tiistai 14. syyskuuta 2010

vuodeosastohoidossa...

Näihin aamuihin herään stressin kitkerä maku suussani.  Ruoka ei mene alas, vaikka nälkä olisikin ja pää on heti täynnä ajatuksia asioista, joita pitää hoitaa... Kun pääsen käyntiin, kaikkia alkaa sujumaan, mutta voin vain kuvitella, missä lukemissa verenpaineeni välillä kiipeilee. Koetan silti pitää mielessäni keskussairaalan lääkärin ohjeistuksen; olen omainen, en hoitaja. On tärkeää, että omaisena jaksan hoitaa osani loppuun saakka!

Sunnuntai-iltana vuodeosastolle vuoroon tullut sairaanhoitaja tuli veljeäni tervehtimään ja kyselemään tämän vointia. Varoittamatta hän alkoi kyselemään, milloin veli aikoo kotiutua.
Olin niin ällikällä lyöty, etten osannut kuin änkyttää, että keskussairaalan lääkärin mukaan kotiutuminen ei ole enää mahdollista. Siitä välittämättä hoitaja jatkoi puhetta kotiutumisesta ja näin, miten veljen silmiin heräsi toivon kipinä...

Veli sai ajatuksesta voimia niin, että innostui eilen aamulla lähtemään autokaupoille. Kiertelimme niissä koko aamupäivän etsimässä sopivampaa autoa minulle. Veli haluaa jättää minulle autonsa, mutta se on erikoinen Mersu, joka ei sovellu Lapin olosuhteisiin ja joka on sekä kallis käyttää, että ylläpitää.
Sopivaa autoa ei kyllä löytynyt ja palasimme sairaalaan molemmat lopen uupuneina. Veljellä olikin sitten illalla reippaasti kipuja.

Tänään lähden hoitamaan juoksevia asioita heti aamusta, sitten alkaa edellisen asunnon tyhjennys ja siivous. Veljen tukihenkilö on lupautunut käymään veljen luona keskipäivällä, joten  minä menen hänen luokseen sitten kun hänen poikansa tulee paikalle. Pojan olen tavannut vain kahdesti aiemmin, lapsena.
Hyvästien jättäminen on alkanut!

8 kommenttia:

Demetrius kirjoitti...

En tiennytkään Lapin olosuhteiden olevan niin extremeä ettei etelän autokaupoista löydy sinne sopivaa autoa ollenkaan =)

Kotiutumisasiasssa jäin miettimään että ehkä katteeton toivo on parempi kuin ei toivoa ollenkaan. (Ostimme isälleni lahjaksi ulkomaanmatkan joka sitten jäi käyttämättä kun syöpä eteni niin nopeasti, mietin silloin tätä samaa.)

Ina kirjoitti...

Aika yllättävää tuo kotiutumisesta puhuminen toivottomassa tilanteessa. Olikohan se vahinko vai harkittu yritys hämätä potilas vielä toivomaan?

Itse en kyllä tiedä, miten tuohon pitäisi suhtautua. Periaatteessa olen sitä mieltä, että aikuinen kyllä ymmärtää tilanteensa ja luulen, että jos ihminen on jo ikäänkuin "hyväksynyt" asian eli alkanut henkisesti valmistautua lähtöönsä, on pakan sekoittaminen katteettomilla puheilla vain lisätaakka. Hyväksyminen ja valmistautuminen alkaa tavallaan uudestaan. Luulisin, että se lopultakin vie voimia. Sen sijaan on erittäin hyvä, jos tuossakin tilanteessa löytyy asioita, joihin potilas innostuu - ja tokihan sellaisiakin on - ja hän niiden kautta saa muuta ajateltavaa ja tekemistä kuin oman tilanteensa pohtiminen.

Ehkä kyseinen hoitaja itse ei ole riittävän kypsä kohtaamaan elämän rajallisuutta ja siksi yrittää puheillaan häivyttää pois pelottavaa asia jota ei osaa käsitellä.

Hyvä joka tapauksessa, että veljesi jaksoi innostua auton etsimisestä. Edelleen voimia, teille molemmille!

Crane kirjoitti...

No, tuota, Deme,tuossa velimiehen Mersussa on kaikki tietokoneella toimivaa, muttei esim lokilämmitintä, jonka hankkiminen maksaisi n. 2 tonttua. Kyse siis myöskin kuluista, joihin minulla ei vain ole varaa...!

Inan kanssa samaa mieltä, että kun veli oman tilanteensa kanssa oli tasapainossa, niin hänelle annettiin sellaista toivoa, jota ei ole mahdollisuus minun voimavaroilla toteuttaa (keskustelematta kanssani!)...Joutuu vain pettymään...

Huh, minulle kyllä tulee vähän paineita noista autokaupoilla ajelemisista. Pelkääjänpaikalta kuuluu koko ajan ohjeita, eikä mitään ystävällisluontoista vaan veetä, peetä ja saata...:)))

isopeikko kirjoitti...

On mukavaa vaikka käydä kaupoilla yhdessä. Kuitenkin. Se on aika normaalia.

Mk kirjoitti...

Me törmäsimme samaan kun menimme katsomaan isää leikkauksen jälkeen.
Lääkäri selosti leikkauksen kulkua ja kertoi mitä vaurioita siitä mahdollisesti jäi.
Olimme jo toiveikkaita kunnes hoitaja tuli kysymään halusimmeko vielä hyvästellä isän ennenkuin letkut irrotetaan.
Vasta myöhemmin ymmärsimme ettei lääkäri kyennyt kertomaan meille ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Ehkä kohtaamanne hoitaja ei itse hyväksy ajatusta kuolemasta, tai kykene puhumaan siitä.

Kun tietäisikin mikä olisi parasta, antaa vielä toivoa ja valoisampia päiviä vai sopeutua vain ajatukseen kuolemasta.
Jaksamista teille molemmille!

jerikonruusu kirjoitti...

Juuri näinkin, kuten Mk kiteytti, "kun tietäisikin mikä olisi parasta". Lähtevän ihmisen ajatuksiin on mahdotonta samaistua. Hoitohenkilökunta samoin kuin läheiset ihan varmasti yrittävät parastaan. Kun me kaikki olemme erilaisia ja käsittelemme asioita eri tavoin, ei aina mene varmaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Uskon, että olet tehnyt ja teet kaikkesi näinä viimeisinä aikoina, ja se riittää.
Oma jaksaminen tuppaa jäämään taka-alalle, ja siitä huolehiminen olisi kovinkin tärkeää. Juuri sen vuoksi olisi hyvä, jos useampi jakaisi kuormaa. Meitä oli kaksi sisarusta ja vielä yksi sukulaismies lisäksi.
Voimia edelleen, ja kyllä niitä riittää. En tiedä mistä ne tulevat.

Ruska kirjoitti...

Kummallista ristiriitaisuutta sairaalan taholta, mutta jotenkin kuulosti hyvältä, että veljesi sai siitä niin paljon voimia ja motivaatiota. Mutta voi noita kipuja :( Ei ihme, että kiukkua tulee, kyllä tuollaisessa on sietokyky äärirajoilla.
Toivottavasti blogiin kirjoittelu helpottaa sinua ankaralla taipaleellasi. Jos se kävisi ikäänkuin saattajahoidosta.

Crane kirjoitti...

Kas, kommenttini näyttää kadonneen bittiavaruuteen....

Kiitos kaikille kommenteista! Saan oikeasti voimia lämpimistä ajatuksista ja voimien toivotuksista. Niinkuin Ruska arveleekin, blogiin kirjoittelu toimii terapiana, nyt enemmän kuin koskaan! Vieraalla paikkakunnalla yksin on aika yksinäistä...:!