sunnuntaita

Olympiakisat ovat valvottaneet minuakin. Ei niin, että niitä olisin öisin tuijottanut tv-ruudun muotoisin neliösilmin. Naapurini ovat tehneet sen puolestani, eläytyneet, hurraneet tai kironneet suomalaisten puolesta sen mukaan onko mennyt hyvin vai erittäin huonosti... Paperiseinätalossa asuminen tuo naapurit lähelle.

Onneksi kisat loppuvat. Rauha palaa maahan vähitellen, haavat nuollaan, katse nostetaan kohti seuraavia tavoitteita...

Minäkin jo tähyilen työvuoreni takaa tulevaa. Vajaat kaksi viikkoa töitä ja sitten saman verran lomaa. Tiedossa ei ole matkoja kaukaisiin maihin, vaikka niistä alati haaveilenkin. Proosallisesti raahaan matkalaukkuni Pasilaan, jossa ihana musta karvakuono Aatu jätetään hoteisiini isäntäväen lähtiessä viikoksi omille reissuilleen. Aatun kanssa aika kuluu ulkoillen ja reviiriämme laajentaen, lähialueet kun tutkailtiin jo viime kesänä tarkoin. Aion myös käydä teatterissa, näyttelyissä, museoissa ja toisella viikolla ehkä pistäydyn Tallinnassa... Monenlaisia suunnitelmia on, mutta toteutus on vaapaa.

Nyt valmistaudun lähtemään mummojen kanssa elokuviin. Menemme katsomaan Virpi Suutarin dokumenttia "Auf Wiedersehen Finland", joka kertoo vuonna 1944 Lapin sodan sekavassa tilanteessa Saksaan lähteneiden suomalaisten naisten kokemuksista ja kohtaloista. Dokumentti avaa neljän naisen ja yhden miehen kautta tätä tiukasti vaiettua aihetta, joka on kuitenkin Lapin sodan aikoihin Rovaniemellä asuneille hyvin tuttu. Odotamme esitystä suurella mielenkiinnolla.

rykelmässä

Runotorstain 156. haaste; rykelmä

hujanhajan
kylmällä lautalattialla kaiken muun rojun ja lian keskellä
ainoja, villasukkia, vaatteita
rykelmässä
viimeiset merkit erään ihmisen elämästä





LISÄYS:

Alitajunta askarteli aiheen kimpussa ja jatkotyösti sanoja näin:


kuluneella lautalattialla sotkuinen rykelmä
vaatteita, villasukkia
likaiset ainot
erään ihmisen olemassaolon viimeiset merkit
hujanhajan

Jälkiä lumessa

Valokuvatorstain 155. haaste; LUMI

Ennenaikainen....

Runotorstain 155. haasteessa pyydettiin kirjoittamaan keskosiin tai keskosuuteen liittyviä runoja. Muistoni on 35 vuoden takaa sveitsiläisestä lastensairaalasta. Tuolloin vielä syntyessään 780gr painaneen keskosen selviytyminen oli epävarmaa, mutta.....



Kuusi keskenmenoa
yksi kuolleena syntynyt
ja sitten sinä;
ennenaikainen

Ei noin pieni selviä, huokailtiin;
lääkärin kämmenen mittainen
äänikin kuin kissanpojalla

Sinä osoitit toisin;
keskoskaapin sinisyydessä
puit elämälle vihaisia pieniä nyrkkejäsi

Olit heille niin tärkeä;
isälle arvonimen ja linnojen perijä
sukua jatkava poika
äidille aseman varmennus
tyhjän sylin ja elämän tarkoitus

Liukasta laskiaista ja rakkaudentäyteistä Ystävänpäivää...

Sattuipa kaksi perinteikästä juhlaa samalle sunnuntaille; Laskiainen ja Ystävänpäivä! Niiden merkitystä miettiessäni muistin laskiaisen vuonna 1964.



































aurinkoisessa talvimaisemassa
kuulen piponi sisään kumeasti
suihk-suihk
isän opettamalla hiihtotyylillä
pitkät liu'ut
rytmikäs sauvojen isku olkapäissä
höppyrälumessa on kevyt sivakoida
tuonne missä nousee valkoinen vuori

piponi sisällä innostuksen hiki
höyry anorakin selästä nousten
riennän sinne mistä
kuuluu iloista naurua
ystävät kokoontuneet viettämään
riehakasta laskiaispäivää
täynnä mäenlaskua ja punaisia poskia
tädin tekemiä pullia ja kuumaa mehua



PUNAISIA POSKIA JA ULKOILUN ILOA YSTÄVIEN JA RAKKAIDEN SEURASSA!

Siis, niitä kukonaskeleita...

Mitä ihmettä tapahtui viikonlopun aikana?

Aivan varmasti läksin viime viikolla töihin aamuisin katuvalojen valaistessa reittiäni. Yhtä varmasti palasin jokaisena iltana töistä kotiin katulamppujen valossa.

Tänä päivänä huomasin ensi kertaa aamun olevan jo aivan valoisan töihin lähtiessäni, vaikka lunta satoi hiljalleen. Mutta kotiin palatessani olin jo aivan ihmeissäni. Katuvalot pysyivät sammutettuina ja huomasin, kuinka paljon luonnon valoa jo on.
Siinä kävellessäni tiedostin myös lumisen luonnon huikean kauneuden ympärilläni.

Selvästikin se kuuluisa "kukko" on ottanut harppauksia askelten sijaan...

Ajatella, vain muutama viikko tästä eteenpäin ja saamme nauttia huikisevan kirkkaista kevätpäivistä ja jatkuvasti vaalenevista öistä!

Keski-ikäinen työelämässä....

Olen täälläkin usein hehkuttanut, kuinka mukavaa ja luovaa työni vanhusten parissa on. Olen edelleen hyvin tohkeissani, vaikka ns. kuherruskuukausi on ohi ja arkitodellisuus astunut tilalle. Työskentelen melko itsenäisesti ja olen saanut kuluvina kuukausina kehittää tehtäväkuvaani haluamaani suuntaan. Työ on hyvin asiakaslähtöistä, vanhusten tarpeet ja toimintakyky huomioon ottavaa. Päivittäin opin uutta ja saan pieniä onnistumisen kokemuksiakin, joista saan voimia työhöni.

Toisaalta: olen joutunut huomaamaan, ettei keski-ikäisen olekaan niin helppoa ryhtyä tekemään jotakin kokonaan uutta. Tekemisissä ei ole samaa puhtia ja energisyyttä kuin nuorempana. Puhumattakaan siitä, millaisia yllätyksiä keskittymiskyvyn herpaantuminen ja muisti teettävät... Pitkän tauon jälkeen työelämään uudelleen sopeutuminen, sen kaikki haasteet ja vaatimukset imevät ylimääräisen osan voimia. Välillä on iltaisin niin väsynyt, että vain mähöää sohvapottuna ja odottaa hetkeä sukeltaa unten maille...

Tällaista elämä on tällä hetkellä. Miten tulevaisuudessa...?