Maanantaiaamuna....

Vanha totuus on, ettei pitäisi syödä illalla myöhään raskasta ruokaa, eikä varsinkaan mahan täydeltä. Eikä ainakaan kiskoa sisäkalujensa pimeisiin uumeniin kokonaista pizzaa, jonka pinnalla lilluu salamipaloja ja rasvaista juustoa.....

Yök!

Kokemusta viisaampana voisi sanoa, että mokoma mässäily tuottaa todella villejä unia. Sellaisia, joista heräilee kauhuta parkaisten, hikeä pyyhkien... Tai joista valpastuu yhtäkkiä, pomppaa sängyn laidalle istumaan, eikä tiedä, missä on, onko jo aamu vai mikä...

Ja kun sitten herätyskello soi, on niin väsynyt, ettei millään jaksaisi... Ei pitää silmiä auki, ei ajatella, ei herätä, eikä ainakaa nousta ylös!

Kun muutaman kerran on pudonnut takaisin uneen, pelästyy nukkuvansa pommiin... Kimppuun iskee paniikinomainen, kurkkua kuristava tunne; kiire! On pakko hypätä ylös, ravata ympäriinsä kykenemättä keskittymään mihinkään... Ajatukset ravaavat pillastuneen hevosen tavoin tulevan päivän asioissa, mutta mistään ei saa otetta...

Vasta viileällä vedellä suoritettu aamupesu rauhoittaa oloa. Ehtii jopa vinosti hymyillä peilikuvalleen, joka ilman silmälaseja katsottuna näyttäytyy kovin siloposkiselta ja utuiselta....

Viimeistään aaamupalalla kaikki sisäiset koneet synkronoituvat samaan tahtiin, rauhalliseen arkiaamun menoon. Kahvista ja voileivästä melkein nauttii, ajatuskaaos asettuu ja päivän ohjelmaa kykenee arvioimaan järkevästi...

Mitä tänään laittaisi päälle, kun on se koulutus ja monen tunnin istuminen?... Menisikö vielä salille vai tulisiko kaupungilta suoraan kotiin? Millainenkas aikataulu siinä koulutuksessa olikaan....

Vilkaisu koulutusinfoon lopettaa kiireen kokonaan. Tämänpäiväinen koulutus alkaakin vasta klo 12! Höh! Mitenkäs se nyt näin.....

Ratiritirallaa.....

Ratiritiralla, tuli talvi halla,
kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta harmaasukka.
Ratiritiralla, sellainen on halla....

Miesmuistiin kylmin ja lumisin talvi Suomessa, jopa aivan etelässä, pääkaupunkiseudulla. Lunta ja jäätä tuntuu riittävän... Pakkanen on paukahdellut kautta maan ennätyslukemissa. Facebookissakin ihmiset aloittavat päivän kuulumiset; "pakkasta -26..."

Ratiritiralla, mitä teki halla?
Puhui metsät puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi.
Ratiritiralla, sitä teki halla....

Monet ovat löytäneet vanhat tutut liikuntalajit ja uutisissa kerrotaan miten sukset ja luistimet loppuvat urheiluliikkeistä ja tavarataloista. Televisossa näytetään kuvia punaposkisista hiihtäjistä ja iloisista perheistä jotka opettelevat yhdessä luistelemaan....

Ratiritiralla, hyvin teki halla
saavat lapset lasketella, luistella ja lauleskella
Ratiritiralla, kiitoksia, halla!

Toisaalta; kuinka monen kuulee valittavan, että saisivat jo pakkaset loppua. Ettei ulkona voi liikkua, kun on aivan liian kylmää ja paleltaa...Facebookissa ihmetellään, kuinka kukaan pystyy ulkoilemaan, jos pakkasmittari näyttää -15C....

Olemmeko me suomalaiset vieraantumassa niin kauas luonnosta ja normaalista vuodenaikojen vaihtelusta, ettemme kestä enää kylmiä talvia, kun sellainen kohdalle sattuu? Sopeutuuko ihminen ilmastonlämpenemiseen näin nopeasti, itsekään sitä tajuamatta? Vai emmekö osaa tai vain viitsi yksinkertaisesti pukeutua sään edellyttämällä tavalla, suojata kehoamme pakkaselta?

Mittarissa -12C ja taivaalta satelee pakkaslunta. Villapaitaa ja toppahousuja, untuvatakkia ja huopikkaita tarvitaan. Ja ulkoilu on juuri nyt mitä virkistävintä ja hauskinta!

Väittää Kenokaula! Ratiritiralla.......

Oppimisen vaikeus...

Ihminen on kummallinen kapistus. Jos elämässä ei ole oikeasti ongelmia eikä murheita, niitä täytyy tehdä. Tahallaan tai tahattomasti.

Olen paasannut paljon siitä, miten olen ottanut opikseni loppuunpalamisestani, varon ottamasta liikaa paineita tai kasaamasta itselleni liikaa töitä. Päästyäni syksyllä töihin palvelutaloon rehkin innoissani arjen käytännöissä sekä ideoin ja suunnittelin kaikenlaista uutta tälle alkavalle vuodelle.

Kaikki hyvin, siis?! Höpöhöpö! Koira ei pääse karvoistaan, enkä minä luonteestani!

Minulle on ominaista että työvireyteni vaihtelee sykleittäin. En edes kuvittele kykeneväni tekemään yhtä tasaisen paljon ja laadukkaasti työtä joka päivä ja jatkuvasti.(Epäilen kyllä, ettei kukaan muukaan sellaiseen pysty, ellei ole robotti...). En tiedä, mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat; säätilat, taivaankappaleiden asennot, hormonit vai vain luontainen laiskuus ja vetämättömyys. Parhaaseen työvireeseen tarvitaan myös aitoa innostusta, joka syntyy tekemisen mielekkyydestä ja siitä, että uskoo asiaansa ja vastaavasti uskon puute lamaannuttaa vireyden kokonaan.

Käytännön kiireiden keskellä siirsin eräitä paperihommia tehtäväksi tammikuun alkuuna tiedostamatta tosiasiaa, että uusi vuosi tuo tullessaan muutenkin paljon uusia asioita sen lisäksi, että työtehtäväni ovat laajentuneet kuin huomaamatta. Nyt siis poden stressiä kasaantuneista töistä, lähestyvistä dead-lineista ja uusien asioiden opettelemisesta.

Niinpä niin, milloinhan sitä oppisi ja viisastuisi?!

Identiteettikampaus...

Ihanaa, olen jälleen minä, ihan minä itse. Itseni näköinen. Lyhyttukkainen. Ja tyytyväinen.

Mikähän kumma saikin taas luulemaan, että pidemmät hiukset olisivat paremmat? Naisellisemmat? Helpommat?

Alkuperäinen syy hiusten kasvattamiseen oli rahan puute. Työttömänä ja peruspäivärahalla sai tasapainoilla, että rahat riitti elämiseen, joten kampaajalla käyntiin ei ollut varaa! Ennen palkkatyön alkua hiukset ehtivät jo kasvaa aika tavalla ja aloin kuvitella, että kasvattamalla niitä lisää voisin laittaa ne siististi kiinni tai peräti naisellisille nutturoille... Mitä minä oikein kuvittelin!

Hiukseni ovat hyvin ohuet, suorastaan veltot ja taatusti piikkisuorat, vaikka niiden määrä onkin (vielä) runsas. Eivät ne pysy kauniisti kiinni, eikä vaivalla väännetty kihara kestä, etenkään kosteammalla säällä, tuntia kauempaa... Enkä minä jaksa papiliotteja, kihartimia tai suoristusrautoja joka armainen aamu, eikä minulla ole aikaakaan.... Varsinkaan nutturoiden väsäämiseen...

Kun nyt katson peiliin, tajuan yllättäen, että minua onkin vaivannut identiteettikriisi koko hiustenkasvatusoperaation ajan. Olen ollut tavattoman tyytymätön ulkoiseen habitukseeni ja vaikka siihen liittyy muutakin, kuten runsaat liikakilot, alaspainunut ryhti ja jäykistyneet nivelet sekä kasvojen syvenevät uurteet, on hiusten pituus niistä ollut ehdottomasti suurin tekijä.

Kuvittelinko kenties nutturan myötä pukeutuvani myös jakkupukuihin ja näyttäväni asiallisen viralliselta?... Huh! Pois sellainen minusta!

Nyt koen olevani(jos unohdetaan ne liikakilot, alaspainunut ryhti....) ehjempi, oma itseni. Lyhyt, räväkkä ja helppo kampaus on selvästikin sinut persoonani ja identiteettini kanssa!

Kokemuksen kautta viisastuu!

"Ihminen saa mitä ansaitsee"...

... tai ainakin joku viisas niin väittää!

Taitaapa olla samansuuntaisia viisauksia luettavissa niin Raamatussa, Koraanissa kuin muidenkin uskonnollisten kirjojen sivuilta. Itse asiassa tämä ajatus taitaa olla keskeinen ja elämälle suuntaa antava, niin hyvässä kuin pahassa.

Näin varhain aamulla ja etenkin kiireessä (on ehdittävä bussiin), tulkitsen tuon viisauden näin; olen ansainnut viisi vapaapäivääni, olenhan tehnyt lujasti töitä koko joulukuun...

Ja näin; olen ansainnut hieman hemmottelua! Kiirehdin siis tästä kampaajalle!

Ja näin; olen ansainnut hieman huolenpitoa! Huomenna menen kalevalaiseen hierontaa!

Ja näinkin; ansaitsen hieman tuuletusta ja hupia! Lauantai-iltana on tiedossa konserttia ja ulkoilua kaupungin iltaelämässä...

Kampaajallakäynnin tuloksista kerron sitten myöhemmin.

Tässä välissä koetan ratkaista, miksi minua kaikesta huolimatta vaivaa huono omatunto! Vaikka olen kaiken tämän ansainnut!!!

"... ja nyt se on loppu!!!"

"Jaa, että mikä on loppu?"

"Mäntysuop...."

Ei, ei! Nyt lähtivät ajatukset ajelemaan ihan omalla vankkurilla...Kai muistatte vanhan Mäntysuopamainoksen, jossa tossukka mies pesi kontaten lattiaa, paiskasi ykskaks ponnekkaasti pesurätin lattiaan ja...

Miksihän tuokin hokema aina vain nousee mieleen, vuosien jälkeen?

Ei, ei ole Mäntysuopakaan tässä huushollissa päässyt loppumaan. Paljon tärkeämpää!

Nyt on laitettu loppu ainaiselle selittelylle ja itsepetokselle, joita olen menestyksellisesti harrastanut monet vuodet. Kuntosalisopimus on vuodeksi tehty!

Vanhempi tytär ilmoitti kustantavansa kuntoiluni, kun soitteli joulun aikaan kinkunpaisto-ohjeita kysellen. Koetin torjua tarjouksen, mutta tytär sanoi varmistavansa, että voi kysyä kinkunpaisto-ohjeita vielä 20 vuoden päästäkin...

Epäilen kyllä, että silloin se olen minä joka niitä paisto-ohjeita tarvitsee kysellän häneltä....Jos siis yleensä muistan, mikä kinkku on....

Nuorempi tytär liittyi samaan ruumiinkurituskomppaniaan kanssani, mikä tietysti tekee lähtemisen helpommaksi ja itsepetoksen vaikeammaksi. Sillä kun on todistaja!...

Niinpä, loppu on myös joulu, tai ainakin melkein loppu... Kyllä vain olikin mukava ja tunnelmallinen joulun aika...Huomenna kerätään koristukset pois ja viedään varastoon odottamaan seuraavaa joulua.

Pidän välipäivät vapaata, siivoan asunnon ja vietän laatuaikaa lastenlasten kanssa... Tällainen ainakin olisi plääni...

Ja nyt tämä kirjoittaminenkin on loppu! Tällä erää....

Summa summarum

Uusi vuosi alkaa upeasti; hehkuvan punaisena loistavalla auringolla, kuurasta valkoisilla puilla ja puhtailla hangilla, sekä -22 asteen pakkasella. Tosin vuosi alkoi myös rajulla vatsataudilla, jonka takia olo on kovin voipunut ja voimaton edes ulkoilemaan... Ihailen siis luonnon kauneutta vain ikkunan kautta!

Päättynyt vuosi 2009 oli pitkästä aikaa todella merkittävä elämässäni, sillä niin moni asia muuttui sen aikana.

Tietenkin ammattiin valmistuminen ja työn saaminen olivat merkittäviä, ulkoisestikin näkyviä muutoksia. Työn kautta elämä on palannut säännöllisyyteen, saanut sisältöä ja merkitystä, olen saanut takaisin itseluottamukseni.

Mutta henkisellä puolella tapahtuivat suurimmat muutokset; vapauduin monista menneisyyden taakoista, niistäkin, joiden olemassaoloa en ollut oivaltanut, mutta jotka söivät salaa sisintäni. Nyt ne ovat poissa ja voin sanoa, että kulku on keveää...

Mitähän tämä alkanut vuosi 2010 tuo tullessaa? Toteutuvatko pienet toiveeni? Matkoja, työtä, terveyttä, ystäviä...? Toivon, että kaikille rakkailleni vuosi toisi hyviä ja onnelliseksi tekeviä asioita!

Tiedän: ei niin hyvää, etteikö jotain huonoakin! En siis kuvittele elämääni auvoiseksi onnelaksi, vaan uskon tulevan vuoden muodotuvan haasteelliseksi iloineen, suruineen! Tulevaa katsoo uteliaana ja avoimin mielin, mukava jännityksen kutina vatsanpohjassa...