Rohkea rokan syö...

Eräällä tuttavallani on asunto tässä talossa. Muutimme sattumoisin taloon samaan aikaan toisistamme tietämättä. Keväällä hän joutui lastensa kanssa 'evakkoon' vesivahingon takia, onneksi vain muutaman talon päähän...Nyt asunnon remontti on valmis ja tänään he muuttavat takaisin kotiinsa.

Tunnen myötätuntoa tuttavaani kohtaan. Muistelen omaa vuoden takaista tilannettani, jolloin naapuriasunnossa koira onnistui aukaisemaan vesihanan ja asuttuani tässä vasta muutaman viikon minullakin oli 'evakkoonlähdön' uhka päällä. Hermoja raastavaa ja ahdistavaahan se oli, etenkin kun minulla oli jalka paketissa ja liikuin sauvoja käyttäen. Lopulta kastunut lattia saatiin kuivattua alapuolella olevan kellarin kautta, mutta naapurissa asunut poikani perhe muutti pysyvästi muualle.

Tuttavani soitti eilen illalla ja pyysi henkistä tukea 'kaljapalkalla'.
Hän valitti, että pakkaaminen oli sujunut aivan hyvin, mutta nyt oli puhti loppunut ja hän kaipasi 'potkua persuksiin' saadakseen vielä viimeiset kaapit väliaikaisasunnossa tyhjiksi... Lupauduin työnjohtajaksi, olimmehan harjoitelleet tätä toistemme tukemista aiemminkin! Eikähän siinä kauaa sitten mennytkään kun astiat ja ruokatarvikkeet oli siirretty muuttolaatikoihin...

Siinä touhutessamme ajatukseni pyörivät koko ajan toisessa asunnossa, siinä, jonka voisin vuokrata itselleni. Vielä illalla nukkumaan mennessäkin järki ja tunteet vetivät köyttä mielessäni; onko viisasta vai ei.... Sentään sain nukutuksi.

Mutta kuten niin monasti ennenkin, aamu toi mielenrauhan ja ratkaisuvalmiuden. Tunsin vahvasti, että asunnon vuokraaminen on aivan oikea teko ja kaikki muut asiat ratkeavat omia aikojaan. Niinpä nähtyäni tänään tuon asunnon, ihastuin ikihyväksi, sillä se vastasi kaikkia toiveitani(vaikka makuuhuoneen tapetit ovatkin karmeat)ja sovimme omistajan kanssa, että muutan sinne virallisesti elokuun alussa.

Mutta; minulla on jo avain uuteen kotiini, saan aloittaa siivoamisen ja voin pikkuhiljaa viedä sinne tavaroitani. Arvatkaapa olenko ONNELLINEN!!!

kuulinko oven narahtavan...

...auki?

Miten paljon olen jahkaillut tarpeestani tehdä elämälleni jotakin, mikä muuttaisi sen parempaan suuntaan. Milloin olen ollut lähdössä Australiaan, milloin muuttamassa pääkaupunkiseudulle, milloin vain tuskaillut työni jatkumisen epävarmuutta. En ole osannut, enkä voinut tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, kun ei ole ollut oikeaa pohjaa lähteä liikkeelle.

Vast'ikään kirjoitin sisäisen äänen ohjauksesta ja siitä, miten asiat yleensä loksahtelevat kohdilleen, kun se oikea hetki koittaa.

Mutta tänään, oltuani taas pitkään ikäänkuin aukottoman muurin ympäröimä, tuntuu kuin tuohon muuriin olisi muodostunut ovi...

Olen ajatellut, että kaikki tulevaisuuteni vaikuttavat suunnitelmat ja päätökset ovat kiinni työpaikasta. Että jos työni jatkuu, voin alkaa etsimään kunnollista asuntoa, asettua aloilleni, rakentaa elämääni ... Tänään oivalsin, että on muitakin mahdollisuuksia toteuttaa elämänmuutos, jos vain on hieman rohkeutta ja luottamusta elämään... Oivalluksen myötä olin kuulevinani kuinka muurini ovi alkoi raottua...

Menen huomenna katsomaan asuntoa. Asunto on hissitalon ylimmässä kerroksessa, siinä on lasitettu parveke ja sieltä avautuu maisema kauas horisonttiin, taivas tulee liki.... Tilaa on tuplasti sen mitä nyt, ehkä hieman liikaakin minulle. Ja asunnossa on lupa pitää koiraa! Kaikki toiveeni täyttyisivät!

Tarvitaan vain se rohkeus ratkaisuun... ja luottamus, että kaikki järjestyy!

Peukut pystyyn, ystävät!!!!

Sadetta odotellessa...

Juhannusaamuna taivas oli peittynyt paksuihin pilvenklöntteihin, jotka kätkivät taakseen sen ihanan sinisyyden ja kirkkauden, joka eilen vallitsi. Vielä hetki sitten aurinko teki epätoivisia yrityksiä pilkistellä pilvien lomasta, mutta siitä pilvet suuttuivat ja mustiksi muuttuivat...Kovin ovatkin nyt synkeän näköisiä.
Jospa ne pian purkaisivat harminsa, sataisivat vesipisaroina janoisen maan juotavaksi ja haihtuisivat sitten...niin, sinne minne pilvet menevät!

Vietän aamupäivääni laiskotellen ja kuluneita viikkoja nollaten. Työ on ollut melkoista ponnistelua, siksi tunnen tänäänkin väsymyksen painona luissa ja ytimissä asti. Onneksi jäljellä on enää yksi isompi tehtävä ennekuin helpottaa. Loman alkuunkin on vain kolme viikkoa.

Odotan sadetta. Kun se alkaa, puen sadetakin ylleni ja lähden metsään kävelylle. Eksytän puiden lomaan ja kivien koloon kaikki pienet huolet ja murheen murinat. Nautin tästä päivästä. Nauttikaa tekin!

Juhannus on meillä herttainen...

Valokuvatorstain ja Runotorstain 172 haaste, aiheena Juhannus

































on suven suloisuutta
kun kirkas taivas on sininen
vaikkei pirtti loistakaan puhtautta
pihamaakin roskainen

tänään luonto antaa parastaan
kun koivut tuoksuvat ja kuiskii pihlaja
kokosta ei tietoakaan
rappuun sammunut jo eka juhlija!


Kurki toivottaa kaikille SULOISTA JUHANNUSTA!

Matkan varrella

Runotorstain 171. haaste; Matkan varrella.






käytävän kellertävät seinät säännöllisin välimatkoin samanvärinen ovi toinen kolmas neljäs…
ovien takana haurastuneet elämät
muistojen repeytyneet verkot

askel askeleelta
askel askeleelta


sen tien reunoilla tummat kasat sälää
(niissä havaittavissa pois heitettyä onnea kohtaloita lapsen pelkoa suurta rakkautta intohimoa taistelua riippuvuutta yksinäisyyttä äidinrakkautta katkeruutta sairautta avuttomuutta unohtamista luopumista tunteita...)
koko elämä

kokemuksia jos niitä sellaisiksi voi kutsua
matka ihmiseksi tulemisen ja mätänevän lihan välillä

Kuun lumoissa

Runotorstain 170. haasteena on inspiroitua Duncan Jonesin ohjaaman elokuvan Moon (2009)soundtrackin kappaleesta nimeltään Memories (Someone We'll Never Know). Musiikin on säveltänyt englantilainen Clint Mansell.





Syvänsinisellä sametilla keltaisena kiiluvia reikiä
valtava oranssi pallo
takertuneena sinisen pintaan

Mielikuvitusmatka tuntemattomaan
jossa sammuvat tähdet ja avaruusromu
raapivat valonaarmuja galaksien välille

Sydänalassa pakahduttava tunne
tässä äärettömässä maailmankaikkeudessa
tämän pienemmäksi ei ihminen tule

Ääniä päässä...

Onkos tämä nyt laitaa, että tarvitaan sairauslomaa ehtiäkseen/jaksaakseen kirjoittaa/lukea blogia.... Näin se vain on! Keuhkoputken tulehdus ja pakkomakoilu!

Viikko toisensa perään on kulunut väsymyksen harmaan udun sisällä. Työ on ollut nyt sellaista henkistä ja fyysistä venkoilua, jossa voimavarat on herutettu tyhjiin. Iltaisin kotiin on raahustanut uupunut ihminen, joka on vain istunut telkkarin tyhjänpäiväisyyksiä tuijottaen, kunnes on ollut aika mennä nukkumaan. Usein on käynyt niin, ettei uni olekaan tullut, tai se on loppunut jo aamu viideltä ja univelkaa on alkanut kertymään...

Työ tosin voi olla tällaistakin:





Tarkkaan ajatellen kyse on siitä, ettei raskaalla työllä ole ollut sopivaa, virkistävää vastapainoa. Mitä vain olisi tarvittu, jotta olisi saanut hieman lisävoimia, piristynyt! Lenkkeilyä, huvituksia, seurustelua ystävien kanssa... Ei ole jaksanut!

Todellisuudessa olen vain turhautunut. Koko kevään sisäinen ääneni on kehottanut tekemään kauaskantoisia ratkaisuja elämässäni. Toisaalta haluaisin yhä ulkomaille, toisaalta kaipaan omaa pysyvää kotia, turvasatamaa... Olen nyt saanut tehdä ihanaa työtä, mutta työn jatkumisesta ei ole varmuutta. Epävarmuus estää päättämästä lähteäkö vai jäädä... Ei voi hankkia omia tarpeita paremmin vastaavaa asuntoa, jos ei tiedä millainen taloudellinen tilanne on muutaman kuukauden kuluttua....

Uuvutan itseni pähkäilemällä päivästä toiseen näitä samoja asioita, vaikka todellisuudessa hyvin tiedän, että asiat tapahtuvat omalla painollaan. Sisäinen ääneni ei vain suostu vaikenemaan. Päinvastoin!

Toisaalta, minulla on kaikki asiat harvinaisen hyvin ja monta aihetta iloon. Suurin ilon lähde lienevät lapsenlapset, nuo rakkaat! On mummon onnea, kun saa osallistua lapsenlapsen ensimmäisen kouluvuoden päättymiseen, tai tuoreimman lapsenlapsen ristiäisiin, tai vain viettää aikaa mimmiliigan kanssa. Ihan oman ilonsa tuottaa pienen pojanpojan luottamuksen kasvaminen; aikoo tulla ensimmäisen kerran yksin yökylään mummon luo...!