maanantai 26. heinäkuuta 2010

Taivas käden ulottuvilla

Matkalla on mukava olla, mutta kotiinkin on kiva palata. Paluu oli tällä kertaa erityisen mieluisaa, palasinhan nyt tilavaan, mukavaan asuntoon josta toivon muodostuvan itselleni oikean kodin.

Etelän pimeisiin öihin verrattuna Lapin kesäyö on vielä lyhyt ja varsin valoisa. Kun lopulta maltoin asettua yöpuulle, nukuin todella sikeästi omassa tutussa sängyssäni. Migreeni iski heti aamulla ja päivä onkin kulunut tönkkönä, ilman suurempia aikaansaannoksia. Muuttolaatikot odottavat edelleen purkamista, ikkunat verhoja, lattiat mattoja... Nyt haluan antaa itselleni tilaa olla rauhassa, pitää hiipivän stressin komeroon suljettuna..

Siirrän kaiken suosiolla huomiseen. Huomenna aloitan taas soittorumban järjestääkseni veljelle kotiapua, saattohoitoa ja hautapaikan. Huomenna suren hänen lisääntyneitä kipujaan, jäljellä olevan elinajan lyhyyttä ja elämän epäoikeudenmukaisuutta... Mutta vasta huomenna!

Käyn parvekkeella tuon tuosta, ihastelemassa 180 asteen näköalaa ja taivaan alati vaihtuvia värejä. Tuntuu kuin taivas olisi hyvin lähellä, melkein käden ulottuvilla.... Mitä tämän parempaa tai kauniimpaa voi olla olemassa?




sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Puolimatkan tapaaminen




Miten voikin olla niin, että kun tapaa jonkun ensimmäistä kertaa, tuntuu, kuin olisi tuntenut tämän aina!?! Tuttuus tuntui vahvana ensi hetkestä alkaen tavatessamme blogiystäväni Mk:n kanssa perjantaina. Harvoin ensitapaamisella voi olla täysin ilman jännitystä ja vaikka emäntäni oli etukäteen huolissaan siivouksista, tuntui, että hänkin oli vailla "vieraskoreutta"!

Mk:n ihanat hännänheiluttajat tervehtivät vierasta iloisen äänekkäästi, mutta suopuivat pian lenkkikavereiksi ja touhisivat sellaisella energialla ja helteistä piittaamatta, että väkisin tuli hyvälle mielelle...Koirakuumettakin kun poden!

Ja kyllä pidettiinkin kuin piispaa pappilassa. Emäntä tarjosi mahottoman maukkaan aterian juuri omasta maasta nostetuista potuista, lähimetsästä poimituista kantarelleista ja itse ammutusta hirvestä. Ja mansikkakakkua kahvin kanssa.

Niin paljon oli röpinän aihetta, että kello hurahti ohi ensimmäisen bussinlähtöajan, enkä ollut lainkaan pahoillani. Ehdinhän tavata vielä isännänkin, joka puolestaan muisti takavuosilta isäni, joka hyvin kauan sitten toimi alueella riistapäällikkönä. Ja vaikka paljon oli jutun aihetta, sitä jäi varmasti seuraavaankin kertaan. Kovasti toivon, että saan vastavuoroisesti Mk:n vieraakseni Lappiin!

En voi täysin sanoiksi pukea sitä hyvää mieltä minkä tästä vierailusta sain. Viikko oli ollut tavattoman raskas, monien murheiden painama. Matkatessani takaisin Pasilaan katselin bussin ikkunasta sateen valumista tuulilasiin ja ajattelin, että mieleni oli puhdistunut samalla tavalla kuin luonto helteen jälkeen vesisateessa.

"Sielunsisaruutta", sanoisin! Kiitos vielä kerran Mk!

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Sade








Tule sade
anna suoja
näille kyynelille

Salaa suru
etten murru

Että osaan
olla vahva käsi
tukemassa
olkapää ottamassa
vastaan

Väistämätön

Matkalla itään...

Maanantaiaamuna olin jälleen Pasilan asemalla, hikoilin ja hermoilin. Itään menevään junaan tungeksi matkustajia niin, että joku tallasi varpaille ja olin kaatua. Juna oli niin täynnä, etten ollut saanut ostettua istumapaikkaa kuin osalle matkaa.

Junassa oli pari tuntia aikaa vain olla ja miettiä. Olin lähtenyt pohjoisesta viikkoa ennen lomani alkua, ottanut palkatonta vapaata tätä matkaa varten. Olin ollut jo jonkin aikaa hyvin huolissani veljestäni koska en ollut saanut riittävästi tietoa hänen sairautensa etenemisestä. Oli päästävä näkemään ja selvittämään... Selvää oli vain se ettei tästä tulisi mikään huvimatka.

Veli oli vastassa Joutsenossa, tervehti jotenkin kireästi, laittoi heti ajamaan automaattivaihteista autoaan. Huono alku! Ei auttanut vaikka yritin selittää, etten ollut vähään aikaan ajanut edes tavallisella. Mitä enemmän jännitin, sen huonommin ajoin. Takerruin hikisin käsin rattiin, puhuin kuin papupata ja aistin veljen kasvavan ärtymyksen. Päästiin sentään perille, jätettiin matkatavarat ja lähdettiin syömään.

Olin järkyttynyt, lähes shokissa ja kadotin nopeasti tilanteenhallinnan. Mitä oikein olin odottanut? Uskoin tietäväni jotain syöpäsairauksista. Oletin veljeni tilanteen olevan huonon, mutta heti kun näin hänet lähes luunlaihaksi laihtuneena, tiesin, että asiat ovat todella huonosti. Ahdistuin, mutta en kyennyt pukemaan tunteitani sanoiksi. Pahinta oli, etten kyennyt kokoamaan itseäni, vaan taannuin lapseksi, pikkusiskoksi, jota isoveli komenteli ja määräsi. Olin tullut tukemaan ja auttamaan veljeäni, mutten löytänyt itsestäni tarvittavaa vahvuutta, vaan keskityin tekemiseen pitääkseni itseni kasassa.

Tein parhaani; soittelin sairaalaan, tilasin sairaskertomuksia, hankin tukihenkilön syöpäyhdistyksestä, täytin kasan erilaisia tukihakemuksia, ajoin autoa, laitoin ruokaa, tyhjensin jauhokaapit, siivosin asunnon, ripustin pyykkiä.... Tein minkä osasin ja pystyin veljeni hyväksi. Kysyin aina ja kaikessa hänen mielipidettään, mutten varmistanut, että viestit menivät perille. Loppujen lopuksi hänkin on mies joka on tottunut itse hoitamaan asioitaan, eikä kai hänelle ollut helppoa, että hänen reviirinsä rajaa rikottiin.

Viimeisenä aamuna puhkesi myrsky. Kalvavat ajatukset olivat valvottaneet veljeä yöllä. Sain niskaani syytöksiä toimieni tarkoitusperistä, aikeistani ja tekemisistäni. Yhtä hyvin hän olisi voinut lyödä minua suoraan päin naamaa. Raivostuin ja huusin, vaadin selityksiä, pidin kiivaan puolustuspuheen ja kumosin harhaluulot. Veli rähjäsi samassa mitassa takaisin!

Purkaus puhdisti ilmaa, emmekä ole koskaan olleet kovin pitkävihaisia. Anteeksipyyntöjä vaihdettiin, rauha palasi! Totesimme, että olemme huonoja kuuntelijoita mutta hyviä ymmärtämään väärin. Vasta myöhemmin oivalsin, että olin kyllä tehnyt paljon, mutta se kaikista tärkein jäi tekemättä; toisen kuunteleminen! Jos vain olisin istunut alas ja vain ollut olemassa, läsnä....

Bussiasemalle menin ajoissa, mutta pää sekaisin ja turtana. Istuin penkille ja syvennyin viilaamaan kynsiäni niin, etten huomannut bussini lähtöä...


Paluumatkalla...

Ventovieraat tulevat tutuiksi
viihtyvät samojen puheeaiheiden äärellä
ja kun tilaisuus on ohi
tarjoavat kyydin asemalle

nopea vilkaisu aikatauluun - ehtisinkö?

askelten läpse tunnelin betoniseinissä
veren suhina päässä ja silmiä sumentava hiki
juoksen

junassa
huokaisen syvään, rentoudun
- selvisin!

vasta jonkin ajan kuluttua huomaan ajatella;
jokin ei täsmää
voi hitto! väärä juna, väärä suunta!

miten minä tämänkin tilanteen nyt selvitän?
konnari pyyhkii nolouden myötätuntoisella katseella
iloisesti neuvoo eikä peri ylimääräisiä

soitan tyttärelle, nauretaan
"tuleepa käytyä Lahdessa"
vieressä juhlakuntoinen seurue kuuntelee, kutsuu mukaan ilonpitoon

sama juna, eri reitti
samanlaiset kuivat pellot radan varrella

kyytiin puskee tuikkivasilmäisiä nuoria mäyräkoirineen, kilinäreppuineen
tölkkien sihahduksia jo ennenkuin ehtivät kunnolla istumaan

Pasilassa jäykin jaloin junasta tunkkaiseen helteeseen, häikäistyneenä
ihmiset metelöivät ja tönivät

en muistanutkaan, että on lauantai!

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Matkalla...

Pasila! Hikisen kuuma asema, kiskojen metallinhajussa kaikkialla tungeksivat ihmiset...!Taas nousemassa junaan takana muutama aamupalaan, pukeutumiseen ja jalkahoitoon käytetty tunti.Sitä ennen pitkä yö pohjoisesta tulevassa junassa...

Junassa sentään ilmastointi toimii. Ympärillä käy hälinä, ihmisiä tulee ja menee. Minä olen matkalla Riihimäelle, hautajaisiin.

Parin istuimen päässä musta mies puhuu puhelimeen rauhoittavan pehmeällä kielellä. Vastapäätä istuva nainen katsoo ohikiitäviä kuivia peltomaisemia kyllästynyt ilme meikatuilla kasvoilla.

Minulla on pala kurkussa. Sylissäni on kimppu valkoisia gladioluksia ja violetteja neilikoita. Ovatko ne sopivia? Itse kirjoitettu muistolause. Selviänkö sen lukemisesta...

Musta vaate hiostaa ja sandaalien nauhat puristavat. En muistele vainajaa vaan menneitä suruja ja sitä yhtä, jonka jo tiedän tulevaksi. Muistot vainajasta ovat hävettävän vaillinaisia;runsaat kiharat, rahastajan virkapuku, suun suora viiva...

Hyvinkää, Riihimäki...Kiire! Toivottavasti löydän heti taksin, olisi noloa myöhästyä hautajaisista!

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Muistolause

Elvi-tädin muistolle;












Polku joka mutkittelee
vihreiden metsien varjoista
viimojen silittämiä katuja

Kesäisen aamun leppeä valo kutsuu
väsynyttä matkaajaa;
lepää rauhassa