman pelottavinta lajiketta…. Lukijat ymmärtänevät, miksi olen jo kauan asunut ”tuntureiden takana”. Lapissa käärme on yhä harvinaisuus, onneksi. Olenkin jo laatinut peräytymissuunnitelman kohti pohjoista siltä varalta, että ilmasto todella lämpenee nopeasti ja käärmeet valtaavat nämäkin metsät ja maat. Mikä puistattava ajatus!
En siis keksinyt mitään kirjoitettavaa ja kun kävin lukemassa muiden pakinoita, minusta tuntui, että kaikki oli jo sanottu... Olin itseeni hieman pettynyt ja turhautunut.
Mutta sitten, puolivälissä viikkoa minulta putosivat suomut silmiltä. Noin niinkuin henkisesti. Ja melkein kirjaimellisestikin. Erään kohtaamisen yhteydessä nimittäin oivalsin, että äidit, nämä kaiken näkevät, kaiken kestävät ja väkevät, voivatkin olla maailman suomusilmäisimpiä ihmisiä.
Äiti, tämä madonna ja lähes myyttinen olio, voi äitinä ja ihmisenä suomusilmittyä niin pahoin, ettei kykene näkemään jälkikasvussaan lainkaan vikoja. Vaikka nuoriso ja varttuneempikin jälkikasvu mitä tekisi, äiti vain hymyilee herttaisesti ja sanoo ” ei minun lapset ainakaan, ne on ne kauheat naapurin kakarat…”
Kun tämän äidin aikamiespoika joka viikonloppu vetää äkkikuolemat, kirjaimellisesti konttaa kapakasta kotiin, oksentaa keittiön lattialle ja sammuu vessaan pariksi vuorokaudeksi, äiti vain hymyilee, eikä näe asiassa mitään kummallista.
Eikä sittenkään kun äidin aikamiespoika hakkaa akkaansa ja melkein päästää tämän hengiltä, ei äiti lapsestansa mitään pahaa usko. Päinvastoin. Sehän on vain akan oma vika, jos ei osaa pitää suutansa kiinni, kun mies kotiin kämpii. Totta kai se alkaa nalkuttamaan, eikä sen naisen nalkutusta kukaan jaksa kuunnella.
Jos käy niin, että se akkaparka jostakin vielä viime hetkellä saa voimia kerätä kamppeensa ja jättää ukkonsa, niin tottahan suomusilmäinen äityli ottaa poikansa hellään hoivaansa. Ja muistaa vihata ja olla katkera sille muijalle, kun kehtasi niin hyvän miehen jättää ja sellaisen häpeän heille tuottaa…
No, tuon kohtaamisen jälkeen palasin kotiini juoksujalkaa. Kauhu siivitti askeleitani niin, että nousin portaat neljänteen kerrokseen kaksi askelmaa kerralla, mikä täytyy olla uskomaton suoritus tällä kunnolla. Kotona en takkia enkä kenkiä ehtinyt riisua kun kannoin jalkalampun kylpyhuoneeseen. Siellä, asuntoni ainoan pelin edessä, kiduttavan kirkkaassa kohdevalossa tutkin tarkasti omat silmäni. Etsin ja tutkin tuntitolkulla, katsoin ja tiirasin, kääntelin ja vääntelin silmäni kipeiksi. Vähitellen rauhoituin, kun en silmissäni suomuja havainnut.
Mutta eihän sitä koskaan tiedä….
Kylläpä harmitti, kun en tähän suomusilmäaiheeseen oikein saanut otetta. Etsin sopivaa ideaa biologiasta, käärmeistä ja liskoista, mutta jotenkin ei vain natsannut. Jos jokin saa ihokarvani inhotuksesta nousemaan, niin käärmeet. Nuo paratiisin kieroilevat sihisijät ja ensimmäisen naispolon harhaanjohtajat edustavat minulle eläinmaailman pelottavinta lajiketta…. Lukijat ymmärtänevät, miksi olen jo kauan asunut ”tuntureiden takana”. Lapissa käärme on yhä harvinaisuus, onneksi. Olenkin jo laatinut peräytymissuunnitelman kohti pohjoista siltä varalta, että ilmasto todella lämpenee nopeasti ja käärmeet valtaavat nämäkin metsät ja maat. Mikä puistattava ajatus!
En siis keksinyt mitään kirjoitettavaa ja kun kävin lukemassa muiden pakinoita, minusta tuntui, että kaikki oli jo sanottu... Olin itseeni hieman pettynyt ja turhautunut.
Mutta sitten, puolivälissä viikkoa minulta putosivat suomut silmiltä. Noin niinkuin henkisesti. Ja melkein kirjaimellisestikin. Erään kohtaamisen yhteydessä nimittäin oivalsin, että äidit, nämä kaiken näkevät, kaiken kestävät ja väkevät, voivatkin olla maailman suomusilmäisimpiä ihmisiä.
Äiti, tämä madonna ja lähes myyttinen olio, voi äitinä ja ihmisenä suomusilmittyä niin pahoin, ettei kykene näkemään jälkikasvussaan lainkaan vikoja. Vaikka nuoriso ja varttuneempikin jälkikasvu mitä tekisi, äiti vain hymyilee herttaisesti ja sanoo ” ei minun lapset ainakaan, ne on ne kauheat naapurin kakarat…”
Kun tämän äidin aikamiespoika joka viikonloppu vetää äkkikuolemat, kirjaimellisesti konttaa kapakasta kotiin, oksentaa keittiön lattialle ja sammuu vessaan pariksi vuorokaudeksi, äiti vain hymyilee, eikä näe asiassa mitään kummallista.
Eikä sittenkään kun äidin aikamiespoika hakkaa akkaansa ja melkein päästää tämän hengiltä, ei äiti lapsestansa mitään pahaa usko. Päinvastoin. Sehän on vain akan oma vika, jos ei osaa pitää suutansa kiinni, kun mies kotiin kämpii. Totta kai se alkaa nalkuttamaan, eikä sen naisen nalkutusta kukaan jaksa kuunnella.
Jos käy niin, että se akkaparka jostakin vielä viime hetkellä saa voimia kerätä kamppeensa ja jättää ukkonsa, niin tottahan suomusilmäinen äityli ottaa poikansa hellään hoivaansa. Ja muistaa vihata ja olla katkera sille muijalle, kun kehtasi niin hyvän miehen jättää ja sellaisen häpeän heille tuottaa…
No, tuon kohtaamisen jälkeen palasin kotiini juoksujalkaa. Kauhu siivitti askeleitani niin, että nousin portaat neljänteen kerrokseen kaksi askelmaa kerralla, mikä täytyy olla uskomaton suoritus tällä kunnolla. Kotona en takkia enkä kenkiä ehtinyt riisua kun kannoin jalkalampun kylpyhuoneeseen. Siellä, asuntoni ainoan pelin edessä, kiduttavan kirkkaassa kohdevalossa tutkin tarkasti omat silmäni. Etsin ja tutkin tuntitolkulla, katsoin ja tiirasin, kääntelin ja vääntelin silmäni kipeiksi. Vähitellen rauhoituin, kun en silmissäni suomuja havainnut.
Mutta eihän sitä koskaan tiedä….
torstai 19. maaliskuuta 2009
Murphy
Runotorstain 124. haaste ”Murphyn laki”
kiire
tarkistitko, ettei hella jäänyt päälle
suljitko television
varmistithan, että silmälasit on laukussa
puhelin mukana
lompakko
avaimet
avaimet?
kiire
tarkistitko, ettei hella jäänyt päälle
suljitko television
varmistithan, että silmälasit on laukussa
puhelin mukana
lompakko
avaimet
avaimet?
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Rainoja
Runotorstain 123. haaste tästä tekstistä:
"Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva
elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"
Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44)
Kiikkutuolin jalat narisevat hiljaa
heija liikkuu
verkalleen
ei niin kaukana toisistaan
alku ja loppu
sama liike
kuvat kuin ohuita siivuja
valoisia rainoja joita kone heijastaa seinälle
ja sitten esitys on ohi
"Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva
elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"
Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44)
Kiikkutuolin jalat narisevat hiljaa
heija liikkuu
verkalleen
ei niin kaukana toisistaan
alku ja loppu
sama liike
kuvat kuin ohuita siivuja
valoisia rainoja joita kone heijastaa seinälle
ja sitten esitys on ohi
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Kiellettyä
Tarinamaanantain 60. aihe MERI
Hiekka on niin kuumaa, että paljaita jalkapohjia polttelee jos hetkenkin seisoo paikallaan. Anna levittää nopeasti suuren pyyhkeen hiekalle ja heittäytyy koko nuoruuden innolla palvomaan aurinkoa. Anna haluaa olla erittäin päivettynyt kotiin palatessaan. Hän aikoo päihittää itsetietoisen Millankin, jonka iho on kesät talvet kadehdittavan kauniin ruskea.
”…on me-e-ri suu-uu-uu-riiii ja laineet sen….!” Anna hyräilee kotimaassa tauotta radiossa soivaa suosikkikappaletta. Sen sävel on ihanan keinuva ja busukin ääni romanttisen kaihoisa. Juuri sellaista musiikkia Anna rakastaa.
Anna oli osallistunut edellisenä iltana muun turistiryhmän kanssa hotellin järjestämään saapumisjuhlaan. Hän oli nauttinut ennakkoluulottomasti kreikkalaisesta ruoasta ja maistellut varovaisesti kullanväristä viiniä. Välimeren pehmeäntumma yö ja kreikkalainen musiikki oli ottanut hänessä nopeasti vallan ja kun hänet tempaistiin mukaan tanssiin muutamien muiden turistien tavoin, hänestä oli tuntunut, että jalatkin liikkuivat kuin itsestään…
Annaa harmittaa, että lomamatkan ensimmäinen ilta oli päättynyt johonkin rähinään. Muutamat ouzoa reippaanlaisesti juoneet suomalaisäijät olivat solkottaneet soittajille ”sorpasta” ja ”kaamosta”. Soittajat olivat hermostuneet ja lähteneet pois ja hotellin henkilökunta oli kehottanut vieraitakin siirtymään huoneisiinsa.
”…kuin meeri tuo-oo-oo-oo, myös tuska on…” Anna miettii, miksi niin ihanan laulun tulkitsijaksi oli valittu joku Ragni Malmsten, vanha kääkkä. Anna oli pienenä kuunnellut lastenradiosta saman laulaja esittämiä lastenlauluja. Anna huokaa. Juuri nyt hän tuntee itsensä niin aikuiseksi.
Anna kääntyy pyyhkeensä päällä selälleen ja miettii, että pitäisi laittaa aurinkovoidetta. Sivusilmällä hän huomaa, että lähellä istuu pari aika mukiinmenevän näköistä poikaa, jotka vilkuilevat välillä Annaa. Anna vetää vaaleat pitkät hiuksensa pään alle sykeröksi ja sulkee silmänsä.
”…eeet tuuskaani sä tietää saaa, ei kylmyys voi suo saavuttaa…” Anna lauleskelee huomaamattaan aika kovalla äänellä. Kirkas auringonpaiste tunkeutuu silmäluomien läpi ja saa silmät valumaan vettä. Vai onko se sittenkin tämä laulu, joka liikuttaa häntä. Melodian surumielisyys ja sanat, jotka ilmentävät syvää kärsimystä. Anna muistaa, että näki keväällä telkkarissa Arja Saijonmaan esittävän laulun yhdessä sen kreikkalaisen säveltäjän kanssa. Saijonmaan kalsea äänikin oli kuulostanut niin hyvältä. Mikä sen säveltäjän nimi olikaan? Mikis jotakin. Anna oli ymmärtänyt, että säveltäjä oli poliittisten mielipiteidensä takia karkotettu Kreikasta. Taisi hänen musiikkinsa esittäminen ja kuuntelukin olla siellä kiellettyä.
"..mun sielussain vain aava saa-la-ai-nen, on tunteidee-ee-en ja-aa tuskii-ii-een..." Anna kuulee miten vieressä liikutaan ja auringon eteen nousee musta varjo. Hän avaa silmänsä ja aikoo juuri vihaisesti käskeä tyyppiä pois auringon edestä, kun hänen käsivarteensa tartutaan lujalla otteella ja hänet vedetään pystyyn. Anna säikähtää. Hän ehtii nähdä, miten auringonottajat hänen ympäriltään kiirehtivät kuka minnekin. Ne häntä vilkuilleet pojatkin. Sitten Anna tajuaa, että hänen edessään seisoo poliisi, joka puhuu karkealla, kovalla äänellä jotakin. Toinen poliisi kerää maasta Annan tavarat.
*************************************************************************************
Pitihän laulu lisätä tarinaan, on sen verran kaukaisia kaikuja menneestä. Tämä esitys on Laila Kinnusen, kunnioituksesta loistavaa laulajatarta kohtaan.
Hiekka on niin kuumaa, että paljaita jalkapohjia polttelee jos hetkenkin seisoo paikallaan. Anna levittää nopeasti suuren pyyhkeen hiekalle ja heittäytyy koko nuoruuden innolla palvomaan aurinkoa. Anna haluaa olla erittäin päivettynyt kotiin palatessaan. Hän aikoo päihittää itsetietoisen Millankin, jonka iho on kesät talvet kadehdittavan kauniin ruskea.
”…on me-e-ri suu-uu-uu-riiii ja laineet sen….!” Anna hyräilee kotimaassa tauotta radiossa soivaa suosikkikappaletta. Sen sävel on ihanan keinuva ja busukin ääni romanttisen kaihoisa. Juuri sellaista musiikkia Anna rakastaa.
Anna oli osallistunut edellisenä iltana muun turistiryhmän kanssa hotellin järjestämään saapumisjuhlaan. Hän oli nauttinut ennakkoluulottomasti kreikkalaisesta ruoasta ja maistellut varovaisesti kullanväristä viiniä. Välimeren pehmeäntumma yö ja kreikkalainen musiikki oli ottanut hänessä nopeasti vallan ja kun hänet tempaistiin mukaan tanssiin muutamien muiden turistien tavoin, hänestä oli tuntunut, että jalatkin liikkuivat kuin itsestään…
Annaa harmittaa, että lomamatkan ensimmäinen ilta oli päättynyt johonkin rähinään. Muutamat ouzoa reippaanlaisesti juoneet suomalaisäijät olivat solkottaneet soittajille ”sorpasta” ja ”kaamosta”. Soittajat olivat hermostuneet ja lähteneet pois ja hotellin henkilökunta oli kehottanut vieraitakin siirtymään huoneisiinsa.
”…kuin meeri tuo-oo-oo-oo, myös tuska on…” Anna miettii, miksi niin ihanan laulun tulkitsijaksi oli valittu joku Ragni Malmsten, vanha kääkkä. Anna oli pienenä kuunnellut lastenradiosta saman laulaja esittämiä lastenlauluja. Anna huokaa. Juuri nyt hän tuntee itsensä niin aikuiseksi.
Anna kääntyy pyyhkeensä päällä selälleen ja miettii, että pitäisi laittaa aurinkovoidetta. Sivusilmällä hän huomaa, että lähellä istuu pari aika mukiinmenevän näköistä poikaa, jotka vilkuilevat välillä Annaa. Anna vetää vaaleat pitkät hiuksensa pään alle sykeröksi ja sulkee silmänsä.
”…eeet tuuskaani sä tietää saaa, ei kylmyys voi suo saavuttaa…” Anna lauleskelee huomaamattaan aika kovalla äänellä. Kirkas auringonpaiste tunkeutuu silmäluomien läpi ja saa silmät valumaan vettä. Vai onko se sittenkin tämä laulu, joka liikuttaa häntä. Melodian surumielisyys ja sanat, jotka ilmentävät syvää kärsimystä. Anna muistaa, että näki keväällä telkkarissa Arja Saijonmaan esittävän laulun yhdessä sen kreikkalaisen säveltäjän kanssa. Saijonmaan kalsea äänikin oli kuulostanut niin hyvältä. Mikä sen säveltäjän nimi olikaan? Mikis jotakin. Anna oli ymmärtänyt, että säveltäjä oli poliittisten mielipiteidensä takia karkotettu Kreikasta. Taisi hänen musiikkinsa esittäminen ja kuuntelukin olla siellä kiellettyä.
"..mun sielussain vain aava saa-la-ai-nen, on tunteidee-ee-en ja-aa tuskii-ii-een..." Anna kuulee miten vieressä liikutaan ja auringon eteen nousee musta varjo. Hän avaa silmänsä ja aikoo juuri vihaisesti käskeä tyyppiä pois auringon edestä, kun hänen käsivarteensa tartutaan lujalla otteella ja hänet vedetään pystyyn. Anna säikähtää. Hän ehtii nähdä, miten auringonottajat hänen ympäriltään kiirehtivät kuka minnekin. Ne häntä vilkuilleet pojatkin. Sitten Anna tajuaa, että hänen edessään seisoo poliisi, joka puhuu karkealla, kovalla äänellä jotakin. Toinen poliisi kerää maasta Annan tavarat.
*************************************************************************************
Pitihän laulu lisätä tarinaan, on sen verran kaukaisia kaikuja menneestä. Tämä esitys on Laila Kinnusen, kunnioituksesta loistavaa laulajatarta kohtaan.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Meemejä kerrakseen...
Leppoisa sunnuntaipäivä. Kävimme ystävättären kanssa Ounasvaaran laella metsässä lumisilla poluilla sauvakävelemässä. Tuntuipa mukavalta, tällainen pienen hien nostattava liikunta ja runsas raitis ilma. Vaihtelusta puhumattakaan...
Tällainen, hieman utuinen oli maisema, taivaalta hiljalleen sateli suuria lumihiutaleita....
No, kun kuvia alettiin ottamaan, nappasin jääkaapin ovesta kuvan Hallattaren innoittamana: "Kuvaa oman jääkaappisi ovi. Tai osa sitä".
Tällaisia jääkaappimagneetteja kulkeutui muistoksi Sveitsistä pari vuotta sitten
Ja kun kerran haasteisiin alettiin vastailemaan, niin jatketaan samalla linjalla. Lastu Saaren taiga -blogissa haastoi näin:
1. Katsele kotiasi. Mieti. Muistele. Anna ajatusten samoilla. Mielikuvien viipyillä.
Minkä esineen olet tuonut mukanasi lapsuudenkodistasi omaan kotiisi? (Se voi olla varsiluuta, riepu- tai persialaismatto, kirjoituslipasto, taulu, rattikelkka, lusikka tai natiseva keinutuoli, hopeakannu...)
2. Ota kuva.
3. Kerro esineen tarina blogissasi.
4. Lähetä haaste eteenpäin.
Tätä hopeista paperiveistä en ole varsinaisesti lapsuuskodista mukanani tuonut, vaan olen sen isältäni muistoksi saanut vain vähän ennen hänen kuolemaansa. En valitettavasti ole aivan varma veitsen alkuperästä, enkä iästä, koska mitään päiväystä siihen ei ole kaiverrettu. Isän nimikirjaimet siinä kyllä on. Ymmärtääkseni isäni on saanut sen lahjaksi joko jonkin ylennyksen yhteydessä tai syntymäpäivänä ennen syntymääni. Veitsellä oli tarkka paikka isän kirjoituspöydällä ja siinä se on myös ensimmäisiä muistikuvia lapsuudestani.
Siirrän vielä yhden haasteen myöhempään, nyt alan nauttimaan elokuvasta "Sovitus", jonka oletan olevan romanttista viihdettä. Eli juuri nyt erinomainen päätös leppoisalle päivälle! Huomenna alkaa arki...
Tällainen, hieman utuinen oli maisema, taivaalta hiljalleen sateli suuria lumihiutaleita....
No, kun kuvia alettiin ottamaan, nappasin jääkaapin ovesta kuvan Hallattaren innoittamana: "Kuvaa oman jääkaappisi ovi. Tai osa sitä".
Tällaisia jääkaappimagneetteja kulkeutui muistoksi Sveitsistä pari vuotta sitten
Ja kun kerran haasteisiin alettiin vastailemaan, niin jatketaan samalla linjalla. Lastu Saaren taiga -blogissa haastoi näin:
1. Katsele kotiasi. Mieti. Muistele. Anna ajatusten samoilla. Mielikuvien viipyillä.
Minkä esineen olet tuonut mukanasi lapsuudenkodistasi omaan kotiisi? (Se voi olla varsiluuta, riepu- tai persialaismatto, kirjoituslipasto, taulu, rattikelkka, lusikka tai natiseva keinutuoli, hopeakannu...)
2. Ota kuva.
3. Kerro esineen tarina blogissasi.
4. Lähetä haaste eteenpäin.
Tätä hopeista paperiveistä en ole varsinaisesti lapsuuskodista mukanani tuonut, vaan olen sen isältäni muistoksi saanut vain vähän ennen hänen kuolemaansa. En valitettavasti ole aivan varma veitsen alkuperästä, enkä iästä, koska mitään päiväystä siihen ei ole kaiverrettu. Isän nimikirjaimet siinä kyllä on. Ymmärtääkseni isäni on saanut sen lahjaksi joko jonkin ylennyksen yhteydessä tai syntymäpäivänä ennen syntymääni. Veitsellä oli tarkka paikka isän kirjoituspöydällä ja siinä se on myös ensimmäisiä muistikuvia lapsuudestani.
Siirrän vielä yhden haasteen myöhempään, nyt alan nauttimaan elokuvasta "Sovitus", jonka oletan olevan romanttista viihdettä. Eli juuri nyt erinomainen päätös leppoisalle päivälle! Huomenna alkaa arki...
perjantai 6. maaliskuuta 2009
"Mitä tekisin elämälläni" -haaste
Blogistaniassa on liikkeellä monenlaisia hauskoja haasteita. Kiitos Äijälle, linkistä löytyy vastaukseni "kuuteen satunnaiseen asiaan itsestäni" haasteeseen.
Pari haastetta on vielä rästissäkin. Olen luvannut kaivaa esiin jonkin vanhan esineen ja kertoa siitä sekä esitellä jonkin blogin. Anteeksi viive, haasteiden heittäjät, aivan varmasti vastaan!
On tullut useaankin otteeseen kerrottua, miten huikeassa elämäntilanteessa juuri nyt olen. Elämäni on edessäni kuin tyhjä huone tai puhdas paperi. Uusi! Miten täyttäisin sen?
Tästäpä keksinkin haasteen:
"Mitä tekisin elämälläni"?
Kerro, mitä sinä tekisit, jos voisit aloittaa kaiken alusta? Jos olisit täysin riippumaton kenestäkään tai mistään, vapaa tekemään elämälläsi mitä haluat, lähtemään mihin haluat? Jos voisit toteuttaa salaiset unelmasi? Mitä toivoisit, mitä tekisit, mihin menisit? Vai muuttaisitko mitään?
Linkitä haastajasi ja haasta mukaan muutama blogiystäväsi.
Minäpä haastan heti seuraavat: Tillman, Oh-show-tah hoi-ne-ne, Äijä,Isopeikko ja Erikeeper
Edit:
Huom! Tämän haasteen saa ihan vapaasti täältä poimia, jos se herättää kiinnostusta! Ja saa laittaa kiertoon! kiitos!
Pari haastetta on vielä rästissäkin. Olen luvannut kaivaa esiin jonkin vanhan esineen ja kertoa siitä sekä esitellä jonkin blogin. Anteeksi viive, haasteiden heittäjät, aivan varmasti vastaan!
On tullut useaankin otteeseen kerrottua, miten huikeassa elämäntilanteessa juuri nyt olen. Elämäni on edessäni kuin tyhjä huone tai puhdas paperi. Uusi! Miten täyttäisin sen?
Tästäpä keksinkin haasteen:
"Mitä tekisin elämälläni"?
Kerro, mitä sinä tekisit, jos voisit aloittaa kaiken alusta? Jos olisit täysin riippumaton kenestäkään tai mistään, vapaa tekemään elämälläsi mitä haluat, lähtemään mihin haluat? Jos voisit toteuttaa salaiset unelmasi? Mitä toivoisit, mitä tekisit, mihin menisit? Vai muuttaisitko mitään?
Linkitä haastajasi ja haasta mukaan muutama blogiystäväsi.
Minäpä haastan heti seuraavat: Tillman, Oh-show-tah hoi-ne-ne, Äijä,Isopeikko ja Erikeeper
Edit:
Huom! Tämän haasteen saa ihan vapaasti täältä poimia, jos se herättää kiinnostusta! Ja saa laittaa kiertoon! kiitos!
torstai 5. maaliskuuta 2009
Piposta vedetty
Piposta vedetty
Voi Elliä
pikkupiikaa
narutettua petettyä
elämää elettyä
kyynelten sumentamin silmin
katsoo
rohtunein punaisin käsin
sillan kaidetta
reuhtoo
kiroo
hattupäisiä herroja
sepitettyjä
rakkauden lurituksia
lupauksia
Voi Elliä
pikkupiikaa
narutettua petettyä
elämää elettyä
kyynelten sumentamin silmin
katsoo
rohtunein punaisin käsin
sillan kaidetta
reuhtoo
kiroo
hattupäisiä herroja
sepitettyjä
rakkauden lurituksia
lupauksia
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Perunkirjoitusta ja inhokkiruokaa
Helmikuu päättyi hienosti! Loistavia,aurinkoisia päiviä ja kirpakoita pakkasöitä tähtitaivaineen. Niin keväisiä päiviä, että... Mitä nautintoa! Maaliskuulta voisi odottaa samaa. No, uusi viikko alkanee kuitenkin lumisateessa.
Perunkirjoitus on pidetty, siitä hengissä selvitty. Se meni paremmin kuin uskalsi toivoa, vaikka tilaisuus päättyi yhden perheenjäsenen ulosmarssiin, kun veli moitti tätä ahneeksi. Olen tyytyväinen, että kykenin säilyttämään rauhallisuuden ja pystyin pitämään pintani. Turhaan sisaren mieltä kalvaneet luulot tuli uskoakseni oikaistua ja hyvin perusteltua. Tämä turhia intohimoja nostattanut asia on hyvä nyt jättää taakse. Suren tulehtuneita sisarussuhteita, mutta paneudun omaan mielenrauhaani ja surutyön loppuun työstämiseen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Varamussalo-blogissa kirjoittava Marjatta vastasi haasteeseeni kertomalla Villamussalo-sivuillaan elämänsä huoneista.
Marjatta haastoi samalla kertomaan inhokkiruoistani. Blogeissani olen hehkuttanut rakastavani ruokaa ja periaatteessa olenkin kaikkiruokainen. Mutta ainahan ei näin ole ollut. Niitä pysähdyttäviä ruokakokemuksiakin on ollut.
1. Santahamina, elämäni ensimmäinen ja viimeinen leikkikoulu. Taisi tuona ikäkautena, n. 4v olla muutenkin taipumusta edesvastuuttomiin tekoihin, kuten leikkikoulusta karkaamiseen…. Edessä lautasella riisipuuroa, mutta eihän se maistu niinkuin ei usein muutkaan ruoat. Käsky kuuluu ”lautanen tyhjäksi". Jos ei ruokaansa syö ruokatunnilla, lautanen kannetaan leikkikoulun päätyttyä uudelleen eteen ja siinä sitä sitten istutaan, lusikoidaan ja yökkäiltiin. Muistan, että ainakin kerran heittelen salaa hernekeittoa avoimesta ikkunasta kukkapenkkiin... Tuolla kertaa onnistun lusikoimaan riisipuuron housujeni taskuun.
Sieltä sen äiti löytää. Pyykättynä, menkeloituna ja valkoiseksi levyksi kuivuneena.
2. Kansakoulu; Kiehuva, Valkeala. Kaalikeitto, joka ei mene alas. Alaluokkien naisopettaja, joka patistaa ja painostaa, pitää minua muutenkin hankalana, jos ei peräti toivottomana. .. Keittolautanen nostetaan ruokatunnin jälkeen aurinkoiselle ikkunalaudalle, jossa se seisoo pari tuntia ja nostetaan koulun päätyttyä eteeni; syö nyt! Jäähtynyt keltainen rasva lilluu keiton pinnalla, auringossa seisonut kaali haisee hirveältä. Oksennus pyrkii kurkkuun ja itku silmään. Onneksi iäs tulee autolla hakemaan koululta, istuua aikansa autossa ihmettelemässä, missä tyttö ja tulee luokasta hakemaan... Moskovassa kerran kylässä tarjotaan kaalikeittoa, kauhistun, mutten voi loukata emäntääni. Hei , onpa hyvää…
3.Egypti, kesä-68, vierailukutsu lounaalle… Aterialla meille tarjotaan liharuokaa, johon on lisätty lampaan mahalaukkua ja joitain muita sisäelimiä… Mieleen nousee kuvia basaarista, jossa kärpästen kansoittamat ruhot roikkuivat kuumassa ilmassa…. Miten olla korrekti ja niellä suuhun pyrkivää oksennusta… Kristitty perhe ei itse koske liharuokaan ja syy selviää pian; paaston aika. He nauttivat kasvisruokaa. Eteeni tuodaan vihreää keittoa. Liemessä vihreää silppua,kuin ruohonleikkurista kulhoon tyhjennett, kerros öljyä pinnalla. Poistun häpeillen kylpyhuoneeseen, ja myöhemmin isäni pahoittelee käytöstäni...
4. Tutustumismatka Pohjois-Norjaan jonkin projektin puitteissa. Kevät sen verran pitkällä, että lumet kotikonnuilla jo sulaneet, mutta pohjoisilla tuntureilla valkeutta vielä riittää. Matkalla luvassa uusia kokemuksia ja makuelämyksiä. Ne alkavat ensimmäisessä pysähdyspaikassa, kalsahkossa hotellissa Jäämeren rannalla. Odotukset ovat korkealla, nälkä on ankara pitkän bussimatkan jälkeen. Eteemme kannetaan lautaset, joilla paksuja harmahtavia lihasiivuja. Maistelen sitkasta lihaa uteliaana. Se maistuu eltaantuneelta eikä sen syötävyyttä paranna tieto, että se on valasta. Jälkeenpäin vatsaan koskee, eikä mitään lääkkeitä ole mukana. Nousemme Hurtigrutenin laivaan, jossa puolalainen baarimestari tekee ihmelääkkeen; valkopippuria ja vodkaa, joilla kipu katoaa n. 10 minuutissa.
5. Kiina, Shanghai. Olen tutustunut mukaviin nuoriin opiskelijoihin, jotka tekevät vapaaehtoistyötä lastensairaalassa. Ystävällinen opiskelijatyttö kutsuu minut kotiinsa ja tarjoilee lounaalla "tuhatvuotisia munia". Niitä on säilötty viikkoja tai kuukausia jonkinlaisessa oljen saven, tuhkan ja suolan sekoituksessa. Kiitos, mutta ei kiitos! Maistuisko teille?
Kuten aina, en tiedä kenet haastaisin, joten olkaapa hyvät, haaste on vapaa! Olisi toki mukava saada linkki!
Perunkirjoitus on pidetty, siitä hengissä selvitty. Se meni paremmin kuin uskalsi toivoa, vaikka tilaisuus päättyi yhden perheenjäsenen ulosmarssiin, kun veli moitti tätä ahneeksi. Olen tyytyväinen, että kykenin säilyttämään rauhallisuuden ja pystyin pitämään pintani. Turhaan sisaren mieltä kalvaneet luulot tuli uskoakseni oikaistua ja hyvin perusteltua. Tämä turhia intohimoja nostattanut asia on hyvä nyt jättää taakse. Suren tulehtuneita sisarussuhteita, mutta paneudun omaan mielenrauhaani ja surutyön loppuun työstämiseen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Varamussalo-blogissa kirjoittava Marjatta vastasi haasteeseeni kertomalla Villamussalo-sivuillaan elämänsä huoneista.
Marjatta haastoi samalla kertomaan inhokkiruoistani. Blogeissani olen hehkuttanut rakastavani ruokaa ja periaatteessa olenkin kaikkiruokainen. Mutta ainahan ei näin ole ollut. Niitä pysähdyttäviä ruokakokemuksiakin on ollut.
1. Santahamina, elämäni ensimmäinen ja viimeinen leikkikoulu. Taisi tuona ikäkautena, n. 4v olla muutenkin taipumusta edesvastuuttomiin tekoihin, kuten leikkikoulusta karkaamiseen…. Edessä lautasella riisipuuroa, mutta eihän se maistu niinkuin ei usein muutkaan ruoat. Käsky kuuluu ”lautanen tyhjäksi". Jos ei ruokaansa syö ruokatunnilla, lautanen kannetaan leikkikoulun päätyttyä uudelleen eteen ja siinä sitä sitten istutaan, lusikoidaan ja yökkäiltiin. Muistan, että ainakin kerran heittelen salaa hernekeittoa avoimesta ikkunasta kukkapenkkiin... Tuolla kertaa onnistun lusikoimaan riisipuuron housujeni taskuun.
Sieltä sen äiti löytää. Pyykättynä, menkeloituna ja valkoiseksi levyksi kuivuneena.
2. Kansakoulu; Kiehuva, Valkeala. Kaalikeitto, joka ei mene alas. Alaluokkien naisopettaja, joka patistaa ja painostaa, pitää minua muutenkin hankalana, jos ei peräti toivottomana. .. Keittolautanen nostetaan ruokatunnin jälkeen aurinkoiselle ikkunalaudalle, jossa se seisoo pari tuntia ja nostetaan koulun päätyttyä eteeni; syö nyt! Jäähtynyt keltainen rasva lilluu keiton pinnalla, auringossa seisonut kaali haisee hirveältä. Oksennus pyrkii kurkkuun ja itku silmään. Onneksi iäs tulee autolla hakemaan koululta, istuua aikansa autossa ihmettelemässä, missä tyttö ja tulee luokasta hakemaan... Moskovassa kerran kylässä tarjotaan kaalikeittoa, kauhistun, mutten voi loukata emäntääni. Hei , onpa hyvää…
3.Egypti, kesä-68, vierailukutsu lounaalle… Aterialla meille tarjotaan liharuokaa, johon on lisätty lampaan mahalaukkua ja joitain muita sisäelimiä… Mieleen nousee kuvia basaarista, jossa kärpästen kansoittamat ruhot roikkuivat kuumassa ilmassa…. Miten olla korrekti ja niellä suuhun pyrkivää oksennusta… Kristitty perhe ei itse koske liharuokaan ja syy selviää pian; paaston aika. He nauttivat kasvisruokaa. Eteeni tuodaan vihreää keittoa. Liemessä vihreää silppua,kuin ruohonleikkurista kulhoon tyhjennett, kerros öljyä pinnalla. Poistun häpeillen kylpyhuoneeseen, ja myöhemmin isäni pahoittelee käytöstäni...
4. Tutustumismatka Pohjois-Norjaan jonkin projektin puitteissa. Kevät sen verran pitkällä, että lumet kotikonnuilla jo sulaneet, mutta pohjoisilla tuntureilla valkeutta vielä riittää. Matkalla luvassa uusia kokemuksia ja makuelämyksiä. Ne alkavat ensimmäisessä pysähdyspaikassa, kalsahkossa hotellissa Jäämeren rannalla. Odotukset ovat korkealla, nälkä on ankara pitkän bussimatkan jälkeen. Eteemme kannetaan lautaset, joilla paksuja harmahtavia lihasiivuja. Maistelen sitkasta lihaa uteliaana. Se maistuu eltaantuneelta eikä sen syötävyyttä paranna tieto, että se on valasta. Jälkeenpäin vatsaan koskee, eikä mitään lääkkeitä ole mukana. Nousemme Hurtigrutenin laivaan, jossa puolalainen baarimestari tekee ihmelääkkeen; valkopippuria ja vodkaa, joilla kipu katoaa n. 10 minuutissa.
5. Kiina, Shanghai. Olen tutustunut mukaviin nuoriin opiskelijoihin, jotka tekevät vapaaehtoistyötä lastensairaalassa. Ystävällinen opiskelijatyttö kutsuu minut kotiinsa ja tarjoilee lounaalla "tuhatvuotisia munia". Niitä on säilötty viikkoja tai kuukausia jonkinlaisessa oljen saven, tuhkan ja suolan sekoituksessa. Kiitos, mutta ei kiitos! Maistuisko teille?
Kuten aina, en tiedä kenet haastaisin, joten olkaapa hyvät, haaste on vapaa! Olisi toki mukava saada linkki!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)