perjantai 31. joulukuuta 2010

Vuoden vaihtuessa....



... on ollut tapana silmäillä mennyttä vuotta taaksepäin, koostaa tapahtumia, pohtia niiden merkitystä... Tällä kertaa tein tietoisen päätöksen, etten tänään palaa vanhaan, en vatvo elämän suruja ja iloja... Tällaiselle himoanalysoijalle  on vain hyväksi kerrankin jättää kaikki mennyt sikseen...
 En myöskään tee lupauksia, joita todennäköisesti en kuitenkaan pysty pitämään... Enkä rakentele suuria unelmia tulevan vuoden suhteen... 
Ei, aion vain olla, tässä ja nyt, hetkessä.... Ehkä sentään nostan lasillisen vuoden vaihtumiselle!



Teille, hyvät blogi-ystävät toivotan koko sydämestäni

Onnellista, Rakkaudentäyteistä 
Vuotta 2011







(Kuva otettu eilen, 30.12 iltapäivällä kirkkaan pakkastaivaan verhoutuessa paksuun pilveen)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Ihan kuutamolla....


Liikkeelle lähtiessäni pakkasta oli -22 mutta kokemuksesta tiedän, että reipasta vauhtia liikkuessani pysyn huopikkaissa ja untuvatakissa sopivasti lämpimänä. Vain viima kiristää kasvojeni suojaamatonta ihoa. Myöhemmin toteaisin hissin peilistä ihon olevan paloauton punainen ja mielessä käväisisi ehkä pikaisesti tieto suurten lämpötilan vaihtelujen epäedullisesta vaikutuksesta vanhenevaan ihoon.  Juuri nyt silläkään ei ole mitään merkitystä, eikä täällä öisessä metsässä ole vastaantulijoita todistamassa inhaa ulkonäköäni.

Polku johtaa syvemmälle metsään. Polun pohja on tallautunut kovaksi ja ura näkyy selvästi. Lumiset puut kaartuvat polun ylle kuin holviksi ja kauempana suuret kuuset seisovat aavemaisina, mustat oksat kätkeytyneenä valkoisen lumivaipan suojaan. Kuusien yllä näkyy taivas, niin syvän sinisenä reunoiltaan, kirkkaampana ja vaaleampana kuun lähellä. Lähes täytenä loistava kuu ja miljoonat tähdet näkyvät pakkastaivaalla selväpiirteisinä. Niiden valo on jotenkin eteeristä, muuttaen metsän salaperäiseksi saduksi.  Öisen kulkijan sydämessä läikähtää tuttu onnen tunne. 


Että mitäkö teen metsässä öiseen aikaan? No, oikeastaan ei ole vielä aivan yö, vaikka toki tähän aikaan suurin osa naapurustosta on  jo nukkumassa. Minä käytän koiran ulkoiluttamista hyvänä tekosyynä nauttia kuutamoisen metsän salaperäisestä kauneudesta. Onnen tunne, jota silloin koen, kumpuaa jostakin hyvin kaukaisen lapsuuden kokemuksesta. Näen itseni noin 3 - 4 vuotiaana seisomassa silloisen kotimme verannalla taivasta tähyillen. Ehkä on kyse joulusta, joulupukin odotuksesta, suloisesta jännityksestä, joka liittyy lahjojen saantiin... Ehkä niin. Joka tapauksessa olen aina rakastanut kaamosajan kirkkaita pakkasöitä ja kuutamoa.

Pelkäänkö? Onhan se hieman hullua, että yksinäinen naiseläjä hiippailee pitkin öisiä metsiä, etenkin tällä asuinalueella, mutten käsitä, miksi pitäisi pelätä.. Kuutamoisen metsän hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan tavattoman kaunista. Pimeys luo myös turvan, johon voi tarvittaessa kätkeytyä. Minulla on sitäpaitsi loistava seuralainen, joka jakaa kanssani tämän kokemuksen. Koiruli nauttii yhtä lailla innoissaan metsässä juoksemisesta, vaikka sen tassuparkoja pakkaakin palelemaan kun se hartaana nojautuu joka puun ja mättään vierelle toinen takajalka koholla. 

Koira on muutenkin hyvä "tekosyy" ulkoilemiseen. Pakkasista huolimatta olemme käyneet vähintään kolme kertaa päivässä kunnon lenkillä ja liikunta alkaa tuntua vähemmän kiristävien vyötärönauhojen muodossa. Koiraparalle ulos lähteminen on yhä pelottava asia, se ei millään tohdi tulla asunnon ovesta rappukäytävään. Niinpä kannan koirulin hissiin, jossa se jo istuu vapisematta. Takaisin tultaessa koiraa on houkuteltava hieman, jotta se tulee ala-aulaan ja hissiin. Omassa kerroksessa koira poistuu hissistä äärettömän varovasti ja suorastaan hiipii kotiovelle, mutta jokainen päivä tuo pikkuisen lisää rohkeutta.

"Laumaan" on tehty tuttavuutta, tyttäreen koira on niin tykästynyt, että kun mainitsen tyttären nimen, säntää koira heti ovelle häntää heiluttaen ja ilmaisee siten innokkuutensa lähteä tyttären luo. Matkalla ei tarvitse myöskään koiralle suuntia osoittaa, se kulkee varmasti kohti päämäärää ja löytää tiensä suoraan tyttären ja vävyn kotiovelle.



Harjoittelemme myös edelleen seis-komentoa. Ensimmäisillä ulkoilukerroilla kävi niin, että talutushihna yllättäen jumiutui, enkä saanut kadulla säntäilevää koiraa pysähtymään vaan se juoksi ajotielle. Onneksi juuri silloin ei autoja ollut tulossa liki, mutta vaaratilanteen mahdollisuus oli selvä ja minä tietenkin säikähdin, kun en saanut koiraa pysähtymään millään. Nyt koiruli kääntyy katsomaan minua kuullessaan seis-komennon ja pysähtyy, vaikkei vielä oikein malta pysyä paikoillaan.... 

Mikäpä lämmittäisi mukavammin kuin kainaloon käpertynyt karvakuono. Se tulee luottavaisena kylkeäni vasten makaamaan tai kaivautuu joskus huovan alle lämmittelemään. Yleensä katsomme yhdessä telkkaria ja jaamme kiinnostuksen luonto- ja eläinohjelmiin. Koiruli on meistä se joka ohjelmia kommentoi. Se seuraa silmä tarkkana eläinten liikkumista tv-ruudulla, mutta aika ajoin se syöksyy kohti kuvaruutua hurjasti haukkuen tai muristen. Muttei ole epäilystäkään, etteikö se nauttisi sohvapottuilusta vähintäänkin yhtä paljon kuin emäntänsä.
   

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kaamoksen sinestä...

Runotorstain ja Valokuvatorstain 189. haaste; mielenrauha





Kiiruhda
Joulu on jo ovella
leivo, paista, siivoa
osta, osta lahjoja....

Ahdistaa

Rauhoitu
Joulu on jo ovella
mielen myrskyt aseta
katso kaamostaivasta....






lauantai 11. joulukuuta 2010

Viikko vierähti

Työttömällä luulisi olevan pelkkää aikaa, ihan kyllästymiseen asti. Niin, luulisi... Mutta tämäkin viikko vierähti niin vauhdilla, että ihan allakasta oli katsottava, onko tänään tosiaankin taas lauantai... On se!

Viikkoon mahtuu monta todella mukavaa tapahtumaa. Tapasin ensiksikin viikon alussa hyvän ystävän, joka "kyytien välissä" viivähti pari tuntia kaupungissa matkallaan Etelä-Suomesta vanhalle kotipaikkakunnalleen pohjoiseen. Edellisestä tapaamisestamme oli lähes 10 vuotta, mutta kiitos Facebookin yhteyttä on viime aikoina pidetty ahkerasti. Torstaina sain vielä vieraaksi blogiystäväni Arjaannelin joka piipahti kaupungissa lomaltaan Luostolta. Arjan kanssa röpinää riitti niin mahottomasti, että aika tietenkin loppui aivan kesken... Olipa kyllä mukava tavata molemmat ystävät.

Kaikeksi onneksi Finnairin henkilöstön lakko loppui ja pääsin jänskättämästä, mahtaako vanhemman tyttären matka pohjoiseen toteutua. Olemme tyttären kanssa tavanneet ennätysusein kuluneen vuoden aikana, mutta iloitsen hänen vierailustaan ja tiedän myös kuinka innokkaasti veljien lapset odottavat hänen tapaamistaan.  

Koirulikin on asuttanut huusholliani nyt viikon ja on vallannut heti oman osansa arjen ajankäytöstä. Uudessa päiväjärjestyksessä kampean itseni sängystä ylös reippaana touhuamaan itselleni kunnon pannukahvit myssyn alle muhimaan sekä koiralle kuivamuonan valmiiksi kuppiin likoamaan. Hitaisiin aamurutiineihin tottuneena voisi luulla, että aamulenkille lähtö olisi vaikeaa, varsinkin kun pakkanen on keikkunut -15 ja -25 välillä, mutta kokemus on ollut aivan päinvastainen. Lumisen metsän hiljaisuudessa aistitkin aukeavat uudella tavalla... Kylläpä aamukahvi maistuukin aamulenkin jälkeen hyvältä!

Päivärutiineihimme kuuluu myös koiran ulkoiluttaminen päivällä ja illalla, samoin kuin säännöllinen ruokinat. Alkuillasta koiruus tulee viereeni, katsoo silmiin ja alkaa "juttelemaan" päätään kallistellen. Siitä tiedän, että on leikin aika. Haen korista pehmeän lelun, jonka kanssa koira melskaa ympäri huushollia äänekkäästi haukkuen... Meillä on hauskaa, mutta epäilen, ettei alakerran asukkaat jaa meluisaa riemuamme...

Koiran on hyvä oppia heti tuntemaan "oma laumansa", eli ne ihmiset, jotka kuuluvat tiiviisti elämääni. Niinpä olemme käyneet kävelylenkin yhteydessä pikaisesti tutustumassa vanhimman pojan perheen hajuihin. Parina päivänä vietimme useamman tunnin nuorimman tyttären luona, jotta heidän kotinsa varahoitopaikkana tulisi tutuksi...Totuttelu sujuikin niin hyvin että toisena päivänä koira jo liikkui pelkäämättä asunnon kerrosten välisissä portaissa ja löysi nukkumapaikan tyttären miehen sylistä.  Toivon, että voimme vierailla toisenkin pojan perheen luona vielä ennen joulua.


Kulunut viikko on oikeastaan mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Ongelmiakin on toki ollut. Joissakin tilanteissa koira ei tunnista komentojani tai en osaa antaa komentoja riittävällä auktoriteetilla, jotta koira  niitä noudattaisi. On ensin koulutettava itseään, jotta voi/osaa kouluttaa koiraa... Työtä siis on paljon ja sitä on tehtävä määrätietoisesti, mutta siihenhän olen sitoutunut jo koiran hankkimista suunnitellessani. Aika näyttää, miten tässä "kasvatustyössä" onnistumme, koira ja minä!

torstai 9. joulukuuta 2010

Omatunto

Runotorstain 188. haaste  on tämä Liz Rollin valokuva vuodelta 2005.
 Kuvan lähde on FEMA Photo Library. Kuva on poimittu Wikimedia Commonsista ja siihen liittyy seuraava kuvaus:
"New Orleans, LA, 9/4/05 -- A sign on a piece of scrap metal on Magazine Street calls for help after New Orleans was hit hard by Hurricane Katrina. New Orleans is being evacuated because of flooding caused by failures of the Federal levee system. Photo by: Liz Roll"





ehkä jos kovetan sydämeni
teeskentelen etten huomannut 
ohitan silmiesi hädän varmoin askelin
välittämättä 
unohdan

nukunko unia näkemättä
itseni kanssa sovussa eläen
olenko oikeutettu vastaanottamaan apua kun sitä itse tarvitsen



maanantai 6. joulukuuta 2010

Tänä itsenäisyyspäivän iltana





siniseen talvi-iltaan loistaa
kaksi kynttilää ikkunalla
muistoksi isänmaan
ja isän
ja niiden muiden
miesten ja naisten
maatamme sodassa puolustaneiden

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Nyt on koira kotona...


Koiruli saateltiin eilen päivällä komeasti koko omistajaperheen ja isovanhempien voimin Rovaniemelle. Se käyttäytyi heti kuin olisi tiennyt tässä olevan nyt uuden kodin ja ihmisen, jonka kanssa pitäsi alkaa asumaan. Selvästi se muistikin minut edellisestä tapaamisesta, vaikka aikaa oli kulunut lähes kolme viikkoa. 

Kiitoksena siitä, että tulivat matkojen takaa tuomaan koiran, tarjosin lounaan. Siinä me sitten istuimme ruokapöydän ääressä syömässä ja rupattelemassa, me ihmiset, joita tämä koira yhdistää. Toisten menneisyys, toisten tulevaisuus... Mahdollisimman pehmeä lasku uuteen tilanteeseen meille kaikille.

Ei ole aivan helppoa luopua koirasta, joka on ollut perheenjäsen vuosia. Haikeaa se on isovanhemmillekin, joiden luona koira on saanut luontevan hoitopaikan. Toivoakseni heidän mieltä rauhoitti nähdä, millaisiin olosuhteisiin koira on tulossa.

Saattajien lähdettyä teimme  koiran kanssa pitkän kävelylenkin ja vielä myöhemmin illalla pienemmän retken lähitienoolle. Siinä välissä käytiin pieni "keskustelu" siitä, kuka hallitsee sohvaa...

Koiruli nukkui omassa pikku sängyssään yön ja aamulla oli ilo herätä koiran iloiseen tervehdykseen. Tämä päivä on sujunut jo kuin vanhoilta konkareilta, melkoisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Ruokakin on alkanut koirulille maittamaan... Koira on kotona! 



Pieni sohvanvaltaaja....

lauantai 4. joulukuuta 2010

Ei tuiki, ei...

Runotorstain 187. haaste; Petri Laaksosen "Täällä Pohjantähden Alla"  kappaleen sanat ja/tai musiikki. Aihe innoitti yrittämään loppusointuja.....!







Loista ei Pohjantähti, se lähti
ei jaksanut kuulla kun surkeella suulla
 katajainen kansa valittaa kohtaloansa
ei mihinkään koskaan
tyydy, joskaan
hallasuon musta turve
tarve ojankaivuun pellonraivuun
jäänyt aikaan on Saarijärven Paavon

Leipää riittää
ei tarvitse otsa hies niittää
puku päällä hyvältä haisten miesten naisten
on lämmin ja katto päällä, designia siellä täällä
ei rutto riehu, ei suolet nälästä kiehu

Silti murheinen aina ihmispolo, on ahdistunut olo
alati fanfaari taisteluun soiva
kyynerpää aseena oiva
vaikka salaa, se ken menestystä halaa
toista iskee selkään, puukottaa
yli heikompien kipuaa

Ja voivoi sitä itkun ja katkeruuden määrää
ellei tänäkään vuonna häärää
joukossa toisten erinomaisten, elitististen
joita köyhempi kansa katsoo kotonansa
televisiostansa
juhlissa linnan ja itsenäisyyden,
nöyrästi, kunnioittaen…

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Koiruutta odotellessa

Kaamos on käsillä. Ihana sinisyys, jonka välissä pinkkiä ja lilaa, ohut häivähdys oranssia. Valkea lumipeite, vaikkakin vielä vähäinen, heijastelee päivällä kristallisena auringon säteitä pinnallaan ja öisin toistaen lempeästi tähtien ja kuun keltaista loistetta....


Pitkään jatkunut pakkanen, siis korkeapaine, on pitänyt kaamosmasennuksen kaukana. Ei ole ollut vaikeaa herätä näihin päiviin, eivätkä ankeat ajatukset ole vaivanneet mieltä. Ei, vaikka töistä ja kunnollisesta toimeentulosta ei ole tietoa... Eletään tässä hetkessä, nauttien luonnon kauneudesta ja rauhasta. Ei hätää niin kauan kun kynttilöitä riittää poltettavaksi tunnelmaa luomaan ja jonkinlaista ruokatarvetta kaapista löytyy...

Kaikessa hiljaisuudessa elämä on saamassa uutta sisältöä ja arkeni muuttumassa toimeliaaksi. Vain muutama päivä vielä ja koiruli muuttaa taloon...!

Muutaman viikon takainen matkani Ouluun oli oikein menestyksellinen. Tapasin todella mukavan perheen joka haki koiralleen uutta kotia. Heidän syitään koirasta luopumiseen ei ole syytä tämän enempää selvittää, mutta tiedän, että he haluavat koiransa parasta, eikä päätös ole ollut heille helppo.


Ihastuin heti tähän virkeään 5-vuotiaaseen jackrusselin terrieriin. Vietettyäni pitkän iltapäivän koiraa seuraten ja siihen tutustuen, sovimme, että perhe tuo koirulin tulevana lauantaina tänne Rovaniemelle. Melkein lasken tunteja...

Olen toki tietoinen, ettei "vanhan koiran" sopeutuminen uusiin olosuhteisiin käy hetkessä ja vastassa voi olla monenlaisia ongelmia. Onneksi olen nyt kotona ja minulla on pelkkää aikaa auttaa koirulia sopeutumaan uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Jonkin verran uusia tapojakin on opeteltava. Tämä kaikki tarkoittaa myös sitä, että itsekin opettelen uusia asioita ja sopeudun koiran elämääni tuomiin muutoksiin...


Näin siis Joulua odotellessa......

 

tiistai 16. marraskuuta 2010

Koiruuksia mielessä...vuf-vuf!

Tämä on ollut toiminnantäyteinen syksy, jossa ei ole ollut sijaa tavanomaiselle alakulolle, joka tulee väistämättä harmaina pään yllä roikkuvien pilvien, mustan maan ja vielä mustempien vesien viipyessä maisemassa. Normaalistihan alakulo muuttuu seesteiseksi hyvänolon tunteeksi pakkasten, lumen ja kaamoksen lempeiden valojen myötä. Nyt ei ole ollut aikaa tuijotella omaan napaan...

Mitä tästä opimme? Syksyisin on paras pitää kiirettä, jotta ei ehdi harmautta huomaamaan...?

Ei ehkä kiirettä, mutta toimintaa olisi hyvä olla, ei vain syksyisin, vaan ympäri vuoden. Yksineläjän elämä kun lösähtää niin helposti sohvaperunan ja herkkumässyttelijän olomuotoon. Paino nousee, nivelet nitisevät, luut kitisevät, ei jaksa oikein innostua, saatika harrastaakaan mitään... Ja mitä päässä sitten tapahtuukaan????

No, koirakuumehan on vaivannut allekirjoittanutta jo vuosia. Ei ole auttanut järkipuheet taudin taltuttamisessa, eikä ainakaan kaikkien ihanien koirien kohtaaminen ole sitä laannuttanut. Kuume on kohonnut tasaiseen tahtiinsa ja nyt olotila on muuttunut sen verran tuskaiseksi, että on täytynyt ryhtyä todellisiin toimenpiteisiin, eli oman koirulin hankintaan...

Ensin on tietenkin pitänyt pitkään ja hartaasti hankkia tietoa erilaisista koiruleista, selvittää ominaisuuksia ja luonteenlaatua, sopivuutta yhteisasumista ajatellen. On täytynyt seista peilin edessä jokusenkin kerran kyselemässä itseltään, millainen koiraihminen oikeasti olen, mikä on motiivini koiran hankintaan, olenko valmis luopumaan riippumattomuudestani ja vapaudestani, jaksanko ja pystynkö huolehtia, kouluttaa hoitaa ja hoivata. Kukkaroonkin on täytynyt kurkistaa ja varmistaa, että hankintaan ja hoitamiseen on taloudellisia edellytyksiä...

 Selvää tietysti on, ettei yksinelävä pienituloinen mitään kallista näyttelykoreutta hanki. Eikä senpuoleen mitään fifiäkään... Ajatuksena on, että koira on energinen ja aktiivinen, mutta myös seurassa viihtyvä, kainaloon käpertyvä... Siksi - ja muutenkin - katse on kääntynyt merkkikenneleistä erilaisiin vaihtoehtoihin. On tutkailtu "Pelastakaa koirat" ja Helyt ja seurattu Apulaa...

Ja nyt ollaan vaiheessa, jossa jälleen hyppään junaan ja lähden matkalle...Katsomaan, josko SE OIKEA koiruli olisi löytynyt....

Pidättehän peukkuja!?!

torstai 11. marraskuuta 2010

Toivon puolesta, perheiden ja lasten hyväksi!

Haluaisitko tehdä hyvän teon ja auttaa suomalaisia perheitä ja lapsia, mutta et tiedä, miten toimia tai epäröit, meneekö tuotto sinne minne sen luvataan menevän....
Tässä pieni vinkki hyvän teon tekemiseen; osta kalenteri, jonka tuotosta Hope lupaa menevän 90% suoraan apua tarvitseville...!


Tietoa Hopesta ja sen toiminnasta löytyy linkistä: www.hopeyhdistys.fi





MAINOS2pieni.jpgHetki Lapselle 2011
Vuoden kaunein seinäkalenteri saatavilla kautta maan:
Sokos
Prisma
S-Market
Stockmann
R-Kioski
Kalenterissa mukana lasten lisäksi mm. Jari Sillanpää, Anna Abreu, Satu Tuomisto, Karita Tykkä, Ville Pusa, Kim Herold, Tidjân ja monet muut tutut upeissa satumaailmoissa!
Hinta 12,50 eur - oiva joululahja ystäville & tutuille - ostamalla kauniin kalenterin teet hyvää ja mahdollistat vähäosaisille lapsille mm. liikuntaharrastuksia Suomessa! 
Lue kalenterista lisää ja katso "making of"- kuvat täältä!
Kuvaaja: Nana Simelius
www.nanasimelius.com
YRITYKSET HUOM!
Jos haluaisit ottaa kalenterin myyntiin tai vaikkapa lahjoittaa sen joululahjaksi asiakkaillesi - ota pikaisesti yhteys: info@hopeyhdistys.fi

lauantai 6. marraskuuta 2010

Matka on päättynyt...

Vietämme  Pyhäinpäivää sytyttäen kytilöitä poisnukkuneita läheisiämme, omaisia, ystäviä ja tuttuja muistaen. Päivän viettoon liittyy paljon mentyksen tuomaa surua ja muistojen haikeutta mutta sen tunnelmassa on myös paljon lämpöä....



Olen kertonut täällä blogissa syöpää sairastaneen veljeni viime vaiheista, hänen kuolemastaan sekä siunaus- ja muistotilaisuuksista Imatralla. Tästä tarinasta on jäljellä viimeinen osuus, Imatralta Inarin hautausmaalle, jonne veljeni ja minun yhteinen taival lopullisesti päättyi.

Veljeni toivomusta noudattaen hänen ruumiinsa tuhkattiin ja vasta tuon toimenpiteen jälkeen saatoin lähteä Imatralta. Olin käyttänyt odotusajan lajittelemalla ja pakkaamalla veljeni jäämistön sekä siivoamalla asunnon, jossa hän itse ei ehtinyt asua kuin muutaman viikon, mutta jossa minä vietin puolitoista kuukautta. Veljeni oli testamentissaan jättänyt irtaimen omaisuutensa minulle ja vaikka jätinkin suurimman osan kalusteista asuntoon oli auto kattoon asti lastattu laatikoita ja matkalaukkuja kun tortaina  14.10 sain hakea uurnan ja lähteä viimeiselle taipaleellemme. Muistaen veljeni luonteen en edes ajatellut asettaa uurnaa takapenkille tai peräti tavaratilaan, vaan etupenkille turvavöillä kiinnitettynä. Samasta syystä en vain lähtenyt Imatralta ja odottanut kotona uurnan toimittamista Matkahuollossa Lappiin....

Tuona päivänä Keski-Suomessa liikenne ruuhkautui ja liikenneonnettomuuksia sattui runsaasti lumi- ja räntäsateiden takia. Onnekseni olin valinnut itäisen reitin ja sain ajaa reipasta vauhtia hyvässä kelissä lähes koko matkan. Olin kotonakin kohtuullisen aikaisin ja onnellinen kuin mikä voidessani nukkua omassa sängyssä pois väsymystäni.

Seuraavan viikon lauantaina poimin lapseni ja toisen vävyni auton kyytiin ja ajoimme Inariin. Vettä ja räntää satoi koko matkan ja tiet olivat auraamatta. Mutta vaikka lumi oli märkää, oli jotenkin kaunista, kun hautausmaa oli valkoisen maton peittämä...

Haudalle oli kokoontunut veljeni ystäviä, joihin hän oli tutustunut lähes kymmen vuotta aiemmin asuessaan ja opiskellessaan Inarissa vuoden. Samat ystävät olivat veljen jouduttua sairaalaan lähettäneet hänelle lämminhenkisen kirjeen joka sisälsi myös puolukan varpuja, männyn kaarnaa, naavaa ja jäkälää, saatteina sanat; "kun sinä et voi tulla Lappiin, niin lähetämme sinulle palan Lappia sinne..."


Vanhin poikani laski uurnan hautaan ja nuorempi loi haudan umpeen. Seisoimme haudalla, minä sylissäni Imatralta siunaustilaisuudesta mukanin tuomat upeat punaiset ruusut. Kerroin läsnäolijoille veljen viimeisistä hetkistä ja hänen kaipuustaan saada palata Lappiin, jossa hän vietti elämänsä parhaimman ajan. Lapseni laskivat haudalle sydämen muotoisen seppeleen ja ystävät oma kukkatervehdyksensä. Oli viimeisten hyvästien aika.


Sytytimme kynttilät ja asetin veljen nuoruuden rakkaan mukaani antaman pienen enkelin haudalle, sydänseppeleen keskelle. Tunsimme surua ja haikeutta mutta iloitsin siitä, että olin voinut täyttää veljen toivomuksen ja saattaa hänet noiden koivujen alle viimeiseen lepoon.

Haudalta menimme Siidan ravintolaan pienimuotoiseen kahvitilaisuuteen yhdessä ystävien kanssa. He muistelivat veljeä, kertoivat tarinoita joita emme olleet ennen kuulleet. Heidän muisteluistaan heijastui kunnioitus ja välittäminen veljeä kohtaan ja tunnelma oli todella lämminhenkinen. Erosimme heistä sydän täynnä hyvää mieltä.


Sunnuntaina kokoonnuimme vielä kerran, täyttämään veljen viimeistä viimeisimmän toiveen. Veli halusi, että ruokailisimme lasteni ja lastenlasteni kanssa kun kaikki hänen hautajaisiinsa liittyvät viralliset osuudet olisivat ohi. Hän erityisesti painotti, että ruoan on oltava hyvää ja että suremisen sijaan meidän tulisi iloita. Niinpä jokainen perhekunta oli valmistanut jotakin; hirvikäristystä, muusia, hunajajuureksia, vihreää salaattia, sienisalaattia... ja jälkiruoaksi mangojuustokakkua. Nautimme erinomaisen hyvästä ruoasta ja iloitsimme yhdessäolostamme veljeä ja enoa muistaen. 

Oma taipaleeni jatkui vielä seuraavalla viikolla matkalla takaisin Etelä-Karjalaan hoitamaan asioita. Viivyin myös muutaman päivän tyttären luona Helsingissä, mistä vihdoin palasin kotiin  viime keskiviikkona. Enää ei tarvitse reissata, mutta perunkirja ja siihen liittyvät asiat teettävät vielä töitä.
Taival on ollut pitkä ja välillä hyvin raskas, mutta kun katson taaksepäin näen kirkkaana, miten paljon hienoja kohtaamisia ja suurta lämpöä tähän matkaan on sisältynyt. Voin vain iloita näistä  kokemuksista.


 Nyt vain nautin talvisesta tunnelmasta, kävelen illan hämärtyessä hautausmaalle ja sytytän kynttilän kaikkien läheisten, ystävien ja tuttujen muistoksi.




torstai 4. marraskuuta 2010

Huuto

Runotorstain 183. haaste aiheena !


myrskyn mustassa syleilyssä
otti erämaajärvi omansa
kahden nuoren miehen
hukkumiskuoleman

kuulen

avunhuudot
tuskanhuudot
vaimon, lapsen, äidin, isän
surun rikkoman












keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Siunaustilaisuus ja muistojuhla





Veljeni siunattiin lauantaina koruttomin menoin lähimpien omaisten ja ystäväjoukon läsnäollessa. Koska veljeni tuhkataan, pyysin, ettei kukkia tuotaisi, vaan hiljaiset saattajat asettivat arkun vieressä olevaan maljakkoon tummanpunaisen ruusun. Muodostuneesta kimpusta teen asetelman, jonka vien Inarin hautausmaalle, kun uurna lasketaan perhehautaan.

Muistojuhla järjestettiin veljen toiveiden mukaisesti lounaskahvilassa, jossa hän oli käynyt toistakymmentä vuotta syömässä lähes jokaisena työpäivänään ja vielä usein silloinkin, kun oli jo jäänyt sairauslomalle. Tarjoilu oli maittavaa ja runsasta, tunnelma haikean leppoisaa..

Sisareni tytär oli kirjoittanut koskettavan ja kauniin muistokirjoituksen, jonka hänen miehensä luki. Puheen jälkeen hän laittoi soimaan Nightwishin (Kuolema tekee taiteilijan), sanoiltaan hyvin sopivan ja koskettavan laulun ja silloin suru sai vallan ja monet itkivät avoimesti.

Pidin itsekin pienen muistopuheen, jossa vertasin läsnäolijoiden muistoja palapelin osasiin; muodostimme muistoistamme kuvan veljestä. Kiitin saattoväkeä, että he olivat tulleet paikalle, olleet veljeni ystäviä, työtovereita, tukijoita ja uskonystäviä.... Vaikka en voinut ääneen sanoa, olin aivan erityisen hyvilläni, että sekä veljeni poika, että hänen tyttärensä olivat myös paikalla muistotilaisuudessa.

Veljeni seurakuntalaiset esittivät hengellisiä lauluja ja heidän pappinsa piti lyhyen rukoushetken. Veljeni oli löytänyt uskon Haminan katulähetyksen leirillä eräänä kesänä toistakymmentä vuotta sitten. Usko oli hänen tukikeppinsä kaikki nuo vuodet ja erityisesti sairasvuoteella hän kääntyi Jumalan puoleen rukouksin ja uskonystävät tukivat häntä monin tavoin.

Palasin juhlan jälkeen tähän asuntoon, jossa olen majaillut viimeisen 1,5 kuukauden ajan. Olin pitkän päivän jälkeen niin yliväsynyt ettei uni tullut millään. Valvoessani kävin läpi päivän tapahtumia ja olin hyvilläni, että muistojuhlasta muodostui veljeni toiveiden mukainen lämminhenkinen tilaisuus. Uskon, että hän myhäili tyytyväisenä siellä missä nyt on....



sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Tänään on suruliputuksen vuoro...



Palasin pohjoisesta veljen kotipaikkakunnalle myöhään keskiviikko-iltana. Torstaiaamuna sairaalassa vastassani oli väsynyt mies, joka ei paljoa puhunut, mutta tahto oli tallella ja tupakalle oli heti mentävä. Oli pahantuulinenkin, tuntui, etten osannut taas tehdä mitään oikein ja sain osakseni monta ärähdystä. Tulin jälleen täysin yllätetyksi, kun sairaanhoitaja tuli osastolla kysymään, vienkö veljen kotiin viikonloppuna. Minun oli pakko vastata veljelle kieltävästi ja näin miten pettynyt ja loukkaantunut hän oli.  Vielä illalla levolle mennessäkin hän kysyi, miksi en huolinut häntä kotiin...

Jälkeenpäin ajatellen, veli varmaankin halusi lähteä viimeiselle matkalleen kotona, vaikkei pystynyt asiaa sanoiksi pukemaan. Mutta jos hän olisi ollut kotona, olisi eräs tärkeä asia jäänyt toteutumatta....

Perjantaina sairaalaan mennessä veljen ulkoinen olemus oli muuttunut. Hän seisoi vavisten ikkunalautaan nojaten huoneessaan sinne mennessäni. Vaatteet ja sänky olivat märät. Autoin hänet istumaan ja kutsuin hoitajat apuun. Enää hän ei juurikaan puhunut, ei pystynyt nousemaan ylös eikä ruoka enää maittanut. Ärhäkästi kyllä yhä ilmaisi itseään, jos esimerkiksi yritin syöttää hänelle keiton lientä liian nopeasti... Illalla hän oli hyvin uupunut ja kauan harkitsin jäämistä osastolle yöksi, sillä oli selvää, että hänen aikansa oli tulossa päätökseen.

Lauantaiaamu aukeni harmaana ja jotenkin surullisena. Oli heti selvää, ettei aikaa enää ollut paljoa. Veljen tila oli entisestään heikentynyt, mutta vaikka hän ei enää pystynyt ilmaisemaan itseään muuta kuin heikoilla pään liikkeillä ja äännähdyksillä, hän oli selkeästi läsnä ja tietoinen ympäristöstään. Hänen hyvä ystävänsä, joka on ollut veljen henkisenä ja fyysisenä apuna ja tukena viime viikkoina, saapui myös häntä saattelemaan viimeiselle matkalle. Lähetin viestin veljen tilanteesta lähimmille ystäville ja uskonveljille, jotka rukouksin olivat mukana veljen viimeisissä hetkissä.

Veljelläni on poika, joka suorittaa vankeusrangaistusta, eikä sen takia ole voinut olla isänsä lähellä näinä viimeisinä viikkoina. Hän on päässyt vain kerran aiemmin käymään sairaalassa saatettuna. Perjantai-iltana hänet oli siirretty toiseen vankilaan lähemmäksi tätä paikkakuntaa ja vaikka oli lauantai ja virkailijat vapaalla niin osaston lääkärin ja ymmärtävien vankilan viranomaisten avulla poika pääsi hyvin nopeasti tulemaan isäänsä hyvästelemään. Isä odotti poikaansa kovasti ja näimme, miten kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun poika istuutui vuoteen vierelle.

Tapaamisaikaa oli annettu tunti, mutta kun aika oli loppumassa näin, että veljeni tilassa tapahtui muutos ja lähdön hetki oli käsillä. Vartijat antoivat pojan jäädä ja niin me kolmisin saimme saattaa veljeni viimeiselle matkalle. Hetki oli mieliin painuva ja täynnä rauhaa.


tiistai 28. syyskuuta 2010

Ystävät

Onneksi on ystäviä!

Keskellä tätä kaikkea olen saanut huomata, että veljelläni on hyviä  ystäviä. On seurakuntalaisia, työkavereita ja niitä vanhoja hyviä ystäviä, joiden kanssa on jaettu jo hurjaa nuoruutta... He ovat tulleet sairaalaan, rukoilleet, muistelleet yhdessä menneitä, kuljettaneet tupakalle ja toimittaneet pieniä palveluksia... Tulleet vierelle ja rohkeasti kohdanneet kuolevan...

Samat ystävät ovat tukeneet ja auttaneet minua jaksamaan, antaneet hetken lepotaukoja... Ne muutamat, jotka ovat tunteneet veljeni pisimpään ja parhaiten, ovat ottaneet minutkin ystäväkseen...

Minunkin vanhin ystäväni asuu Lappeenrannassa. Me kävimme yhdessä kansakoulua ja noista ajoista alkanut ystävyys on kantanut kaikki elämämme vaiheet tähän päivään. Muutama viikko takaperin teimme yhteisen haikeudentäyteisen matkan vanhalle asuinpaikallemme Kymijokivarteen. Perjantai-iltana illastimme Imatralla hulppeasti ravintola Buttenhoffissa nauttien erinomaisesta ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä. Oli niin rentouttavaa rupatella "naisten kesken" kaikesta vähemmän vakavasta...

Tapasin eilen 20 vuoden jälkeen toisen vanhan ystävättären. Tutustimme v.-73 Sveitsissä, jossa hän oli au-pairina ja minä työskentelin sairaalassa. Ystävyytemme oli erikoista, olimme niin samalla aaltopituudella, että luimme toistemme ajatukset... Telepatia toimi välillämme vielä kauan senkin jälkeen kun olimme tahoillamme perustaneet perheet ja yhteydenpito väheni... Tämän ystävättären syytä/ansiota on se, että aikanaan tulin Lappiin ja jäin tänne... Hän soitti minulle ensimmäisen kerran jo pian kaksi vuotta sitten jouduttuaan puheisiin jonkun kanssa joka tunsi minut. Olemme soitelleet harvakseltaan, mutta tapaamiseen ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Oli ihana kokea, etteivät välillä olevat vuodet olleet muuttaneet ystävyyttämme millään lailla.

Työsuhteeni päättyy ensi viikon alussa. Eilen olin viimeisen päivän töissä, lähinnä vain siivoten toimistoa ja järjestellen papereita. Oli ihanaa ja haikeaa tavata kaikki rakkaat mummelit ja papparaiset ja hyvästellä heidät. Toivottavasti talo pystyy tarjoamaan työtä myöhemmin, mutta kovin suuria odotuksia ei juuri nyt ole! Tässä tilanteessa on kuitenkin helpottavaa, ettei tarvitse repiä itseään kahtaalle, vaan voin rauhassa hoitaa veljeni saaton loppuun saakka.

Lapissa paistaa aurinko ja kotona on hyvä olla!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Aikatauluja...

Päivät kulkevat rataansa, rutiineja muodostuu ja asioilla on aikataulunsa. Ihminen pitää kiinni tottumuksistaan, vaikka kuinka heikossa tilassa olisi. Pitää kiinni elämästä.

Veljeni päivä muodostuu nyt ruokailujen ja tupakalla käyntien mukaan. Vaikka kuinka tuskallista olisi nousta ylös, tulla puetuksi ja matkata pyörätuolissa pihan tupakkapaikalle, niin me suoritamme tuon operaatiton kolme tai jopa neljä kertaa päivässä.

Jos lääkitys on sillä hetkellä kohdillaan, veli pystyy hieman kävelemään ja nousee pyörätuolista seisomaan, koska istuminen puuduttaa jalat ja nivusiin tulee kovat kivut. Kivut ovat muutenkin arvaamattomat. Välillä mikään ei tunnu auttavan, sitten taas on, kuten eilen; hän pystyi ruokailemaankin istualtaan.

Veljellä on kova huoli siitä, kuinka pärjää ne päivät, jolloin olen täältä poissa. Minun on pakko lähteä muutamaksi päiväksi töihin ja hoitamaan omia asioitani. Palaan niin pian kuin mahdollista, mutta luultavsti vasta keskiviikkona.

Veljen huoli on aiheellinen, sillä hoitajien apu on vaihtelevaa. Osaston asiakkaat ovat paljolti dementoituneita tai kroonikkoja, jotka sitovat hoitajien työaikaa ja kuten useimmissa sairaaloissa nykyään, täälläkin hoitajia on mahdollisimman vähän... Olen sivusta seurannut, miten akuuttipotilaalle annettiin vaatemytty ja kehoitettiin pukeutumaan. Potilas kamppaili koko aamupäivän, siis useita tunteja, saamatta muuta kuin veryttelytakin nurinpäin päälleen. Kukaan ei auttanut, ei ehtinyt edes kysymään, tarvitsisiko hän apua...

Onneksi on ystäviä, jotka tulevat veljen avuksi. On vain luotettava, että veli pärjää, kun en muutakaan nyt voi. Silti sydän on raskas!

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

viikonloppua...

Mitä ihminen käy mielessään läpi valmistautuessaan kuolemaansa? Vai voiko kuolemaan oikeasti valmistautua? Eikö kuolema kuitenkin tule varkain, lopulta vain kysymättä ja varoittamatta?

Veljeni on ainakin järjestellyt aineellisia asioitaan kuntoon. Hän haluaa varmistua, että lähimmät ihmiset saavat oikeat muistoesineet ja pienet säästät jakautuvat oikein kaikista läheisimmille.

Tänään vietimme hetken keskustelemalla kuoleman läheisyydestä ja henkisestä valmistautumesta siihen hetkeen, jolloin ihminen kulkee elämän portesta läpi kuoleman tilaan.  Veljeni sanoo olevansa nöyrä tuon tulevan hetken edessä, mutta samalla häntä pelottaa kovasti. Aiemmin pelko näyttäytyi vihana, nyt viha on poissa. Nyt on jäljellä enemmänkin haikeutta ja surumielisyyttä...

Veli tuli viikonloppulomalle kotiin,. Perjantai-iltana hän ei millään malttanut levätä ja käveli rollaattorilla monta tuntia edestakaisin asunnossa. Se tietenkin kostautui nivussärkynä ja huonosti nukuttuna yönä. Päivällä hänen vanha ystävänsä tuli tervehtimään.  Heidän räväkät muistelunsa heruttivat monta hyväätekevää naurua...  Päivä kului mukavasti.

Sitten alkoi kova ripuli ja sen uuvuttamana veli joutui palaamaan sairaalan osastolle! Nyt sitten mennään taas päivä kerrallaan!

torstai 16. syyskuuta 2010

Veli oli eilen pyytänyt viikonloppuvapaata sairaalasta ja tänään kotiutushoitaja otti minuun yhteyttä. Olin tästä hankkeesta kuullut ennakkotietona hoitajilta, mutta veli ei ollut koko aikana sanallakaan minulle maininnut ryhtyneensä toimenpiteisiin päästäkseen kotihoitoon. Minua harmitti, koska veljen hoito on noina päivinä vastuullani, mutta hänen ajatusmaailmansa mukaan minun kanssani ei tarvitse edes keskustella asiasta.

Pääsin pian harmistukseni yli, sillä tämä on kuitenkin veljen viimeinen mahdollisuus ns. "siviilielämään". Huomisaamuna ryntään siis kauppaan hankkimaan ruokatarpeita viikonlopuksi, järjestelen asunnon toimivaksi ja menen sitten sairaalaan hakemaan veljeä.  Hieman kyllä jo jännittää, miten tästä selvitään, mutta onneksi lääkehoitoon saamme tukea ja apua Tehosairaanhoidosta. Sairaanhoidon ammattilaiset käyvät aamulla ja illalla tarkistamassa tilanteen. Ja pahimmassa tapauksessahan veli voi aina palata sairaalaan,

Eilen kuitenkin tapahtui jotain mikä säikäytti minut. Veli halusi iltapäiväivällä vielä lähteä hieromaan autokauppoja ja niinpä ajelimme Joutsenoon. Ihmettelin jo mennessä, miksi veli oli niin väsyneen oloinen ja kahvilassakaan ei millään meinannut pysyä hereillä. Hoitajan kanssa pohdittiin, että pojan tapaaminen oli ehkä käynyt liikaa veljen voimille. Tänä iltana väsymykselle saatiin selitys. Eräs hoitaja oli käynyt vuoroon tullessaan kertomassa että oli vahingossa antanut veljelle väärät lääkkeet...!

Luota tässä sitten saatavaan hoitoon!

tiistai 14. syyskuuta 2010

vuodeosastohoidossa...

Näihin aamuihin herään stressin kitkerä maku suussani.  Ruoka ei mene alas, vaikka nälkä olisikin ja pää on heti täynnä ajatuksia asioista, joita pitää hoitaa... Kun pääsen käyntiin, kaikkia alkaa sujumaan, mutta voin vain kuvitella, missä lukemissa verenpaineeni välillä kiipeilee. Koetan silti pitää mielessäni keskussairaalan lääkärin ohjeistuksen; olen omainen, en hoitaja. On tärkeää, että omaisena jaksan hoitaa osani loppuun saakka!

Sunnuntai-iltana vuodeosastolle vuoroon tullut sairaanhoitaja tuli veljeäni tervehtimään ja kyselemään tämän vointia. Varoittamatta hän alkoi kyselemään, milloin veli aikoo kotiutua.
Olin niin ällikällä lyöty, etten osannut kuin änkyttää, että keskussairaalan lääkärin mukaan kotiutuminen ei ole enää mahdollista. Siitä välittämättä hoitaja jatkoi puhetta kotiutumisesta ja näin, miten veljen silmiin heräsi toivon kipinä...

Veli sai ajatuksesta voimia niin, että innostui eilen aamulla lähtemään autokaupoille. Kiertelimme niissä koko aamupäivän etsimässä sopivampaa autoa minulle. Veli haluaa jättää minulle autonsa, mutta se on erikoinen Mersu, joka ei sovellu Lapin olosuhteisiin ja joka on sekä kallis käyttää, että ylläpitää.
Sopivaa autoa ei kyllä löytynyt ja palasimme sairaalaan molemmat lopen uupuneina. Veljellä olikin sitten illalla reippaasti kipuja.

Tänään lähden hoitamaan juoksevia asioita heti aamusta, sitten alkaa edellisen asunnon tyhjennys ja siivous. Veljen tukihenkilö on lupautunut käymään veljen luona keskipäivällä, joten  minä menen hänen luokseen sitten kun hänen poikansa tulee paikalle. Pojan olen tavannut vain kahdesti aiemmin, lapsena.
Hyvästien jättäminen on alkanut!

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Vapaalla 1



Vanhin sisareni, hänen tyttärensä ja tämän mies tulivat eilen veljeäni tervehtimään. Veli siirrettiin aamusella keskussairaalasta vuodeosastolle. Edelliset kaksi päivää olivat veljelläni olleet hyvät ja melko kivuttomat. Niinpä olimme jo etukäteen sopineet, että pitäisin vapaata ja lähtisin ystävättäreni kanssa ajelemaan Kymijokivarteen katsomaan lapsuudesta tuttuja maisemia.

 Olen täälläkin kertonut, miten varhaisimman lapsuuteni asuin varuskunta-alueilla, mutta juuri ennenkuin aloitin koulun muutimme Valkealaan, Kymijoen varteen ja asuimme siellä peräti kahdeksan vuotta. Kävin kahta eri kansakoulua ja osan  keskikoulua noissa maisemissa ja vietin lapsuuteni parhaat kesät Kirkonmaan saaressa Kotkan edustalla. Vartuin lapsesta teiniksi.

Olen käynyt poismuuton jälkeen paikassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla lähimmän naapurin tytärtä vietiin miehelään ja toisella kerralla olin itse äitilomalla Saimaanrannassa, josta käsin kävin tapaamassa hyvän lapsuudenystäväni äitiä. Tuosta käynnistä on nyt kulunut 27 vuotta.


Lähtömme viivästyi pari tuntia ja sääkin oli melko sumuista ja harmaata, mutta me ajelimme iloisesti lörpötellen eteenpäin ja matka joutui nopeasti. Perillä kummastutti jälleen kutistuneet välimatkat, vaikka tunnistin ja muistin yllättävän hyvin asukkaat ja joitain yksityiskohtia. Vanha talomme seisioi åaikoillaan hieman apean ja huonosti hoidetun näköisenä. Osa omenatarhaa, josta isäni aikoinaan oli niin ylpeä oli päässyt metsittymään ja puut näyttivät menettäneen parhaan elinvoimansa. Orapihlaja-aitakin oli poissa. Uutta olivat katokset ja vajat, joissa näytti olevan sekaisin kaikenlaista romua.

Nykyinen asukas oli ystävällinen mies, joka salli meidän kulkea myös talossa sisällä. Huomasin, ettei talossa oltu tehty paljoakaan muuta kuin pintaremonttia. Kaappien ovet ja portaat olivat kaikki samoja, vain väri oli vaihtunut. Vintille, jossa meillä oli lapsena leikkipaikka, emme päässeet katsomaan, enkä tohtinut parvekkeelle mennä. kun lattia vaikutti laholta.

Kuinka paljon muistoja, muistikuvia, hetkiä elämästäni tuossa paikassa nousi pintaan!?! Itku kuristi kurkkua, en vain osannut sanoa, oliko se iloa vai surua, vai kenties molempia...

torstai 9. syyskuuta 2010

Tänään oli siis hyvä päivä




Tekstiviesti saapui puolilta päivin. Siinä luki; olin väärässä, anteeksi!

Lääkäri oli kierrolla kertonut, ettei veli enää palaa kotihoitoon. Veli oli ensin hermostunut, mutta mietittyään tovin todennut, että sellainenhan hänen tilanteensa on, ettei kotona enää pärjätä. Oman tilansa ymmärtäminen ja sen hyväksyminen vapautti mielen peloista ja antoi mahdollisuuden keskittyä nykyisyyteen.

Uusi lääkitys aloitettiin aamulla ja senkin vaikutukset näkyivät veljessä. Kipu oli lähes kokonaan poissa, silmissä oli lähes entistä tuiketta ja jutuissa huumoria.

Vietimme iltapäivän rattoisasti rupatellen ja monenmoisia asioita suunnitellen. Veli teki listaa ystävistään tällä paikkakunnalla, mietti muistotilaisuuden pitopaikkaa ja sitä, miten jakaisi vähää omaisuuttaan. Myös vanha hyvä ystävä tuli tervehtimään ja he muistelivat pitkään ja hartaasti vanhoja hyviä aikoja...

Ennen sairaalasta lähtöäni veli valitti, että jalkoja paleli. Vetäessäni kirjavat villasukat hänen jalkoihinsa huomasin, että jalat olivat hyvin turvoksissa.

Niinpä niin! Tänään oli siis hyvä päivä!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Potkut

Veli on siis sairaalassa. Olen käynyt joka päivä tapaamassa häntä, vaihtelevalla menestyksellä. Vaihtelevalla sikäli, että kovien kipujen lisäksi hänen mielialansa ovat aivan arvaamattomat. Välillä voidaan laskea leikkiä, mutta useinmiten kiroileminen on ankaraa, kun asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaisesti.

Ja nyt sitten...! Viivyin tänään vain vähän aikaa hänen luonaan, koska hän oli ärtynyt ja halusin välttää riitaa. Olin käynyt lääkärin pakeilla ja kuullut uutisen, joka nosti stressiäni monta pykälää. Oli niin kova jännitys päällä, että alkoi tehdä pahaa ja siksi soitin ystävättärelleni, joka haki minut luokseen kylään. Ystävän seurassa pystyinkin rentoutumaan.

 Illemmalla veli soitti ja vaati minua ajamaan Imatralle hakemaan hänen untuvamakuupussinsa (jota oni kotona käyttänyt sängyssä pehmikkeenä), koska se hänen mukaansa on ainoa, minkä päällä hän pystyy nukkumaan. Erehdyin kyseenalaistamaan hänen pyyntönsä, koska mielestäni sairaalan on hoidettava tarpeelliset pehmikkeet hänen sänkyynsä. Hän raivostui!

Sain heti tekstarin, jossa ilmoitti, että; "pakkaa kamasi ja häivy lomailemasta"...! Soitin sairaalaan missä hoitaja kertoi hänen nukkuvan tyytyväisenä (?). Toivoin tilanteen rauhoittuneen, kunnes äsken hän soitti yhä raivoissaan, ettei enää halua minun hoitavan hänen asioitaan ja että minun on lähdettävä täältä. Hän valitti kipujaan, muttei mitenkään halunnut tulla lohdutetuksi vaan sai yrityksistäni vain lisäkierroksia raivoonsa...

Noniin. Huomenna hän saa lääkäriltä kuulla, että paluuta kotiin ei enää ole. Vastakos siitä sota syttyy. Voin jo kuvitella, ketä hän siitä syyttää...

On todella ikävää, jos tämä päättyy näin. Eroamme riidoissa. Lähden kotiin, jos hän niin todella tahtoo. Omasta puolestani voin sanoa yrittäneeni parhaani, mutta se ei riittänyt tai sitten yritin liikaa! Tiedän tuskaisen ihmisen voivan käyttäytyä täysin arvaamattomasti. Minusta tuli veljeni kipujen sijaiskärsijä... Sen ymmärrän, mitään en nyt mahda!

Ensimmäinen viikko....

Näkymä Et-Karjalan keskussairaalan portaikon ikkunasta....

Vietän iltaani tässä vieraassa asunnossa, johon veljeni muutti vain muutama viikko sitten. Lämpimän illan hiljaisena hetkenä on hyvä miettiä kuluneen päivän ja viimeisen viikon tapahtumia. On vaikeaa kuvailla sitä tuskan ja ahdistuksen määrää, mikä tähän viikkoon on sisältynyt. Tunnustan, ettei minulla ollut aavistustakaan, millaiseksi lähipäivät muodostuisivat....

Tuloiltanani veli murtui itkuun kertoessaan, miten kovasti oli odottanut saapumistani. Saatoin vain arvailla millaista taistelua hänen elämänsä on ollut kovien kipujen kanssa. Silloin uskoin, että järjestäisimme hänen viimeiset viikkonsa mukaviksi ja turvallisiksi tähän asuntoon...

Heti seuraavana päivänä alkoi rumba. Ravasimme kaupoissa, labrassa, pankissa hoitamassa asioita ja taas jollakin muulla asialla. Minä ajoin autoa paikasta toiseen, kivulias ja kovin kärsimätön veli vierellä antoi ohjeita ja komentoja. Veli oli pahantuulisena kärkäs arvostelemaan kaikkea tekemisiäni ylittäen loukkauksen rajat usein ja karkeasti. Tunteet kuohahtelivat jopa siinä määrin, että jo perjantaina pakkasin matkalaukkuni lähteäkseni kotiin! Luonteillemme tyypillisesti rauha palasi yhtä nopeasti kuin rikkoutuikin....

Iltaisin kivut kasvoivat eikä lääkityksestä ollut suurtakaan apua. Öisin veli siirtyili sohvalta seisomaan kaapista tukea ottaen ja taas hetken päästä takaisin pitkälleen. Torstaina hän suostui muuttamaan makuuhuoneen sängylle, mutta selvästi sängyn patja oli hänen selälleen liian pehmeä. Välillä hän oli valmis ottamaan kaikki lääkkeet suosiolla ja pyysi niitä lisääkin, välillä taas vihaisesti ilmoitti, ettei halua olla missään lääketokkurassa....

Perjantaina kävimme keskussairaalan syöpäpolilla jossa lääkitystä kovennettiin. Kotimatkalla oli poikettava Joutsenossa kahvilaan, koska veli ei kivuiltaan pystynyt istumaan autossa kauempaa.  Ehkä se oli johdatusta, sillä kahvilan omistaja sattui olemaan kaukoparantaja ja kun hän laski kätensä veljen selälle, pahin tuska katosi. Yöllä hän nukkui peräti kolme tuntia yhteen menoon, mitä ei luultavasti ollut tapahtunut sitten heinäkuun...

Tehokkaammasta lääkityksestä huolimatta kivut alkoivat voimistua ja sunnuntaiyö oli suorastaan kaoottinen. Lopulta soitin hätäkeskukseen ja ensihoitajat saapuivat paikalle antamaan lisälievitystä kipuihin. Lääkkeiden vaikutus kesti vain reilun tunnin ja aamulla olimme valmiit lähtemään uudelleen keskussairaalaan. Siellä lääkäri päätti, että veli otetaan osastolle lisätutkimuksiin ja sopivan kipulääkkeen löytämiseksi. Siellä hän siis on, emmekä tiedä, mitä tuleman pitää....

maanantai 30. elokuuta 2010

On tullut aika....

Kävin aamulla hammaslääkärissä poistattamassa jo pari vuotta sitten poistetun hampaan juuria. Ei mikään mukava kokemus! Tässäkin yhteydessä ihmettelen, miksi ihminen pitkittää jonkin asian hoitamista, sietää epämukavuutta ja jopa kipua päiväkausia? Miksi ei vain voi soittaa ja varata itselleen ajan  sinne hammaslääkäriiin? Ennenkuin on aivan pakko...?

On pakko huomauttaa, ettei ajan varaaminen kunnalliseen terveydenhuoltoon ole koskaan ollut ihan helppo juttu. Nyt on puhelinjärjestelmä  uusittu ja oikein lehdissä kirjoiteltu, miten uusi systeemi parantaa asiakaspalvelua ja nopeuttaa asioiden hoitoa. Kukkua, sanon minä! Kuunneltuani lähes tunnin yksitoikkoista ilmoitusta varatuista linjoista ja kehoitusta soittaa kiireellisissä tapauksissa hetken kuluttua uudelleen, pääsin lopulta jonoon, jossa siinäkin roikuin noin 10 minuuttia. Hammaslääkäriin olikin sitten jouduttava puolessa tunnissa. Kyllä, olen kiitollinen, että pääsin sinne niin nopeasti!

Puhelin soi, kun olin ähistelemässä hammashoitolan tuulikaapissa kenkiä jalkaan ja suu oli täynnä verta ja sideharsoa. Veli soitti ja pyysi, että lähtisin matkaan jo huomenna. Kertoi joutuneensa pyytämään jo jonkun kaverinsa yöksi, kun oli ollut niin huonona. Eilen sisaren tytär oli noutanut veljen koiran, joka uskollisesti on jakanut veljen elämän 12 vuotta. Luopuminen on täytynyt olla vaikeaa...

On siis tullut aika lähteä....! Huomenna tähän aikaan matkalaukku pitäisi olla pakattuna, omat asiat hoidettuna ja matkaliput hankittuna. Lähden matkalle, johon olen huolella valmistautunut, mutta johon en kuitenkaan ole valmis...

Perillä odottaa jälleen monta selvitettävää asiaa. Imatra ei kuulu Etelä-Saimaan sairaanhoitopiiriin, mikä tuntuu mutkistavan kaikkien asioiden hoitoa. Veljeni ei ole saanut kotisairaanhoidon eikä kotipalvelun palveluja, koska sairaanhoitaja arvioi kotikäynnillä n. 2 viikkoa sitten, ettei veljen kunto täytä vaadittua 1.7 RAVA pisteytystä. Enkä edelleenkään tiedä, antaako keskussairaalan hoitava syöpälääkäri saattohoitolausunnon vai pitääkö lausunto saada Imatran terveyskeskuksesta.

Vaikeaa tulee myös olemaan veljen kanssa, joka ilmeisesti yhä on 'vihavaiheessa' ja joka pelkää menettävänsä  itsemääräämisoikeutensa. Olen saanut jo tiukkoja ohjeita siitä, millaisia ruokia en saa laittaa, miten en saa puhua   ja mitä en saa tehdä... Toivon, että olen saanut kasattua pintaani sellaista teflonia, josta loukkaavat ja vihaiset sanat valuvat pois. Luultavasti ristiriitoja syntyy hoidettavan oman käsityksen,  sosiaali- ja  terveyshuollon noudattamien menetelmien ja määräysten, sekä minun näkemykseni avun ja hoidon tarpeista, välille...On itsestään selvää, että kaikessa kunnioitan veljeni toiveita, mikäli vain mahdollista.

Olen käyttänyt aikaani perehtymällä syöpäsairauksiin ja saattohoidon vaiheisiin.  Kuolevan sattamisesta on käytännön kokemuksia. Silti uskon, että matkasta tulee raskas. Uskon ja toivon, että siitä tulee myös lopulta rikas kokemus.. Motiivinani ei ole marttyyrimainen hyvän tekeminen, vaan vahva tunneside veljeen. Minulle on tärkeää olla veljeni rinnalla hänen viimeisinä elinpäivinään. Se on oma valintani.

lauantai 28. elokuuta 2010

Eihän tämä mikään ruokablogi ole, mutta....

Sain torstaina lisää sairauslomaa ja kehoituksen hoitaa itseäni mieluisilla asioilla. Säntäsimme siis heti metsään pojan ja pojantyttärien kanssa. Kiersimme melko suppean alan, huomioiden pienimmän sienestäjän (2v) lyhyen askelvälin. Viivyimme tutussa jokirannan maastossa kaksi tuntia, josta osan aikaa paistelimme tietenkin tulilla makkaraa ja lepuutimme jalkojamme....

 Sienikori täyttyi tateista, rouskuista ja vielä jokunen hyvä haperokin löytyi, niinkuin kuvastakin näkyy. 
Kuvanottohetkellä korista oli jo perattu tatit pannulle kuivahtamaan ja kehnäsienet laitettu erilleen...


Yllättävintä olikin löytää kehnäsientä suurina mattoina eräästä rinnepaikasta. Viime vuosina tätä haluttua ja herkullista sientä on kohdalle osunut vain yksittäin, joten nyt niitä oli enemmän kuin monena vuotena yhteensä... Suurin osa oli jo liian isoja ja varsin toukkaisia, mutta koriin kertyi silti isohkon ruoka-annoksen verran noita herkullisia sieniä. 



Kehnäsieni on opittava tunnistamaan hyvin, jotta ei sekoita sitä samankaltaisiin seitikkeihin. Sen jalka on suora, likaisen valkoinen ja siinä on sormusmainen rengas, kuin kaulus. Jalan latvassa on renkaan yläpuolella aaltomaisia kuvioita. Ruskeankeltaisen lakin paras tunniste on lakin keskellä helmiäismäinen pinta joka sienikirjassa kuvataan harmaahärmäiseksi.... 


Tällä kertaa valmistin kehnäsienistä currylla maustetun keiton. Varoin laittamasta currya liikaa, jottei sienien melko mieto maku peittyisi. Kurkumasta syntyi kauniin keltaista väriä melko pelkistettyyn 'soppaan'... Muuten erinomaista, mutta käytin sipulien ja kasvisten kuullottamiseen rypsiöljyä ja olin sitten maistavinani maun vielä valmiissa keitossakin...En oikein pidä rypsiöljyn mausta, olkoonkin, että se on erinomaisen terveellistä ja kotimaista....


Niin-noh, eihän tämä mikään ruokablogi ole, mutta on ihan pakko hieman hehkuttaa erinomaista sienisatoa täällä pohjoisessa... anteeksi vain kuivuudesta kärsinyt muu Suomi! Ei minullekaan ole aivan tavallista saada talteen näin suuria määriä sieniä, kuin mitä tämän elokuun aikana olen saanut ja säilönyt. Suolasieniä on kulkeutunut lasten huusholleihin ja niistä on jo ahnaasti tehty sienisalaattia. Pakastimessakin on haperoita ja tatteja moniaita annoksia. Erilaisia ruokareseptejä tullaan tänäkin syksynä testaamaan ja sienillä jatketaan monta ruokaa...

Mitä tulee sienestämiseen ja sienten syömiseen, niin kasvatuksellisesti tämä onkin ainoa asia josta olen peräti ylpeä ja jossa koen henkilökohtaista onnistumista lasteni suhteen... Lasteni isä ja etenkin appiukkoni olivat  kiihkeitä sienten vastustajia, eikä mieheni 30 vuoden liiton aikana suostunut sieniä syömään. Joskus nuorempana koetin toki 'opettaa' häntä ujuttamalla sieniä milloin mihinkin liharuokaan, mutta lopetin tämänkaltaisen urheilun pian, kun totesin sen johtavan sienten totaalikieltoon ruokapöydässämme. Tästä huolimatta kaikki neljä lastani oppivat pitämään sienestämisestä ja syövät mielellään erilaisia sieniruokia.     Nyt  myös lapsenlapset lähtevät metsään ja opettelevat tunnistamaan ja poimimaan sieniä innokkaina.




lauantai 21. elokuuta 2010

Kokeiluja järjestelmäkameralla

Uuden kotini parvekkeelta avautuu 180 astetta etelään antavaa maisemaa,  jossa kirkkaalla ilmalla näkee vaaroja vaarojen perään kymmeniä kilometreja. On vain nostettava katsetta korkeammalle, yli muutama kerrostalon ja kauempana aukeavan teollisuusalueen. Alas katsoessani näen junien tulevan ja lähtevän ja illan hämärtyessä 4-tien valojen kaartuvan kohti Kemiä.



Saan nauttia jatkuvasti muutuvasta taivaasta, 


pilvien muodoista,


auringon laskuista,


taivaan väreistä,


ja pimenevien iltojen pehmeästä tunnelmasta



Niin, katson taivaalle ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla!




Ps. Nämä ovat ensimmäisiä kokeilevia otoksia järjestelämäkameralla...Paljon on opittavaa!


maanantai 9. elokuuta 2010

Vielä on kesä....

(ajatuksia työmatkalla)


Vielä tuoksuu kesälle maa
kimmeltää aamukasteinen ruoho
kukkii apila, tuoksuheinä

Vielä aamuvarhaisella linnut
sirkuttavat tuhansin suin
kun kuljen metsätiellä

Vielä on kesä
vaikka tattien tarha pilkistää
pusikoissa ja marjat kypsyy
vaaramailla

vaikka heleän vihreä väri
vaihtuu harmaan ja kellansävyyn

Kirkkaat päivät ja sametti-illat
niistä on elokuu tehty
hetken vielä
lempeä tuuli
kesää sylissään hellii…

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Ensimmäinen viikko loman jälkeen....

Kesä; vihreys on muuttunut tummaksi, paikoin harmaan ja kellanruskean sävyiseksi. Sitä ei ole enää paljoa jäljellä ja kun se päättyy, käärimme sen jättämät muistot siihen mielen outoon laatikkoon, jossa kaikki aikaisempien kesien muistotkin keräävät pölyä.

Ensimmäinen työviikko loman jälkeen takana. Koko viikon oli sellainen olo, että käsissäni on märkä saippuapala, joka ei millään tahdo pysyä käsissä... Ehkä torstaina oli jo helpompaa, sai alulle monta suunnitelmaa syksyä varten ja jotakin valmistakin... Jo ensimmäisenä työpäivänä väläyteltiin työn päättyvän lokakuun alussa, joten motivaatio on hieman hakusessa...

Asuntoa olen saanut laitettua vain vähän. Iltaisin olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut alkaa millekään. Sain vasta loppuviikolla selvitettyä varastoni sijainnin, nyt voin pikkuhiljaa alkaa kantamaan sinne laatikot, joiden sisällön haluan säilyttää myöhempää varten.

Talo jossa asun on rakennettu 50-luvun alussa. En tiedä, onko kylpyhuoneen vesiputkia rempattu sen koommin, mutta ainakin nyt on mahdotonta saada tarvittavaa osaa liittääkseni pesukoneeni vedenottoletkun kylmävesihanaan... Asian selvittämiseen kului useita tunteja kiertäessäni (jalkaisin) lvi-yrityksestä toiseen. Huomenna on vihdoinkin pakko soittaa vuokranantajalle, sillä lähes kaikki työvaatteeni ovat pyykkikorissa pesua odottamassa...

Puhuin eilen veljen kanssa pitkään. Hän totesi olevansa nyt valmis ottamaan vastaan ulkopuolista apua arjen askareissa, joten huomenna on soiteltava imatralaisiin kotipalveluyrityksiin ja selvitettävä palvelusetelin käyttömahdollisuus. Juttelin jo viikolla esimieheni kanssa aikomuksestani ja mahdollisuuksistani lähteä Imatralle saattamaan veljeni hänen viimeiselle matkalle. Kuvittelin tuolloin aikaa olevan vielä runsaasti, mutta sairaus etenee niin nopeasti, että jo parin viikon päästä voi olla aiheellista lähteä matkaan.

Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin! Viikonloppu on ollut harvinaisen rikas, mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kutsuin kirjastossa työskentelevän ystävän ja hänen luonaan vierailevan englantilaisen kollegan kylään lauantaina. Kävimme ensin usean tunnin retken läheisessä metsässä keräten korillisen sieniä ja valmistin meille sitten maukkaan aterian hirven sisäfileestä, sienistä ja kasviksista. Nautimme juhlavan aterian kanssa ihanaa kuohuviiniä, rupattelimme ja nautimme mukavasta seurasta.

Lauantain päätteeksi eräs toinen ystävä kutsui minut kanssaan keskikaupungille katsomaan iltavilskettä terassilta käsin. Tunnustan, että vaikka oli mukava käydä hieman tuulettumassa, päivällä tehty sieniretki ja viikolla vähiin jääneet yöunet haittasivat terassi-iltaa ja jo puolen yön jälkeen oli kotiuduttava nukkumaan. Etenkin, kun aamulla oli noustava viemään mummoja ehtoolliskirkkoon....

Edessä on uusi viikko ja uudet haasteet...Toivottavasti nyt uni maittaa! Hyvää yötä!