keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Potkut

Veli on siis sairaalassa. Olen käynyt joka päivä tapaamassa häntä, vaihtelevalla menestyksellä. Vaihtelevalla sikäli, että kovien kipujen lisäksi hänen mielialansa ovat aivan arvaamattomat. Välillä voidaan laskea leikkiä, mutta useinmiten kiroileminen on ankaraa, kun asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaisesti.

Ja nyt sitten...! Viivyin tänään vain vähän aikaa hänen luonaan, koska hän oli ärtynyt ja halusin välttää riitaa. Olin käynyt lääkärin pakeilla ja kuullut uutisen, joka nosti stressiäni monta pykälää. Oli niin kova jännitys päällä, että alkoi tehdä pahaa ja siksi soitin ystävättärelleni, joka haki minut luokseen kylään. Ystävän seurassa pystyinkin rentoutumaan.

 Illemmalla veli soitti ja vaati minua ajamaan Imatralle hakemaan hänen untuvamakuupussinsa (jota oni kotona käyttänyt sängyssä pehmikkeenä), koska se hänen mukaansa on ainoa, minkä päällä hän pystyy nukkumaan. Erehdyin kyseenalaistamaan hänen pyyntönsä, koska mielestäni sairaalan on hoidettava tarpeelliset pehmikkeet hänen sänkyynsä. Hän raivostui!

Sain heti tekstarin, jossa ilmoitti, että; "pakkaa kamasi ja häivy lomailemasta"...! Soitin sairaalaan missä hoitaja kertoi hänen nukkuvan tyytyväisenä (?). Toivoin tilanteen rauhoittuneen, kunnes äsken hän soitti yhä raivoissaan, ettei enää halua minun hoitavan hänen asioitaan ja että minun on lähdettävä täältä. Hän valitti kipujaan, muttei mitenkään halunnut tulla lohdutetuksi vaan sai yrityksistäni vain lisäkierroksia raivoonsa...

Noniin. Huomenna hän saa lääkäriltä kuulla, että paluuta kotiin ei enää ole. Vastakos siitä sota syttyy. Voin jo kuvitella, ketä hän siitä syyttää...

On todella ikävää, jos tämä päättyy näin. Eroamme riidoissa. Lähden kotiin, jos hän niin todella tahtoo. Omasta puolestani voin sanoa yrittäneeni parhaani, mutta se ei riittänyt tai sitten yritin liikaa! Tiedän tuskaisen ihmisen voivan käyttäytyä täysin arvaamattomasti. Minusta tuli veljeni kipujen sijaiskärsijä... Sen ymmärrän, mitään en nyt mahda!

9 kommenttia:

Kähinä-Kerttu kirjoitti...

Teflonia äiti, teflonia...

Mk kirjoitti...

"Kuin ennen voimissain, te minut muistakaa".
On varmasti vaikeaa sopeutua ajatukseen kuolemasta, vaikeaa ikänsä yksin pärjänneen toisten hoidettavaksi.
On kauheaa kun kipuja joutuu kestämään, paljastamaan tuska ja voimattomuus toisille.

Pystyykö veljesi ylipäätään nyt edes ajattelemaan järkevästi, onko vuoteen vierelle ketään muutakaan?
Vai sitäkö hän tahtookin, lähteä niinkuin on elänytkin, yksin.

Tavallaan ymmärrän tämän ajatuksen.
Kun isäni aikoinaan sai tietää sydänleikkauksesta ja siitä ettei sekään mahdollisesti enää auta, hän kielsi hoitajia ehdottomasti kertomasta meille.
Saimme tietää asiasta vasta kun hänet oli jo nukutettu - silloin oli myöhäistä enää hyvästellä.
Se tuntui katkeralta, mutta ehkä hän ei vain kestänyt hyvästejä.
Ja halusi jättää meille toisenlaisen viimeisen muiston itsestään.
En tiedä.

Niinkuin en sitäkään mitä sinun olisi parasta tehdä.
Olkoon naiivia mutta kehoitan silti. Kuuntele sydäntäsi mutta tee niinkuin voimasi sallivat ja järkesi neuvoo.

Sinä sentään yritit parhaasi!
Jaksamista teille molemmille.

jl kirjoitti...

Sinun roolisi ja tehtäväsi ei ole helppo. Toivon sinulle kärsivällisyyttä kohdata sen, mitä tämä päivä (ja seuraavat) eteensä tuo.

Crane kirjoitti...

Voi Kerttu, oliskin ihmisen sydän pinnoitettu...

Kiitos Mk!
Luulisi, että kun asiat puhuttiin selviksi hän uskaltaisi tukeutua juuri tähän ainoaan lähellä olevaan... Sen ymmärrän, että hän minuun purkaa kaiken pahan olon, mutta pahalta tuntuu, jos hän tosiaankin käännyttää minut kokonaan pois...
Olet ehkä oikeassa, yksin eläneen voi olla helpompaa olla jakamatta mitään itsestään toisten ihmisten kanssa ja säilyttää langat omissa käsissä...

Kiitos, jl!
Härkää on vain tartuttava sarvista, vaikka kuinka kohtaaminen pelottaa. Toivotaan parasta!

isopeikko kirjoitti...

ymmärtäminen ja hyväksyminen... liekö nuo pikkuserkkuja vai vieraita toisilleen.

Marjattah kirjoitti...

Kunpa jaksaisit ajatella, että sairaus veljessä nyt tekee ikävää työtään. Saisit voimaa menneistä, parhaista hetkistä. Toivon helpotusta kärsimykseen, teille kummallekin. Hyviäkin päiviä voi tulla.

Crane kirjoitti...

kaikkea minkä ymmärtää ei tarvitse hyväksyä..vai tarvitseeko, Isopeikko???

Kyllä, Marjattah, olen täysin tietoinen asiasta. Enhän muuten olisi jaksanut viime viikkoakaan.
Voi, tänään olikin lopulta hyvä päivä, kun oikea lääke otettiin käyttöön...!

Ina kirjoitti...

Tulit kun veljesi kutsui ja poistut kun hän niin vaatii. Muuta et voi tehdä. Tukea voi tarjota, mutta sitä ei voi tyrkyttää.
Vaikeat tuskat varmaankin vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen ja ehkä veljesi raivo johtuu vain kivuista. Vasta kun oikea kipulääkitys löytyy, selvinnee mitä veljesi (sinultakin) todella haluaa. Toivottavasti sopiva lääkitys löytyy. On aivan kestämätöntä, että syöpäpotilaat eivät edelleenkään saa riittävää kipulääkitystä.
Oma veljeni kuoli syöpään 54-vuotiaana vain kaksi kuukautta diagnoosin jälkeen ja seuraavana päivänä Terho-kotiin muuton jälkeen. Hän oli kuoleman edessä ihmeen tyyni, vaikka loppuun asti toivoikin parannusta jostain uudesta ns. Tallbergin menetelmästä.

Crane kirjoitti...

Elämä on niin oikukasta, Ina! Olet oikeassa, apua ei voi tyrkyttää, on myös osattava itse painaa jarrua tarvittaessa. Minua auttoi nyt lääkärin puhe; olen omainen, en hoitaja!
Me sovimme kaikesta jo heinäkuussa, tiedän, mitä nyt pitää tehdä, miten toimia. Mutta kun tulin tänne, tilanne oli hallitsematon ja vasta nyt kun veljeni on itse selvillä tilanteestaan, kaikki on selkiytynyt.
Todellakin, en minäkään ymmärrä tuota kipulääkitysasiaa. Siitä puhutaan paljon, mutta sen toteuttaminen on jotenkin epämääräistä.
Veljesi oli rohkea.