Vanha hautaan uusi alkaa...

Vuosi 2011; Työntäyteinen ja siksi raskas... Joskus 


loppui usko itseen ja jaksaminenkin oli 

vähissä, mutta jokainenpäivä opetti uutta, myös 


itsestäni... 


Ihanien työtovereiden kanssa jaettiin 


vertaistukea ja tultiin ystäviksi... 

Asiakkaat, sotiemme veteraanit, tekivät työstä


arvokkaan ja mielekkään...! 


Nyt on voittajaolo!



Vuosi 2012; Työntäyteinen ja joskus raskas...! Joskus


loppuu usko itseen ja voimat on vähissä, mutta 


jokainen päivä opettaa uutta, myös itsestäni....Saan 




onnekseni jatkaa työtä sama työyhteisö ympärilläni, 


nyt yhteistyötä tehden... 


Ja asiakkaat, sotiemme veteraanit, tekevät 


työstäni arvokkaan ja mielekkään...! 


On voittajaolo!






Toivon, että kaikki blogiystäväni saavat tänä alkaneena 


vuonna kokea VOITTAJAOLON! Onnellista, kokemusrikasta ja 


rakkauden täyttämää Uutta Vuotta!

Toivoo Kurki

Vähiin on mennyt...

... ja välillä mietin loppuuko kokonaan... kirjoittaminen, blogin pitäminen...
On sentään taas tultu syksyyn....

On katsottava ajassa taaksepäin ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, mikä vaikuttanut niin paljon elämään, ettei tekstiä eikä kuvia ole syntynyt. Mikä on  syytä, mikä seurausta....

Aloittaessani ensimmäistä blogiani olin opiskelijavaihdossa Kiinassa. Tuntui, että siellä yksinäisyydessä tarvitsi välineen, jonka kautta saattoi purkaa omia tuntojaan, kokemuksista oli kerrottava "jollekulle". Kiinan jälkeen oli monenlaista muuta; opiskelut, valmistuminen, työnhaku, omaisten kuolemaa, lastenlasten syntymää,  ympäröivää luonto, Nappinokkaa.... Elämän kirjoa suruineen ja iloineen...

Oltuani muutaman kuukauden työttömänä ja jo jonkin verran huolissani tilanteesta sain tämänhetkisen työni. Olihan se suuri helpotus!  Samaan aikaan oli tarjolla pari muutakin paikkaa, mutta valitsin itselleni helpoimman, samalla paikkakunnalla olevan, vaikkakin määräaikaisen sijaisuuden. Sijaisuus on jatkunut ja jatkuu edelleen...

Työtä on paljon ja päivät voivat olla aivan käsittämättömän hektisiä ja henkisestikin raskaita. Paperityötä, hakemuksia, kirjaamisia, puhelimeen vastaamisia. Vastuitakin on koko joukko. Työsuhteen jatkumisesta ei ole mitään tietoa, varmaa ei myöskään ole, onko koko työpaikkaa kohta olemassa. Suuria muutoksia ja uudistuksia joka tapauksessa on tulossa ja alituinen epävarmuus jäytää kaikkia.
Asiakkaat kuitenkin tekevät työstä mielekkään ja työtoverit ovat todella mukavia.

Tämän työn vastaanottamisesta tammikuussa alkoi oman aikani ja henkisen tilani näivettyminen. Työ on vaatinut kaikki energiani niin ettei juuri muulle ole jäänyt aikaa eikä voimia. Päivästä toiseen raahaudun töistä kotiin umpiväsyneenä, ulkoilutan heti koiran, ruokin itseni ja Nappiksen, ulkoilutan meidät vielä kerran ja kömmin sitten kiltisti nukkumaan.

Hassua, mutten ole voinut katsoa telkkarista vanhoja suosikkisarjoja tai hyviä leffoja, jotka alkavat yhdeksältä tai peräti kymmeneltä... Ei, muuten en nukkuisi tarpeeksi enkä jaksaisi tehdä töitä...! Samasta syystä sosiaalista elämää on vain nimeksi!

Ankeaa...!

Ehkä minä vain olen liian vanha!!!

Varmaa on, että olisin jo kaatunut saappaat jalassa, jos Nappiksen hoito ei vaatisi ulkoilua kolmesti päivässä. Siinä tulee kuntoilua ja raitista ilmaa ja luonnon keskellä karisee ahdistukset ja pää nollaantuu...!

Mietin vain, pitäisikö ihmisen elämässä olla jotain muutakin, kuin työ ja nukkuminen? Eikö silloin ole jo muuttumassa koneeksi, automaatiksi? Sisin jää vaille ravintoa, elinpiiri kutistuu, ihmissuhteet kärsivät... Kun ei jaksa!

Ja kun koko kevään ja kesän ja nyt syksyn tulon olen näitä samoja miettinyt, en ole halunnut tänne blogiinkaan enää kirjoittaa, toistella samaa, valittaa.....!

Vietin viikon tyttären luona Helsingissä. Kävin yhtenä aurinkoisen päivänä istumassa Suomenlinnan rantavalleilla ja katselin ulappaa... Siinä pohdin tätä elämääni, mietin, mitä kaikkea hyvää minulla on, mikä on huonoa.  Pähkäily päättyi samaan kuin aina; paljon on hyvää, mutta joitakin muutoksia se vaatii, että elämään saa vakautta ja harmoniaa. Onnellisuuden avaimet on omissa käsissä!

Muutoksen haku on alkanut! Jälleen katselen työpaikkailmoituksia, teen hakemuksia ja suuntaan katseen tulevaisuuteen! Ehkä pian löytyy puhtia seurata blogiystävien kirjoituksia ja välillä itsekin jotain raapustella...! Valoa tunnelin päässä...:)

Onnellista syksyn tuloa!

Taas on aikaa vierähtänyt, lentänyt joillakin ihmesiivillä...  En kehtaa enää ruikuttaa sitä, miten työ syö koko elämäni, tyydyn vain toteamaan tosiasian. Olen kyllä tällaiseen elämiseen tavattoman tyytymätön, mutten juuri nyt pysty tekemään asialle mitään.

Tämä on ehdottomasti yksi vuoden kiertokulun parhaimpia hetkiä. Lapin kevät on sulavesiä ja muuttolintuja, kasvavaa huikaisevan kirkasta valoa... On vielä sopivan viileää, öisin ehkä vielä muutama miinusaste. Ei voi sanoin kuvata aamuisen metsän ihanuutta, lintujen riemastuttavaa laulantaa, mielen syvimpiä virtoja koskettavaa taikaa... Aamulenkki koiran kanssa on lähes meditatiivinen kokemus.

Keväinen valo on huikaiseva, se terävöittää maisemaa, saa kaiken näyttämään selkeältä,  jopa elämisen ... Se saa lehdet puhkeamaan puihin, ruohikot vihertämään ja kukat kukkimaan.... Varsinkin aamuisin terävä valo paistaa matalalta, näyttäen vaarat selvinä, jokaisen kuusen ja männyn voi melkein laskea... Päivällä aurinko paistaa parvekkeelle, muttei pakahduta kuumuudellaan, vaan pikemminkin lämmittää vanhoja luita...

Aivan kohta piuvaavat ensimmäiset sääsket ja pian perässä lentävät teräväleukaiset mäkäräiset, joka paikkaan tunkevista polttiaisista puhumattakaan... Elämä muuttuu sietämättömäksi; öisin sääskien ininä repii hermot ja vie yöunet, kamalasta kutinasta puhumattakaan... Ei pitkiä ihania aamulenkkejä lähimetsään ja jos metsään on aivan pakko mennä, niin on kaadettava pullotolkulla päälleen ällöttävänmakuista sääskimyrkkyä... No, hieman liioitellen, mutta kuitenkin...

Vasta elokuussa, kun syksyn läheisyyden voi jo aistia, alkaa uusi nautittava ajanjakso, etenkin iltaisin, kun usva nousee pehmentämään vaarat ja taivas lientyy pastellin väreihin... Sienestäminen on mainio tekosyy lähteä metsään, eikä pieni sadekaan syksyn raikkautta pilaa, päinvastoin. Parasta metsässä on silloin tuoksu, kirpeä ja raikas... Sekä tietenkin värit...

No, nyt menen jo asioiden edelle... Parasta vain nauttia tästä hetkestä... Ja kyllähän me nautimmekin, Nappinokka ja minä! Kohta tästä lähdemmekin tyttölauman kanssa johonkin vaaraan tallustelemaan, viritämme tulet makkaranpaistoon ja takaisin tullessa ollaan nokisia ja haistaan savulta... Upeeta!

Ihan kuutamolla....

Liikkeelle lähtiessäni pakkasta oli -22 mutta kokemuksesta tiedän, että reipasta vauhtia liikkuessani pysyn huopikkaissa ja untuvatakissa sopivasti lämpimänä. Vain viima kiristää kasvojeni suojaamatonta ihoa. Myöhemmin toteaisin hissin peilistä ihon olevan paloauton punainen ja mielessä käväisisi ehkä pikaisesti tieto suurten lämpötilan vaihtelujen epäedullisesta vaikutuksesta vanhenevaan ihoon.  Juuri nyt silläkään ei ole mitään merkitystä, eikä täällä öisessä metsässä ole vastaantulijoita todistamassa inhaa ulkonäköäni.

Polku johtaa syvemmälle metsään. Polun pohja on tallautunut kovaksi ja ura näkyy selvästi. Lumiset puut kaartuvat polun ylle kuin holviksi ja kauempana suuret kuuset seisovat aavemaisina, mustat oksat kätkeytyneenä valkoisen lumivaipan suojaan. Kuusien yllä näkyy taivas, niin syvän sinisenä reunoiltaan, kirkkaampana ja vaaleampana kuun lähellä. Lähes täytenä loistava kuu ja miljoonat tähdet näkyvät pakkastaivaalla selväpiirteisinä. Niiden valo on jotenkin eteeristä, muuttaen metsän salaperäiseksi saduksi.  Öisen kulkijan sydämessä läikähtää tuttu onnen tunne. 

Että mitäkö teen metsässä öiseen aikaan? No, oikeastaan ei ole vielä aivan yö, vaikka toki tähän aikaan suurin osa naapurustosta on  jo nukkumassa. Minä käytän koiran ulkoiluttamista hyvänä tekosyynä nauttia kuutamoisen metsän salaperäisestä kauneudesta. Onnen tunne, jota silloin koen, kumpuaa jostakin hyvin kaukaisen lapsuuden kokemuksesta. Näen itseni noin 3 - 4 vuotiaana seisomassa silloisen kotimme verannalla taivasta tähyillen. Ehkä on kyse joulusta, joulupukin odotuksesta, suloisesta jännityksestä, joka liittyy lahjojen saantiin... Ehkä niin. Joka tapauksessa olen aina rakastanut kaamosajan kirkkaita pakkasöitä ja kuutamoa.

Pelkäänkö? Onhan se hieman hullua, että yksinäinen naiseläjä hiippailee pitkin öisiä metsiä, etenkin tällä asuinalueella, mutten käsitä, miksi pitäisi pelätä.. Kuutamoisen metsän hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan tavattoman kaunista. Pimeys luo myös turvan, johon voi tarvittaessa kätkeytyä. Minulla on sitäpaitsi loistava seuralainen, joka jakaa kanssani tämän kokemuksen. Koiruli nauttii yhtä lailla innoissaan metsässä juoksemisesta, vaikka sen tassuparkoja pakkaakin palelemaan kun se hartaana nojautuu joka puun ja mättään vierelle toinen takajalka koholla. 

Koira on muutenkin hyvä "tekosyy" ulkoilemiseen. Pakkasista huolimatta olemme käyneet vähintään kolme kertaa päivässä kunnon lenkillä ja liikunta alkaa tuntua vähemmän kiristävien vyötärönauhojen muodossa. Koiraparalle ulos lähteminen on yhä pelottava asia, se ei millään tohdi tulla asunnon ovesta rappukäytävään. Niinpä kannan koirulin hissiin, jossa se jo istuu vapisematta. Takaisin tultaessa koiraa on houkuteltava hieman, jotta se tulee ala-aulaan ja hissiin. Omassa kerroksessa koira poistuu hissistä äärettömän varovasti ja suorastaan hiipii kotiovelle, mutta jokainen päivä tuo pikkuisen lisää rohkeutta.

"Laumaan" on tehty tuttavuutta, tyttäreen koira on niin tykästynyt, että kun mainitsen tyttären nimen, säntää koira heti ovelle häntää heiluttaen ja ilmaisee siten innokkuutensa lähteä tyttären luo. Matkalla ei tarvitse myöskään koiralle suuntia osoittaa, se kulkee varmasti kohti päämäärää ja löytää tiensä suoraan tyttären ja vävyn kotiovelle.

Harjoittelemme myös edelleen seis-komentoa. Ensimmäisillä ulkoilukerroilla kävi niin, että talutushihna yllättäen jumiutui, enkä saanut kadulla säntäilevää koiraa pysähtymään vaan se juoksi ajotielle. Onneksi juuri silloin ei autoja ollut tulossa liki, mutta vaaratilanteen mahdollisuus oli selvä ja minä tietenkin säikähdin, kun en saanut koiraa pysähtymään millään. Nyt koiruli kääntyy katsomaan minua kuullessaan seis-komennon ja pysähtyy, vaikkei vielä oikein malta pysyä paikoillaan.... 

Mikäpä lämmittäisi mukavammin kuin kainaloon käpertynyt karvakuono. Se tulee luottavaisena kylkeäni vasten makaamaan tai kaivautuu joskus huovan alle lämmittelemään. Yleensä katsomme yhdessä telkkaria ja jaamme kiinnostuksen luonto- ja eläinohjelmiin. Koiruli on meistä se joka ohjelmia kommentoi. Se seuraa silmä tarkkana eläinten liikkumista tv-ruudulla, mutta aika ajoin se syöksyy kohti kuvaruutua hurjasti haukkuen tai muristen. Muttei ole epäilystäkään, etteikö se nauttisi sohvapottuilusta vähintäänkin yhtä paljon kuin emäntänsä.

   

Koiruutta odotellessa

Kaamos on käsillä. Ihana sinisyys, jonka välissä pinkkiä ja lilaa, ohut häivähdys oranssia. Valkea lumipeite, vaikkakin vielä vähäinen, heijastelee päivällä kristallisena auringon säteitä pinnallaan ja öisin toistaen lempeästi tähtien ja kuun keltaista loistetta....

Pitkään jatkunut pakkanen, siis korkeapaine, on pitänyt kaamosmasennuksen kaukana. Ei ole ollut vaikeaa herätä näihin päiviin, eivätkä ankeat ajatukset ole vaivanneet mieltä. Ei, vaikka töistä ja kunnollisesta toimeentulosta ei ole tietoa... Eletään tässä hetkessä, nauttien luonnon kauneudesta ja rauhasta. Ei hätää niin kauan kun kynttilöitä riittää poltettavaksi tunnelmaa luomaan ja jonkinlaista ruokatarvetta kaapista löytyy...

Kaikessa hiljaisuudessa elämä on saamassa uutta sisältöä ja arkeni muuttumassa toimeliaaksi. Vain muutama päivä vielä ja koiruli muuttaa taloon...!

Muutaman viikon takainen matkani Ouluun oli oikein menestyksellinen. Tapasin todella mukavan perheen joka haki koiralleen uutta kotia. Heidän syitään koirasta luopumiseen ei ole syytä tämän enempää selvittää, mutta tiedän, että he haluavat koiransa parasta, eikä päätös ole ollut heille helppo.

Ihastuin heti tähän virkeään 5-vuotiaaseen jackrusselin terrieriin. Vietettyäni pitkän iltapäivän koiraa seuraten ja siihen tutustuen, sovimme, että perhe tuo koirulin tulevana lauantaina tänne Rovaniemelle. Melkein lasken tunteja...

Olen toki tietoinen, ettei "vanhan koiran" sopeutuminen uusiin olosuhteisiin käy hetkessä ja vastassa voi olla monenlaisia ongelmia. Onneksi olen nyt kotona ja minulla on pelkkää aikaa auttaa koirulia sopeutumaan uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Jonkin verran uusia tapojakin on opeteltava. Tämä kaikki tarkoittaa myös sitä, että itsekin opettelen uusia asioita ja sopeudun koiran elämääni tuomiin muutoksiin...

Näin siis Joulua odotellessa......

 

Toivon puolesta, perheiden ja lasten hyväksi!

Haluaisitko tehdä hyvän teon ja auttaa suomalaisia perheitä ja lapsia, mutta et tiedä, miten toimia tai epäröit, meneekö tuotto sinne minne sen luvataan menevän....
Tässä pieni vinkki hyvän teon tekemiseen; osta kalenteri, jonka tuotosta Hope lupaa menevän 90% suoraan apua tarvitseville...!


Tietoa Hopesta ja sen toiminnasta löytyy linkistä: www.hopeyhdistys.fi

Hetki Lapselle 2011

Vuoden kaunein seinäkalenteri saatavilla kautta maan:

Sokos
Prisma
S-Market
Stockmann
R-Kioski

Kalenterissa mukana lasten lisäksi mm. Jari Sillanpää, Anna Abreu, Satu Tuomisto, Karita Tykkä, Ville Pusa, Kim Herold, Tidjân ja monet muut tutut upeissa satumaailmoissa!

Hinta 12,50 eur - oiva joululahja ystäville & tutuille - ostamalla kauniin kalenterin teet hyvää ja mahdollistat vähäosaisille lapsille mm. liikuntaharrastuksia Suomessa! 

Lue kalenterista lisää ja katso "making of"- kuvat täältä!

Kuvaaja: Nana Simelius

www.nanasimelius.com

YRITYKSET HUOM!

Jos haluaisit ottaa kalenterin myyntiin tai vaikkapa lahjoittaa sen joululahjaksi asiakkaillesi - ota pikaisesti yhteys: info@hopeyhdistys.fi

Matka on päättynyt...

Vietämme  Pyhäinpäivää sytyttäen kytilöitä poisnukkuneita läheisiämme, omaisia, ystäviä ja tuttuja muistaen. Päivän viettoon liittyy paljon mentyksen tuomaa surua ja muistojen haikeutta mutta sen tunnelmassa on myös paljon lämpöä....

Olen kertonut täällä blogissa syöpää sairastaneen veljeni viime vaiheista, hänen kuolemastaan sekä siunaus- ja muistotilaisuuksista Imatralla. Tästä tarinasta on jäljellä viimeinen osuus, Imatralta Inarin hautausmaalle, jonne veljeni ja minun yhteinen taival lopullisesti päättyi.

Veljeni toivomusta noudattaen hänen ruumiinsa tuhkattiin ja vasta tuon toimenpiteen jälkeen saatoin lähteä Imatralta. Olin käyttänyt odotusajan lajittelemalla ja pakkaamalla veljeni jäämistön sekä siivoamalla asunnon, jossa hän itse ei ehtinyt asua kuin muutaman viikon, mutta jossa minä vietin puolitoista kuukautta. Veljeni oli testamentissaan jättänyt irtaimen omaisuutensa minulle ja vaikka jätinkin suurimman osan kalusteista asuntoon oli auto kattoon asti lastattu laatikoita ja matkalaukkuja kun tortaina  14.10 sain hakea uurnan ja lähteä viimeiselle taipaleellemme. Muistaen veljeni luonteen en edes ajatellut asettaa uurnaa takapenkille tai peräti tavaratilaan, vaan etupenkille turvavöillä kiinnitettynä. Samasta syystä en vain lähtenyt Imatralta ja odottanut kotona uurnan toimittamista Matkahuollossa Lappiin....

Tuona päivänä Keski-Suomessa liikenne ruuhkautui ja liikenneonnettomuuksia sattui runsaasti lumi- ja räntäsateiden takia. Onnekseni olin valinnut itäisen reitin ja sain ajaa reipasta vauhtia hyvässä kelissä lähes koko matkan. Olin kotonakin kohtuullisen aikaisin ja onnellinen kuin mikä voidessani nukkua omassa sängyssä pois väsymystäni.

Seuraavan viikon lauantaina poimin lapseni ja toisen vävyni auton kyytiin ja ajoimme Inariin. Vettä ja räntää satoi koko matkan ja tiet olivat auraamatta. Mutta vaikka lumi oli märkää, oli jotenkin kaunista, kun hautausmaa oli valkoisen maton peittämä...

Haudalle oli kokoontunut veljeni ystäviä, joihin hän oli tutustunut lähes kymmen vuotta aiemmin asuessaan ja opiskellessaan Inarissa vuoden. Samat ystävät olivat veljen jouduttua sairaalaan lähettäneet hänelle lämminhenkisen kirjeen joka sisälsi myös puolukan varpuja, männyn kaarnaa, naavaa ja jäkälää, saatteina sanat; "kun sinä et voi tulla Lappiin, niin lähetämme sinulle palan Lappia sinne..."

Vanhin poikani laski uurnan hautaan ja nuorempi loi haudan umpeen. Seisoimme haudalla, minä sylissäni Imatralta siunaustilaisuudesta mukanin tuomat upeat punaiset ruusut. Kerroin läsnäolijoille veljen viimeisistä hetkistä ja hänen kaipuustaan saada palata Lappiin, jossa hän vietti elämänsä parhaimman ajan. Lapseni laskivat haudalle sydämen muotoisen seppeleen ja ystävät oma kukkatervehdyksensä. Oli viimeisten hyvästien aika.

Sytytimme kynttilät ja asetin veljen nuoruuden rakkaan mukaani antaman pienen enkelin haudalle, sydänseppeleen keskelle. Tunsimme surua ja haikeutta mutta iloitsin siitä, että olin voinut täyttää veljen toivomuksen ja saattaa hänet noiden koivujen alle viimeiseen lepoon.

Haudalta menimme Siidan ravintolaan pienimuotoiseen kahvitilaisuuteen yhdessä ystävien kanssa. He muistelivat veljeä, kertoivat tarinoita joita emme olleet ennen kuulleet. Heidän muisteluistaan heijastui kunnioitus ja välittäminen veljeä kohtaan ja tunnelma oli todella lämminhenkinen. Erosimme heistä sydän täynnä hyvää mieltä.

Sunnuntaina kokoonnuimme vielä kerran, täyttämään veljen viimeistä viimeisimmän toiveen. Veli halusi, että ruokailisimme lasteni ja lastenlasteni kanssa kun kaikki hänen hautajaisiinsa liittyvät viralliset osuudet olisivat ohi. Hän erityisesti painotti, että ruoan on oltava hyvää ja että suremisen sijaan meidän tulisi iloita. Niinpä jokainen perhekunta oli valmistanut jotakin; hirvikäristystä, muusia, hunajajuureksia, vihreää salaattia, sienisalaattia... ja jälkiruoaksi mangojuustokakkua. Nautimme erinomaisen hyvästä ruoasta ja iloitsimme yhdessäolostamme veljeä ja enoa muistaen. 

Oma taipaleeni jatkui vielä seuraavalla viikolla matkalla takaisin Etelä-Karjalaan hoitamaan asioita. Viivyin myös muutaman päivän tyttären luona Helsingissä, mistä vihdoin palasin kotiin  viime keskiviikkona. Enää ei tarvitse reissata, mutta perunkirja ja siihen liittyvät asiat teettävät vielä töitä.

Taival on ollut pitkä ja välillä hyvin raskas, mutta kun katson taaksepäin näen kirkkaana, miten paljon hienoja kohtaamisia ja suurta lämpöä tähän matkaan on sisältynyt. Voin vain iloita näistä  kokemuksista.

 Nyt vain nautin talvisesta tunnelmasta, kävelen illan hämärtyessä hautausmaalle ja sytytän kynttilän kaikkien läheisten, ystävien ja tuttujen muistoksi.

Siunaustilaisuus ja muistojuhla

Veljeni siunattiin lauantaina koruttomin menoin lähimpien omaisten ja ystäväjoukon läsnäollessa. Koska veljeni tuhkataan, pyysin, ettei kukkia tuotaisi, vaan hiljaiset saattajat asettivat arkun vieressä olevaan maljakkoon tummanpunaisen ruusun. Muodostuneesta kimpusta teen asetelman, jonka vien Inarin hautausmaalle, kun uurna lasketaan perhehautaan.

Muistojuhla järjestettiin veljen toiveiden mukaisesti lounaskahvilassa, jossa hän oli käynyt toistakymmentä vuotta syömässä lähes jokaisena työpäivänään ja vielä usein silloinkin, kun oli jo jäänyt sairauslomalle. Tarjoilu oli maittavaa ja runsasta, tunnelma haikean leppoisaa..

Sisareni tytär oli kirjoittanut koskettavan ja kauniin muistokirjoituksen, jonka hänen miehensä luki. Puheen jälkeen hän laittoi soimaan Nightwishin (Kuolema tekee taiteilijan), sanoiltaan hyvin sopivan ja koskettavan laulun ja silloin suru sai vallan ja monet itkivät avoimesti.

Pidin itsekin pienen muistopuheen, jossa vertasin läsnäolijoiden muistoja palapelin osasiin; muodostimme muistoistamme kuvan veljestä. Kiitin saattoväkeä, että he olivat tulleet paikalle, olleet veljeni ystäviä, työtovereita, tukijoita ja uskonystäviä.... Vaikka en voinut ääneen sanoa, olin aivan erityisen hyvilläni, että sekä veljeni poika, että hänen tyttärensä olivat myös paikalla muistotilaisuudessa.

Veljeni seurakuntalaiset esittivät hengellisiä lauluja ja heidän pappinsa piti lyhyen rukoushetken. Veljeni oli löytänyt uskon Haminan katulähetyksen leirillä eräänä kesänä toistakymmentä vuotta sitten. Usko oli hänen tukikeppinsä kaikki nuo vuodet ja erityisesti sairasvuoteella hän kääntyi Jumalan puoleen rukouksin ja uskonystävät tukivat häntä monin tavoin.

Palasin juhlan jälkeen tähän asuntoon, jossa olen majaillut viimeisen 1,5 kuukauden ajan. Olin pitkän päivän jälkeen niin yliväsynyt ettei uni tullut millään. Valvoessani kävin läpi päivän tapahtumia ja olin hyvilläni, että muistojuhlasta muodostui veljeni toiveiden mukainen lämminhenkinen tilaisuus. Uskon, että hän myhäili tyytyväisenä siellä missä nyt on....

Ystävät

Onneksi on ystäviä!

Keskellä tätä kaikkea olen saanut huomata, että veljelläni on hyviä  ystäviä. On seurakuntalaisia, työkavereita ja niitä vanhoja hyviä ystäviä, joiden kanssa on jaettu jo hurjaa nuoruutta... He ovat tulleet sairaalaan, rukoilleet, muistelleet yhdessä menneitä, kuljettaneet tupakalle ja toimittaneet pieniä palveluksia... Tulleet vierelle ja rohkeasti kohdanneet kuolevan...

Samat ystävät ovat tukeneet ja auttaneet minua jaksamaan, antaneet hetken lepotaukoja... Ne muutamat, jotka ovat tunteneet veljeni pisimpään ja parhaiten, ovat ottaneet minutkin ystäväkseen...

Minunkin vanhin ystäväni asuu Lappeenrannassa. Me kävimme yhdessä kansakoulua ja noista ajoista alkanut ystävyys on kantanut kaikki elämämme vaiheet tähän päivään. Muutama viikko takaperin teimme yhteisen haikeudentäyteisen matkan vanhalle asuinpaikallemme Kymijokivarteen. Perjantai-iltana illastimme Imatralla hulppeasti ravintola Buttenhoffissa nauttien erinomaisesta ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä. Oli niin rentouttavaa rupatella "naisten kesken" kaikesta vähemmän vakavasta...

Tapasin eilen 20 vuoden jälkeen toisen vanhan ystävättären. Tutustimme v.-73 Sveitsissä, jossa hän oli au-pairina ja minä työskentelin sairaalassa. Ystävyytemme oli erikoista, olimme niin samalla aaltopituudella, että luimme toistemme ajatukset... Telepatia toimi välillämme vielä kauan senkin jälkeen kun olimme tahoillamme perustaneet perheet ja yhteydenpito väheni... Tämän ystävättären syytä/ansiota on se, että aikanaan tulin Lappiin ja jäin tänne... Hän soitti minulle ensimmäisen kerran jo pian kaksi vuotta sitten jouduttuaan puheisiin jonkun kanssa joka tunsi minut. Olemme soitelleet harvakseltaan, mutta tapaamiseen ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Oli ihana kokea, etteivät välillä olevat vuodet olleet muuttaneet ystävyyttämme millään lailla.

Työsuhteeni päättyy ensi viikon alussa. Eilen olin viimeisen päivän töissä, lähinnä vain siivoten toimistoa ja järjestellen papereita. Oli ihanaa ja haikeaa tavata kaikki rakkaat mummelit ja papparaiset ja hyvästellä heidät. Toivottavasti talo pystyy tarjoamaan työtä myöhemmin, mutta kovin suuria odotuksia ei juuri nyt ole! Tässä tilanteessa on kuitenkin helpottavaa, ettei tarvitse repiä itseään kahtaalle, vaan voin rauhassa hoitaa veljeni saaton loppuun saakka.

Lapissa paistaa aurinko ja kotona on hyvä olla!

Aikatauluja...

Päivät kulkevat rataansa, rutiineja muodostuu ja asioilla on aikataulunsa. Ihminen pitää kiinni tottumuksistaan, vaikka kuinka heikossa tilassa olisi. Pitää kiinni elämästä.

Veljeni päivä muodostuu nyt ruokailujen ja tupakalla käyntien mukaan. Vaikka kuinka tuskallista olisi nousta ylös, tulla puetuksi ja matkata pyörätuolissa pihan tupakkapaikalle, niin me suoritamme tuon operaatiton kolme tai jopa neljä kertaa päivässä.

Jos lääkitys on sillä hetkellä kohdillaan, veli pystyy hieman kävelemään ja nousee pyörätuolista seisomaan, koska istuminen puuduttaa jalat ja nivusiin tulee kovat kivut. Kivut ovat muutenkin arvaamattomat. Välillä mikään ei tunnu auttavan, sitten taas on, kuten eilen; hän pystyi ruokailemaankin istualtaan.

Veljellä on kova huoli siitä, kuinka pärjää ne päivät, jolloin olen täältä poissa. Minun on pakko lähteä muutamaksi päiväksi töihin ja hoitamaan omia asioitani. Palaan niin pian kuin mahdollista, mutta luultavsti vasta keskiviikkona.

Veljen huoli on aiheellinen, sillä hoitajien apu on vaihtelevaa. Osaston asiakkaat ovat paljolti dementoituneita tai kroonikkoja, jotka sitovat hoitajien työaikaa ja kuten useimmissa sairaaloissa nykyään, täälläkin hoitajia on mahdollisimman vähän... Olen sivusta seurannut, miten akuuttipotilaalle annettiin vaatemytty ja kehoitettiin pukeutumaan. Potilas kamppaili koko aamupäivän, siis useita tunteja, saamatta muuta kuin veryttelytakin nurinpäin päälleen. Kukaan ei auttanut, ei ehtinyt edes kysymään, tarvitsisiko hän apua...

Onneksi on ystäviä, jotka tulevat veljen avuksi. On vain luotettava, että veli pärjää, kun en muutakaan nyt voi. Silti sydän on raskas!

viikonloppua...

Mitä ihminen käy mielessään läpi valmistautuessaan kuolemaansa? Vai voiko kuolemaan oikeasti valmistautua? Eikö kuolema kuitenkin tule varkain, lopulta vain kysymättä ja varoittamatta?

Veljeni on ainakin järjestellyt aineellisia asioitaan kuntoon. Hän haluaa varmistua, että lähimmät ihmiset saavat oikeat muistoesineet ja pienet säästät jakautuvat oikein kaikista läheisimmille.

Tänään vietimme hetken keskustelemalla kuoleman läheisyydestä ja henkisestä valmistautumesta siihen hetkeen, jolloin ihminen kulkee elämän portesta läpi kuoleman tilaan.  Veljeni sanoo olevansa nöyrä tuon tulevan hetken edessä, mutta samalla häntä pelottaa kovasti. Aiemmin pelko näyttäytyi vihana, nyt viha on poissa. Nyt on jäljellä enemmänkin haikeutta ja surumielisyyttä...

Veli tuli viikonloppulomalle kotiin,. Perjantai-iltana hän ei millään malttanut levätä ja käveli rollaattorilla monta tuntia edestakaisin asunnossa. Se tietenkin kostautui nivussärkynä ja huonosti nukuttuna yönä. Päivällä hänen vanha ystävänsä tuli tervehtimään.  Heidän räväkät muistelunsa heruttivat monta hyväätekevää naurua...  Päivä kului mukavasti.

Sitten alkoi kova ripuli ja sen uuvuttamana veli joutui palaamaan sairaalan osastolle! Nyt sitten mennään taas päivä kerrallaan!

On tullut aika....

Kävin aamulla hammaslääkärissä poistattamassa jo pari vuotta sitten poistetun hampaan juuria. Ei mikään mukava kokemus! Tässäkin yhteydessä ihmettelen, miksi ihminen pitkittää jonkin asian hoitamista, sietää epämukavuutta ja jopa kipua päiväkausia? Miksi ei vain voi soittaa ja varata itselleen ajan  sinne hammaslääkäriiin? Ennenkuin on aivan pakko...?

On pakko huomauttaa, ettei ajan varaaminen kunnalliseen terveydenhuoltoon ole koskaan ollut ihan helppo juttu. Nyt on puhelinjärjestelmä  uusittu ja oikein lehdissä kirjoiteltu, miten uusi systeemi parantaa asiakaspalvelua ja nopeuttaa asioiden hoitoa. Kukkua, sanon minä! Kuunneltuani lähes tunnin yksitoikkoista ilmoitusta varatuista linjoista ja kehoitusta soittaa kiireellisissä tapauksissa hetken kuluttua uudelleen, pääsin lopulta jonoon, jossa siinäkin roikuin noin 10 minuuttia. Hammaslääkäriin olikin sitten jouduttava puolessa tunnissa. Kyllä, olen kiitollinen, että pääsin sinne niin nopeasti!

Puhelin soi, kun olin ähistelemässä hammashoitolan tuulikaapissa kenkiä jalkaan ja suu oli täynnä verta ja sideharsoa. Veli soitti ja pyysi, että lähtisin matkaan jo huomenna. Kertoi joutuneensa pyytämään jo jonkun kaverinsa yöksi, kun oli ollut niin huonona. Eilen sisaren tytär oli noutanut veljen koiran, joka uskollisesti on jakanut veljen elämän 12 vuotta. Luopuminen on täytynyt olla vaikeaa...

On siis tullut aika lähteä....! Huomenna tähän aikaan matkalaukku pitäisi olla pakattuna, omat asiat hoidettuna ja matkaliput hankittuna. Lähden matkalle, johon olen huolella valmistautunut, mutta johon en kuitenkaan ole valmis...

Perillä odottaa jälleen monta selvitettävää asiaa. Imatra ei kuulu Etelä-Saimaan sairaanhoitopiiriin, mikä tuntuu mutkistavan kaikkien asioiden hoitoa. Veljeni ei ole saanut kotisairaanhoidon eikä kotipalvelun palveluja, koska sairaanhoitaja arvioi kotikäynnillä n. 2 viikkoa sitten, ettei veljen kunto täytä vaadittua 1.7 RAVA pisteytystä. Enkä edelleenkään tiedä, antaako keskussairaalan hoitava syöpälääkäri saattohoitolausunnon vai pitääkö lausunto saada Imatran terveyskeskuksesta.

Vaikeaa tulee myös olemaan veljen kanssa, joka ilmeisesti yhä on 'vihavaiheessa' ja joka pelkää menettävänsä  itsemääräämisoikeutensa. Olen saanut jo tiukkoja ohjeita siitä, millaisia ruokia en saa laittaa, miten en saa puhua   ja mitä en saa tehdä... Toivon, että olen saanut kasattua pintaani sellaista teflonia, josta loukkaavat ja vihaiset sanat valuvat pois. Luultavasti ristiriitoja syntyy hoidettavan oman käsityksen,  sosiaali- ja  terveyshuollon noudattamien menetelmien ja määräysten, sekä minun näkemykseni avun ja hoidon tarpeista, välille...On itsestään selvää, että kaikessa kunnioitan veljeni toiveita, mikäli vain mahdollista.

Olen käyttänyt aikaani perehtymällä syöpäsairauksiin ja saattohoidon vaiheisiin.  Kuolevan sattamisesta on käytännön kokemuksia. Silti uskon, että matkasta tulee raskas. Uskon ja toivon, että siitä tulee myös lopulta rikas kokemus.. Motiivinani ei ole marttyyrimainen hyvän tekeminen, vaan vahva tunneside veljeen. Minulle on tärkeää olla veljeni rinnalla hänen viimeisinä elinpäivinään. Se on oma valintani.

kuulinko oven narahtavan...

...auki?

Miten paljon olen jahkaillut tarpeestani tehdä elämälleni jotakin, mikä muuttaisi sen parempaan suuntaan. Milloin olen ollut lähdössä Australiaan, milloin muuttamassa pääkaupunkiseudulle, milloin vain tuskaillut työni jatkumisen epävarmuutta. En ole osannut, enkä voinut tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, kun ei ole ollut oikeaa pohjaa lähteä liikkeelle.

Vast'ikään kirjoitin sisäisen äänen ohjauksesta ja siitä, miten asiat yleensä loksahtelevat kohdilleen, kun se oikea hetki koittaa.

Mutta tänään, oltuani taas pitkään ikäänkuin aukottoman muurin ympäröimä, tuntuu kuin tuohon muuriin olisi muodostunut ovi...

Olen ajatellut, että kaikki tulevaisuuteni vaikuttavat suunnitelmat ja päätökset ovat kiinni työpaikasta. Että jos työni jatkuu, voin alkaa etsimään kunnollista asuntoa, asettua aloilleni, rakentaa elämääni ... Tänään oivalsin, että on muitakin mahdollisuuksia toteuttaa elämänmuutos, jos vain on hieman rohkeutta ja luottamusta elämään... Oivalluksen myötä olin kuulevinani kuinka muurini ovi alkoi raottua...

Menen huomenna katsomaan asuntoa. Asunto on hissitalon ylimmässä kerroksessa, siinä on lasitettu parveke ja sieltä avautuu maisema kauas horisonttiin, taivas tulee liki.... Tilaa on tuplasti sen mitä nyt, ehkä hieman liikaakin minulle. Ja asunnossa on lupa pitää koiraa! Kaikki toiveeni täyttyisivät!

Tarvitaan vain se rohkeus ratkaisuun... ja luottamus, että kaikki järjestyy!

Peukut pystyyn, ystävät!!!!

Ääniä päässä...

Onkos tämä nyt laitaa, että tarvitaan sairauslomaa ehtiäkseen/jaksaakseen kirjoittaa/lukea blogia.... Näin se vain on! Keuhkoputken tulehdus ja pakkomakoilu!

Viikko toisensa perään on kulunut väsymyksen harmaan udun sisällä. Työ on ollut nyt sellaista henkistä ja fyysistä venkoilua, jossa voimavarat on herutettu tyhjiin. Iltaisin kotiin on raahustanut uupunut ihminen, joka on vain istunut telkkarin tyhjänpäiväisyyksiä tuijottaen, kunnes on ollut aika mennä nukkumaan. Usein on käynyt niin, ettei uni olekaan tullut, tai se on loppunut jo aamu viideltä ja univelkaa on alkanut kertymään...

Työ tosin voi olla tällaistakin:





Tarkkaan ajatellen kyse on siitä, ettei raskaalla työllä ole ollut sopivaa, virkistävää vastapainoa. Mitä vain olisi tarvittu, jotta olisi saanut hieman lisävoimia, piristynyt! Lenkkeilyä, huvituksia, seurustelua ystävien kanssa... Ei ole jaksanut!

Todellisuudessa olen vain turhautunut. Koko kevään sisäinen ääneni on kehottanut tekemään kauaskantoisia ratkaisuja elämässäni. Toisaalta haluaisin yhä ulkomaille, toisaalta kaipaan omaa pysyvää kotia, turvasatamaa... Olen nyt saanut tehdä ihanaa työtä, mutta työn jatkumisesta ei ole varmuutta. Epävarmuus estää päättämästä lähteäkö vai jäädä... Ei voi hankkia omia tarpeita paremmin vastaavaa asuntoa, jos ei tiedä millainen taloudellinen tilanne on muutaman kuukauden kuluttua....

Uuvutan itseni pähkäilemällä päivästä toiseen näitä samoja asioita, vaikka todellisuudessa hyvin tiedän, että asiat tapahtuvat omalla painollaan. Sisäinen ääneni ei vain suostu vaikenemaan. Päinvastoin!

Toisaalta, minulla on kaikki asiat harvinaisen hyvin ja monta aihetta iloon. Suurin ilon lähde lienevät lapsenlapset, nuo rakkaat! On mummon onnea, kun saa osallistua lapsenlapsen ensimmäisen kouluvuoden päättymiseen, tai tuoreimman lapsenlapsen ristiäisiin, tai vain viettää aikaa mimmiliigan kanssa. Ihan oman ilonsa tuottaa pienen pojanpojan luottamuksen kasvaminen; aikoo tulla ensimmäisen kerran yksin yökylään mummon luo...!

Yhä muistoissa....

Äidin kuolemasta on pian puolitoista vuotta ja muistot ovat saaneet pehmeän udun ympärilleen. Ei niin että olisin mitään unohtanut, mutta kipupisteitä ei enää juurikaan ole, särmät ja piikit ovat pehmenneet....

Mutta ilman kyyneleiden vuolasta virtaa en saattanut tätä laulua kuunnella, enkä katsoa laulun takana olevan tarinan kerrontaa "Tosi tarina" -dokumenttina.
Voi äitejä....

kevättä rinnassa...

...tällaisena aamuna, tällä säällä....

ikkuna on auki ja lintujen sirkuttelu kantautuu sisälle. yöllä on ollut nippanappa pakkasella, kadut ovat vielä kuivat, mutta pilvettömältä taivaalta paistava aurinko alkaa pian lämmittämään talojen kattoja, kulkijan kasvoja ja vielä melko isoja lumikasoja. keskipäivään mennessä muodostuu kiihkeitä pieniä ja isompia puroja, jotka raivaavat tiensä läpi ojien ja metsätaipaleiden alamäkeen, kohti jokea... maa paljastuu lumen alta, nostaa väkeviä tuoksujaan ja jos kumartuu katsomaan tarkemmin, voi nähdä maassa vihreitä pilkahduksia sammalta ja heinää...

tulin eilen illala töistä tavallista myöhempään, kuolonväsyneenä. takana on todella raska ja työntäyteinen, haasteita täynnä ollut viikko. olin jälleen liian väsynyt tehdäkseni jotakin hyödyllistä ja liian väsynyt suuttuakseni itselleni, sotkuiselle kämpälleni, tekemättömille töilleni. korkeintaan ärsyynnyin, että kylpyhuoneessani on tilaan nähden liian iso kuivausteline täynnä monta päivää sitten kuivanutta pyykkiä, että eteisen lattialle on kulkeutunut kuraisissa kengissä pikkukiviä, jotka tekevät kipeää paljaan jalan alla, että talvivaateet odottavat nurkassa varastoimista, etten ole saanut hankittua vaaleaa päiväpeitettä sänkyyni...

toiveajattelin, että hyvin nukutun yön jälkeen herään reippaana ja siivoan asuntoni, vien laatikot varastoon josta paluupostina tuon kesäisiä vaatteita, että korjaan pois pölyyntyneet virpomavitsat ja vaihdan värikkäät päälliset koristetyynyihin...

herätessäni tähän aamuun olin kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen kuin jyrän alle jäänyt, raajat ja naama turvoksissa, jäsenet jäykkinä, aivot nolla-asennossa...

hitaan heräämisen edetessä tajuan, että aurinko paistaa ja linnut laulaa. hitsi, ei tällaisena päivänä voi jäädä sisälle siivoamaan. se jos mikä olisi synti! vaatteet päälle, lenkkarit jalkaan, kamera reppuun ja menoksi. ehkä kohti kirpparia, ehkä jokivarteen, ilman suurempaa suunnittelemista...

AURINKOISTA LAUANTAITA, VIRTUAALIMAAILMA!

Tahdon asia

Kevät tekee työtään.

Yöpakkaset loppuivat Napapiirillä juuri pääsiäiseksi ja sen jälkeen on riittänyt rapaa ja roisketta, vesisadetta ja hernerokkasumua. Mutta tänään pilvet ovat kaikonneet taivaalta ja aurinko paistaa. Lumet sulavat kahta kovemmalla vauhdilla, mutta kadut ovat jo kuivuneet ja houkuttelevat kävelylle. Ihan pian menenkin...

..mutta nyt vielä keskityn tehtävään, jonka olen veljeltäni saanut. Tavatessamme lomallani kerroin hänelle, että olen kirjoittanut ylös viimeisen tahtoni siltä varalta, jos minulle jotakin sattuu... Se "jotakin" on tilanne, jossa sairastun vakavasti, menetän kyvyn ilmaista itseni tai kuolen äkillisesti. Silloin lapseni tietävät, miten ja mihin haluan tulla haudatuksi, millaisen muistotilaisuuden haluan jne.

Lupasin veljelleni saattaa häntä hänen viimeiselle matkalleen, mikäli itse olen kutakuinkin tolpillani ja täyspäinen ajan koittaessa. Sovimme, että hänen kuoltuaan huolehdin kaikista asiaankuuluvista järjestelyistä ja huolehdin, että hänen tahtonsa niden osalta täytetään. Veljeni kertoi minulle hautajaisiin ja muistotilaisuuteen liittyvistä toiveistaan ja pyysi, että muotoilisin hänen toivomuksensa kirjalliseen muotoon, hänen viimeiseksi tahdoksi.

Vaikka faktat on selvillä, tekstin muotoileminen on tuntunut yllättävän vaikealta. Huomaan, että suru nousee pintaan asioita mielessä pyöritellessä. Me emme tiedä vielä, purevatko kovat sytostaattihoidot veljen sairauteen, vai eivät. Vaikka hartaasti toivon veljelleni toipumista ja paljon elinvuosia eteenpäin huomaan vaistomaisesti varautuvani myös pahimpaan.... Lienee ihmisen primitiivistä ja inhimillistä itsesuojeluvaistoa.

Mutta nyt sinne ulos! Onneksi keväiseen päivään mahtuu valoa vielä pitkään...

sunnuntaita

Olympiakisat ovat valvottaneet minuakin. Ei niin, että niitä olisin öisin tuijottanut tv-ruudun muotoisin neliösilmin. Naapurini ovat tehneet sen puolestani, eläytyneet, hurraneet tai kironneet suomalaisten puolesta sen mukaan onko mennyt hyvin vai erittäin huonosti... Paperiseinätalossa asuminen tuo naapurit lähelle.

Onneksi kisat loppuvat. Rauha palaa maahan vähitellen, haavat nuollaan, katse nostetaan kohti seuraavia tavoitteita...

Minäkin jo tähyilen työvuoreni takaa tulevaa. Vajaat kaksi viikkoa töitä ja sitten saman verran lomaa. Tiedossa ei ole matkoja kaukaisiin maihin, vaikka niistä alati haaveilenkin. Proosallisesti raahaan matkalaukkuni Pasilaan, jossa ihana musta karvakuono Aatu jätetään hoteisiini isäntäväen lähtiessä viikoksi omille reissuilleen. Aatun kanssa aika kuluu ulkoillen ja reviiriämme laajentaen, lähialueet kun tutkailtiin jo viime kesänä tarkoin. Aion myös käydä teatterissa, näyttelyissä, museoissa ja toisella viikolla ehkä pistäydyn Tallinnassa... Monenlaisia suunnitelmia on, mutta toteutus on vaapaa.

Nyt valmistaudun lähtemään mummojen kanssa elokuviin. Menemme katsomaan Virpi Suutarin dokumenttia "Auf Wiedersehen Finland", joka kertoo vuonna 1944 Lapin sodan sekavassa tilanteessa Saksaan lähteneiden suomalaisten naisten kokemuksista ja kohtaloista. Dokumentti avaa neljän naisen ja yhden miehen kautta tätä tiukasti vaiettua aihetta, joka on kuitenkin Lapin sodan aikoihin Rovaniemellä asuneille hyvin tuttu. Odotamme esitystä suurella mielenkiinnolla.

Liukasta laskiaista ja rakkaudentäyteistä Ystävänpäivää...

Sattuipa kaksi perinteikästä juhlaa samalle sunnuntaille; Laskiainen ja Ystävänpäivä! Niiden merkitystä miettiessäni muistin laskiaisen vuonna 1964.



































aurinkoisessa talvimaisemassa
kuulen piponi sisään kumeasti
suihk-suihk
isän opettamalla hiihtotyylillä
pitkät liu'ut
rytmikäs sauvojen isku olkapäissä
höppyrälumessa on kevyt sivakoida
tuonne missä nousee valkoinen vuori

piponi sisällä innostuksen hiki
höyry anorakin selästä nousten
riennän sinne mistä
kuuluu iloista naurua
ystävät kokoontuneet viettämään
riehakasta laskiaispäivää
täynnä mäenlaskua ja punaisia poskia
tädin tekemiä pullia ja kuumaa mehua



PUNAISIA POSKIA JA ULKOILUN ILOA YSTÄVIEN JA RAKKAIDEN SEURASSA!

Maanantaiaamuna....

Vanha totuus on, ettei pitäisi syödä illalla myöhään raskasta ruokaa, eikä varsinkaan mahan täydeltä. Eikä ainakaan kiskoa sisäkalujensa pimeisiin uumeniin kokonaista pizzaa, jonka pinnalla lilluu salamipaloja ja rasvaista juustoa.....

Yök!

Kokemusta viisaampana voisi sanoa, että mokoma mässäily tuottaa todella villejä unia. Sellaisia, joista heräilee kauhuta parkaisten, hikeä pyyhkien... Tai joista valpastuu yhtäkkiä, pomppaa sängyn laidalle istumaan, eikä tiedä, missä on, onko jo aamu vai mikä...

Ja kun sitten herätyskello soi, on niin väsynyt, ettei millään jaksaisi... Ei pitää silmiä auki, ei ajatella, ei herätä, eikä ainakaa nousta ylös!

Kun muutaman kerran on pudonnut takaisin uneen, pelästyy nukkuvansa pommiin... Kimppuun iskee paniikinomainen, kurkkua kuristava tunne; kiire! On pakko hypätä ylös, ravata ympäriinsä kykenemättä keskittymään mihinkään... Ajatukset ravaavat pillastuneen hevosen tavoin tulevan päivän asioissa, mutta mistään ei saa otetta...

Vasta viileällä vedellä suoritettu aamupesu rauhoittaa oloa. Ehtii jopa vinosti hymyillä peilikuvalleen, joka ilman silmälaseja katsottuna näyttäytyy kovin siloposkiselta ja utuiselta....

Viimeistään aaamupalalla kaikki sisäiset koneet synkronoituvat samaan tahtiin, rauhalliseen arkiaamun menoon. Kahvista ja voileivästä melkein nauttii, ajatuskaaos asettuu ja päivän ohjelmaa kykenee arvioimaan järkevästi...

Mitä tänään laittaisi päälle, kun on se koulutus ja monen tunnin istuminen?... Menisikö vielä salille vai tulisiko kaupungilta suoraan kotiin? Millainenkas aikataulu siinä koulutuksessa olikaan....

Vilkaisu koulutusinfoon lopettaa kiireen kokonaan. Tämänpäiväinen koulutus alkaakin vasta klo 12! Höh! Mitenkäs se nyt näin.....