Matkalla itään...

Maanantaiaamuna olin jälleen Pasilan asemalla, hikoilin ja hermoilin. Itään menevään junaan tungeksi matkustajia niin, että joku tallasi varpaille ja olin kaatua. Juna oli niin täynnä, etten ollut saanut ostettua istumapaikkaa kuin osalle matkaa.

Junassa oli pari tuntia aikaa vain olla ja miettiä. Olin lähtenyt pohjoisesta viikkoa ennen lomani alkua, ottanut palkatonta vapaata tätä matkaa varten. Olin ollut jo jonkin aikaa hyvin huolissani veljestäni koska en ollut saanut riittävästi tietoa hänen sairautensa etenemisestä. Oli päästävä näkemään ja selvittämään... Selvää oli vain se ettei tästä tulisi mikään huvimatka.

Veli oli vastassa Joutsenossa, tervehti jotenkin kireästi, laittoi heti ajamaan automaattivaihteista autoaan. Huono alku! Ei auttanut vaikka yritin selittää, etten ollut vähään aikaan ajanut edes tavallisella. Mitä enemmän jännitin, sen huonommin ajoin. Takerruin hikisin käsin rattiin, puhuin kuin papupata ja aistin veljen kasvavan ärtymyksen. Päästiin sentään perille, jätettiin matkatavarat ja lähdettiin syömään.

Olin järkyttynyt, lähes shokissa ja kadotin nopeasti tilanteenhallinnan. Mitä oikein olin odottanut? Uskoin tietäväni jotain syöpäsairauksista. Oletin veljeni tilanteen olevan huonon, mutta heti kun näin hänet lähes luunlaihaksi laihtuneena, tiesin, että asiat ovat todella huonosti. Ahdistuin, mutta en kyennyt pukemaan tunteitani sanoiksi. Pahinta oli, etten kyennyt kokoamaan itseäni, vaan taannuin lapseksi, pikkusiskoksi, jota isoveli komenteli ja määräsi. Olin tullut tukemaan ja auttamaan veljeäni, mutten löytänyt itsestäni tarvittavaa vahvuutta, vaan keskityin tekemiseen pitääkseni itseni kasassa.

Tein parhaani; soittelin sairaalaan, tilasin sairaskertomuksia, hankin tukihenkilön syöpäyhdistyksestä, täytin kasan erilaisia tukihakemuksia, ajoin autoa, laitoin ruokaa, tyhjensin jauhokaapit, siivosin asunnon, ripustin pyykkiä.... Tein minkä osasin ja pystyin veljeni hyväksi. Kysyin aina ja kaikessa hänen mielipidettään, mutten varmistanut, että viestit menivät perille. Loppujen lopuksi hänkin on mies joka on tottunut itse hoitamaan asioitaan, eikä kai hänelle ollut helppoa, että hänen reviirinsä rajaa rikottiin.

Viimeisenä aamuna puhkesi myrsky. Kalvavat ajatukset olivat valvottaneet veljeä yöllä. Sain niskaani syytöksiä toimieni tarkoitusperistä, aikeistani ja tekemisistäni. Yhtä hyvin hän olisi voinut lyödä minua suoraan päin naamaa. Raivostuin ja huusin, vaadin selityksiä, pidin kiivaan puolustuspuheen ja kumosin harhaluulot. Veli rähjäsi samassa mitassa takaisin!

Purkaus puhdisti ilmaa, emmekä ole koskaan olleet kovin pitkävihaisia. Anteeksipyyntöjä vaihdettiin, rauha palasi! Totesimme, että olemme huonoja kuuntelijoita mutta hyviä ymmärtämään väärin. Vasta myöhemmin oivalsin, että olin kyllä tehnyt paljon, mutta se kaikista tärkein jäi tekemättä; toisen kuunteleminen! Jos vain olisin istunut alas ja vain ollut olemassa, läsnä....

Bussiasemalle menin ajoissa, mutta pää sekaisin ja turtana. Istuin penkille ja syvennyin viilaamaan kynsiäni niin, etten huomannut bussini lähtöä...