Viikko vierähti

Työttömällä luulisi olevan pelkkää aikaa, ihan kyllästymiseen asti. Niin, luulisi... Mutta tämäkin viikko vierähti niin vauhdilla, että ihan allakasta oli katsottava, onko tänään tosiaankin taas lauantai... On se!

Viikkoon mahtuu monta todella mukavaa tapahtumaa. Tapasin ensiksikin viikon alussa hyvän ystävän, joka "kyytien välissä" viivähti pari tuntia kaupungissa matkallaan Etelä-Suomesta vanhalle kotipaikkakunnalleen pohjoiseen. Edellisestä tapaamisestamme oli lähes 10 vuotta, mutta kiitos Facebookin yhteyttä on viime aikoina pidetty ahkerasti. Torstaina sain vielä vieraaksi blogiystäväni Arjaannelin joka piipahti kaupungissa lomaltaan Luostolta. Arjan kanssa röpinää riitti niin mahottomasti, että aika tietenkin loppui aivan kesken... Olipa kyllä mukava tavata molemmat ystävät.

Kaikeksi onneksi Finnairin henkilöstön lakko loppui ja pääsin jänskättämästä, mahtaako vanhemman tyttären matka pohjoiseen toteutua. Olemme tyttären kanssa tavanneet ennätysusein kuluneen vuoden aikana, mutta iloitsen hänen vierailustaan ja tiedän myös kuinka innokkaasti veljien lapset odottavat hänen tapaamistaan.  

Koirulikin on asuttanut huusholliani nyt viikon ja on vallannut heti oman osansa arjen ajankäytöstä. Uudessa päiväjärjestyksessä kampean itseni sängystä ylös reippaana touhuamaan itselleni kunnon pannukahvit myssyn alle muhimaan sekä koiralle kuivamuonan valmiiksi kuppiin likoamaan. Hitaisiin aamurutiineihin tottuneena voisi luulla, että aamulenkille lähtö olisi vaikeaa, varsinkin kun pakkanen on keikkunut -15 ja -25 välillä, mutta kokemus on ollut aivan päinvastainen. Lumisen metsän hiljaisuudessa aistitkin aukeavat uudella tavalla... Kylläpä aamukahvi maistuukin aamulenkin jälkeen hyvältä!

Päivärutiineihimme kuuluu myös koiran ulkoiluttaminen päivällä ja illalla, samoin kuin säännöllinen ruokinat. Alkuillasta koiruus tulee viereeni, katsoo silmiin ja alkaa "juttelemaan" päätään kallistellen. Siitä tiedän, että on leikin aika. Haen korista pehmeän lelun, jonka kanssa koira melskaa ympäri huushollia äänekkäästi haukkuen... Meillä on hauskaa, mutta epäilen, ettei alakerran asukkaat jaa meluisaa riemuamme...

Koiran on hyvä oppia heti tuntemaan "oma laumansa", eli ne ihmiset, jotka kuuluvat tiiviisti elämääni. Niinpä olemme käyneet kävelylenkin yhteydessä pikaisesti tutustumassa vanhimman pojan perheen hajuihin. Parina päivänä vietimme useamman tunnin nuorimman tyttären luona, jotta heidän kotinsa varahoitopaikkana tulisi tutuksi...Totuttelu sujuikin niin hyvin että toisena päivänä koira jo liikkui pelkäämättä asunnon kerrosten välisissä portaissa ja löysi nukkumapaikan tyttären miehen sylistä.  Toivon, että voimme vierailla toisenkin pojan perheen luona vielä ennen joulua.

Kulunut viikko on oikeastaan mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Ongelmiakin on toki ollut. Joissakin tilanteissa koira ei tunnista komentojani tai en osaa antaa komentoja riittävällä auktoriteetilla, jotta koira  niitä noudattaisi. On ensin koulutettava itseään, jotta voi/osaa kouluttaa koiraa... Työtä siis on paljon ja sitä on tehtävä määrätietoisesti, mutta siihenhän olen sitoutunut jo koiran hankkimista suunnitellessani. Aika näyttää, miten tässä "kasvatustyössä" onnistumme, koira ja minä!

Tänään on suruliputuksen vuoro...

Palasin pohjoisesta veljen kotipaikkakunnalle myöhään keskiviikko-iltana. Torstaiaamuna sairaalassa vastassani oli väsynyt mies, joka ei paljoa puhunut, mutta tahto oli tallella ja tupakalle oli heti mentävä. Oli pahantuulinenkin, tuntui, etten osannut taas tehdä mitään oikein ja sain osakseni monta ärähdystä. Tulin jälleen täysin yllätetyksi, kun sairaanhoitaja tuli osastolla kysymään, vienkö veljen kotiin viikonloppuna. Minun oli pakko vastata veljelle kieltävästi ja näin miten pettynyt ja loukkaantunut hän oli.  Vielä illalla levolle mennessäkin hän kysyi, miksi en huolinut häntä kotiin...

Jälkeenpäin ajatellen, veli varmaankin halusi lähteä viimeiselle matkalleen kotona, vaikkei pystynyt asiaa sanoiksi pukemaan. Mutta jos hän olisi ollut kotona, olisi eräs tärkeä asia jäänyt toteutumatta....

Perjantaina sairaalaan mennessä veljen ulkoinen olemus oli muuttunut. Hän seisoi vavisten ikkunalautaan nojaten huoneessaan sinne mennessäni. Vaatteet ja sänky olivat märät. Autoin hänet istumaan ja kutsuin hoitajat apuun. Enää hän ei juurikaan puhunut, ei pystynyt nousemaan ylös eikä ruoka enää maittanut. Ärhäkästi kyllä yhä ilmaisi itseään, jos esimerkiksi yritin syöttää hänelle keiton lientä liian nopeasti... Illalla hän oli hyvin uupunut ja kauan harkitsin jäämistä osastolle yöksi, sillä oli selvää, että hänen aikansa oli tulossa päätökseen.

Lauantaiaamu aukeni harmaana ja jotenkin surullisena. Oli heti selvää, ettei aikaa enää ollut paljoa. Veljen tila oli entisestään heikentynyt, mutta vaikka hän ei enää pystynyt ilmaisemaan itseään muuta kuin heikoilla pään liikkeillä ja äännähdyksillä, hän oli selkeästi läsnä ja tietoinen ympäristöstään. Hänen hyvä ystävänsä, joka on ollut veljen henkisenä ja fyysisenä apuna ja tukena viime viikkoina, saapui myös häntä saattelemaan viimeiselle matkalle. Lähetin viestin veljen tilanteesta lähimmille ystäville ja uskonveljille, jotka rukouksin olivat mukana veljen viimeisissä hetkissä.

Veljelläni on poika, joka suorittaa vankeusrangaistusta, eikä sen takia ole voinut olla isänsä lähellä näinä viimeisinä viikkoina. Hän on päässyt vain kerran aiemmin käymään sairaalassa saatettuna. Perjantai-iltana hänet oli siirretty toiseen vankilaan lähemmäksi tätä paikkakuntaa ja vaikka oli lauantai ja virkailijat vapaalla niin osaston lääkärin ja ymmärtävien vankilan viranomaisten avulla poika pääsi hyvin nopeasti tulemaan isäänsä hyvästelemään. Isä odotti poikaansa kovasti ja näimme, miten kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun poika istuutui vuoteen vierelle.

Tapaamisaikaa oli annettu tunti, mutta kun aika oli loppumassa näin, että veljeni tilassa tapahtui muutos ja lähdön hetki oli käsillä. Vartijat antoivat pojan jäädä ja niin me kolmisin saimme saattaa veljeni viimeiselle matkalle. Hetki oli mieliin painuva ja täynnä rauhaa.

Ystävät

Onneksi on ystäviä!

Keskellä tätä kaikkea olen saanut huomata, että veljelläni on hyviä  ystäviä. On seurakuntalaisia, työkavereita ja niitä vanhoja hyviä ystäviä, joiden kanssa on jaettu jo hurjaa nuoruutta... He ovat tulleet sairaalaan, rukoilleet, muistelleet yhdessä menneitä, kuljettaneet tupakalle ja toimittaneet pieniä palveluksia... Tulleet vierelle ja rohkeasti kohdanneet kuolevan...

Samat ystävät ovat tukeneet ja auttaneet minua jaksamaan, antaneet hetken lepotaukoja... Ne muutamat, jotka ovat tunteneet veljeni pisimpään ja parhaiten, ovat ottaneet minutkin ystäväkseen...

Minunkin vanhin ystäväni asuu Lappeenrannassa. Me kävimme yhdessä kansakoulua ja noista ajoista alkanut ystävyys on kantanut kaikki elämämme vaiheet tähän päivään. Muutama viikko takaperin teimme yhteisen haikeudentäyteisen matkan vanhalle asuinpaikallemme Kymijokivarteen. Perjantai-iltana illastimme Imatralla hulppeasti ravintola Buttenhoffissa nauttien erinomaisesta ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä. Oli niin rentouttavaa rupatella "naisten kesken" kaikesta vähemmän vakavasta...

Tapasin eilen 20 vuoden jälkeen toisen vanhan ystävättären. Tutustimme v.-73 Sveitsissä, jossa hän oli au-pairina ja minä työskentelin sairaalassa. Ystävyytemme oli erikoista, olimme niin samalla aaltopituudella, että luimme toistemme ajatukset... Telepatia toimi välillämme vielä kauan senkin jälkeen kun olimme tahoillamme perustaneet perheet ja yhteydenpito väheni... Tämän ystävättären syytä/ansiota on se, että aikanaan tulin Lappiin ja jäin tänne... Hän soitti minulle ensimmäisen kerran jo pian kaksi vuotta sitten jouduttuaan puheisiin jonkun kanssa joka tunsi minut. Olemme soitelleet harvakseltaan, mutta tapaamiseen ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Oli ihana kokea, etteivät välillä olevat vuodet olleet muuttaneet ystävyyttämme millään lailla.

Työsuhteeni päättyy ensi viikon alussa. Eilen olin viimeisen päivän töissä, lähinnä vain siivoten toimistoa ja järjestellen papereita. Oli ihanaa ja haikeaa tavata kaikki rakkaat mummelit ja papparaiset ja hyvästellä heidät. Toivottavasti talo pystyy tarjoamaan työtä myöhemmin, mutta kovin suuria odotuksia ei juuri nyt ole! Tässä tilanteessa on kuitenkin helpottavaa, ettei tarvitse repiä itseään kahtaalle, vaan voin rauhassa hoitaa veljeni saaton loppuun saakka.

Lapissa paistaa aurinko ja kotona on hyvä olla!

Vapaalla 1

Vanhin sisareni, hänen tyttärensä ja tämän mies tulivat eilen veljeäni tervehtimään. Veli siirrettiin aamusella keskussairaalasta vuodeosastolle. Edelliset kaksi päivää olivat veljelläni olleet hyvät ja melko kivuttomat. Niinpä olimme jo etukäteen sopineet, että pitäisin vapaata ja lähtisin ystävättäreni kanssa ajelemaan Kymijokivarteen katsomaan lapsuudesta tuttuja maisemia.

 Olen täälläkin kertonut, miten varhaisimman lapsuuteni asuin varuskunta-alueilla, mutta juuri ennenkuin aloitin koulun muutimme Valkealaan, Kymijoen varteen ja asuimme siellä peräti kahdeksan vuotta. Kävin kahta eri kansakoulua ja osan  keskikoulua noissa maisemissa ja vietin lapsuuteni parhaat kesät Kirkonmaan saaressa Kotkan edustalla. Vartuin lapsesta teiniksi.

Olen käynyt poismuuton jälkeen paikassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla lähimmän naapurin tytärtä vietiin miehelään ja toisella kerralla olin itse äitilomalla Saimaanrannassa, josta käsin kävin tapaamassa hyvän lapsuudenystäväni äitiä. Tuosta käynnistä on nyt kulunut 27 vuotta.

Lähtömme viivästyi pari tuntia ja sääkin oli melko sumuista ja harmaata, mutta me ajelimme iloisesti lörpötellen eteenpäin ja matka joutui nopeasti. Perillä kummastutti jälleen kutistuneet välimatkat, vaikka tunnistin ja muistin yllättävän hyvin asukkaat ja joitain yksityiskohtia. Vanha talomme seisioi åaikoillaan hieman apean ja huonosti hoidetun näköisenä. Osa omenatarhaa, josta isäni aikoinaan oli niin ylpeä oli päässyt metsittymään ja puut näyttivät menettäneen parhaan elinvoimansa. Orapihlaja-aitakin oli poissa. Uutta olivat katokset ja vajat, joissa näytti olevan sekaisin kaikenlaista romua.

Nykyinen asukas oli ystävällinen mies, joka salli meidän kulkea myös talossa sisällä. Huomasin, ettei talossa oltu tehty paljoakaan muuta kuin pintaremonttia. Kaappien ovet ja portaat olivat kaikki samoja, vain väri oli vaihtunut. Vintille, jossa meillä oli lapsena leikkipaikka, emme päässeet katsomaan, enkä tohtinut parvekkeelle mennä. kun lattia vaikutti laholta.

Kuinka paljon muistoja, muistikuvia, hetkiä elämästäni tuossa paikassa nousi pintaan!?! Itku kuristi kurkkua, en vain osannut sanoa, oliko se iloa vai surua, vai kenties molempia...

Ensimmäinen viikko loman jälkeen....

Kesä; vihreys on muuttunut tummaksi, paikoin harmaan ja kellanruskean sävyiseksi. Sitä ei ole enää paljoa jäljellä ja kun se päättyy, käärimme sen jättämät muistot siihen mielen outoon laatikkoon, jossa kaikki aikaisempien kesien muistotkin keräävät pölyä.

Ensimmäinen työviikko loman jälkeen takana. Koko viikon oli sellainen olo, että käsissäni on märkä saippuapala, joka ei millään tahdo pysyä käsissä... Ehkä torstaina oli jo helpompaa, sai alulle monta suunnitelmaa syksyä varten ja jotakin valmistakin... Jo ensimmäisenä työpäivänä väläyteltiin työn päättyvän lokakuun alussa, joten motivaatio on hieman hakusessa...

Asuntoa olen saanut laitettua vain vähän. Iltaisin olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut alkaa millekään. Sain vasta loppuviikolla selvitettyä varastoni sijainnin, nyt voin pikkuhiljaa alkaa kantamaan sinne laatikot, joiden sisällön haluan säilyttää myöhempää varten.

Talo jossa asun on rakennettu 50-luvun alussa. En tiedä, onko kylpyhuoneen vesiputkia rempattu sen koommin, mutta ainakin nyt on mahdotonta saada tarvittavaa osaa liittääkseni pesukoneeni vedenottoletkun kylmävesihanaan... Asian selvittämiseen kului useita tunteja kiertäessäni (jalkaisin) lvi-yrityksestä toiseen. Huomenna on vihdoinkin pakko soittaa vuokranantajalle, sillä lähes kaikki työvaatteeni ovat pyykkikorissa pesua odottamassa...

Puhuin eilen veljen kanssa pitkään. Hän totesi olevansa nyt valmis ottamaan vastaan ulkopuolista apua arjen askareissa, joten huomenna on soiteltava imatralaisiin kotipalveluyrityksiin ja selvitettävä palvelusetelin käyttömahdollisuus. Juttelin jo viikolla esimieheni kanssa aikomuksestani ja mahdollisuuksistani lähteä Imatralle saattamaan veljeni hänen viimeiselle matkalle. Kuvittelin tuolloin aikaa olevan vielä runsaasti, mutta sairaus etenee niin nopeasti, että jo parin viikon päästä voi olla aiheellista lähteä matkaan.

Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin! Viikonloppu on ollut harvinaisen rikas, mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kutsuin kirjastossa työskentelevän ystävän ja hänen luonaan vierailevan englantilaisen kollegan kylään lauantaina. Kävimme ensin usean tunnin retken läheisessä metsässä keräten korillisen sieniä ja valmistin meille sitten maukkaan aterian hirven sisäfileestä, sienistä ja kasviksista. Nautimme juhlavan aterian kanssa ihanaa kuohuviiniä, rupattelimme ja nautimme mukavasta seurasta.

Lauantain päätteeksi eräs toinen ystävä kutsui minut kanssaan keskikaupungille katsomaan iltavilskettä terassilta käsin. Tunnustan, että vaikka oli mukava käydä hieman tuulettumassa, päivällä tehty sieniretki ja viikolla vähiin jääneet yöunet haittasivat terassi-iltaa ja jo puolen yön jälkeen oli kotiuduttava nukkumaan. Etenkin, kun aamulla oli noustava viemään mummoja ehtoolliskirkkoon....

Edessä on uusi viikko ja uudet haasteet...Toivottavasti nyt uni maittaa! Hyvää yötä!

Puolimatkan tapaaminen

Miten voikin olla niin, että kun tapaa jonkun ensimmäistä kertaa, tuntuu, kuin olisi tuntenut tämän aina!?! Tuttuus tuntui vahvana ensi hetkestä alkaen tavatessamme blogiystäväni Mk:n kanssa perjantaina. Harvoin ensitapaamisella voi olla täysin ilman jännitystä ja vaikka emäntäni oli etukäteen huolissaan siivouksista, tuntui, että hänkin oli vailla "vieraskoreutta"!

Mk:n ihanat hännänheiluttajat tervehtivät vierasta iloisen äänekkäästi, mutta suopuivat pian lenkkikavereiksi ja touhisivat sellaisella energialla ja helteistä piittaamatta, että väkisin tuli hyvälle mielelle...Koirakuumettakin kun poden!

Ja kyllä pidettiinkin kuin piispaa pappilassa. Emäntä tarjosi mahottoman maukkaan aterian juuri omasta maasta nostetuista potuista, lähimetsästä poimituista kantarelleista ja itse ammutusta hirvestä. Ja mansikkakakkua kahvin kanssa.

Niin paljon oli röpinän aihetta, että kello hurahti ohi ensimmäisen bussinlähtöajan, enkä ollut lainkaan pahoillani. Ehdinhän tavata vielä isännänkin, joka puolestaan muisti takavuosilta isäni, joka hyvin kauan sitten toimi alueella riistapäällikkönä. Ja vaikka paljon oli jutun aihetta, sitä jäi varmasti seuraavaankin kertaan. Kovasti toivon, että saan vastavuoroisesti Mk:n vieraakseni Lappiin!

En voi täysin sanoiksi pukea sitä hyvää mieltä minkä tästä vierailusta sain. Viikko oli ollut tavattoman raskas, monien murheiden painama. Matkatessani takaisin Pasilaan katselin bussin ikkunasta sateen valumista tuulilasiin ja ajattelin, että mieleni oli puhdistunut samalla tavalla kuin luonto helteen jälkeen vesisateessa.

"Sielunsisaruutta", sanoisin! Kiitos vielä kerran Mk!