Viikko toisensa perään on kulunut väsymyksen harmaan udun sisällä. Työ on ollut nyt sellaista henkistä ja fyysistä venkoilua, jossa voimavarat on herutettu tyhjiin. Iltaisin kotiin on raahustanut uupunut ihminen, joka on vain istunut telkkarin tyhjänpäiväisyyksiä tuijottaen, kunnes on ollut aika mennä nukkumaan. Usein on käynyt niin, ettei uni olekaan tullut, tai se on loppunut jo aamu viideltä ja univelkaa on alkanut kertymään...
Työ tosin voi olla tällaistakin:
Tarkkaan ajatellen kyse on siitä, ettei raskaalla työllä ole ollut sopivaa, virkistävää vastapainoa. Mitä vain olisi tarvittu, jotta olisi saanut hieman lisävoimia, piristynyt! Lenkkeilyä, huvituksia, seurustelua ystävien kanssa... Ei ole jaksanut!
Todellisuudessa olen vain turhautunut. Koko kevään sisäinen ääneni on kehottanut tekemään kauaskantoisia ratkaisuja elämässäni. Toisaalta haluaisin yhä ulkomaille, toisaalta kaipaan omaa pysyvää kotia, turvasatamaa... Olen nyt saanut tehdä ihanaa työtä, mutta työn jatkumisesta ei ole varmuutta. Epävarmuus estää päättämästä lähteäkö vai jäädä... Ei voi hankkia omia tarpeita paremmin vastaavaa asuntoa, jos ei tiedä millainen taloudellinen tilanne on muutaman kuukauden kuluttua....
Uuvutan itseni pähkäilemällä päivästä toiseen näitä samoja asioita, vaikka todellisuudessa hyvin tiedän, että asiat tapahtuvat omalla painollaan. Sisäinen ääneni ei vain suostu vaikenemaan. Päinvastoin!
Toisaalta, minulla on kaikki asiat harvinaisen hyvin ja monta aihetta iloon. Suurin ilon lähde lienevät lapsenlapset, nuo rakkaat! On mummon onnea, kun saa osallistua lapsenlapsen ensimmäisen kouluvuoden päättymiseen, tai tuoreimman lapsenlapsen ristiäisiin, tai vain viettää aikaa mimmiliigan kanssa. Ihan oman ilonsa tuottaa pienen pojanpojan luottamuksen kasvaminen; aikoo tulla ensimmäisen kerran yksin yökylään mummon luo...!
10 kommenttia:
Sisäinen ääni on välillä ärsyttävä. Jos voisi olla varma, että se on oikeassa, niin eihän siinä mitään.
Mutta kun ei tiedä.
Toivottavasti asiat ajan mittaan selkiytyvät tai ainakin muuttuvat kirkkaammiksi nähdä.
Ja paranemisia!
Kiitos Susu! Totta röpiset! Joskus olisi helpompaa kun tuota ääntä ei kuuluisi, vaikka kokemuksesta tiedän, että sitä kannattaa kuunnella...
Kaikki lutviutuu aikanaa, senkin tiedän, en vain jaksaisi odottaa...
Kiitos, sinulle myös!
Sisäinen ääni on hyvä myös niin, että vaikka se valittaisi hieman asian sivusta, ei se ole väärässä, vaikka valitus ei osu kohteeseen.
Ääni kertoo, kuten keho, että nyt ei ole kaikki sittenkään kohdallaan.
Olisi niin mukavaa, jos osaisi täältä kaukaa heti sormella osoittaa missä paha olo on.
Ainoa, näköalapaikalla, olet sinä itse.
Siis toivotan voimia käydä rehellisesti päin vaikeita kysymyksiä.
Ja seesteisempiä päiviä toivotellen.
Sisäistä ääntä on aika vaikea vaientaa, tuskin kannattaakkaan.
Kaikki ihmisten parissa tehtävä työ vaatii oman vastapainonsa, oman mielen täytyy saada välillä latautua kunnolla että riittäisi taas jaettavaa muillekkin.
Ja epävarmuus syö kyllä voimia.
Toisaalta, jos nykyinen työ päättyy niin kaikki suunnathan ovat avoinna.
Mutta koetahan parantua!
Ihanaa kun voit nauttia noista pienistä kullanmuruista.
Miten suloinen vauvan poski onkaan... =)
Pikaisia paranemisia siulle.
*halitus*
Kiitos Tiina...ongelmahan onkin vain siinä, että haluaisi alkaa käytännön toimiin, mutta kun tilanne ei ole selvä, ei vielä voi... ja se tässä syö energiaa!
Mutta kyllä se siitä...!
Tunnistan tuon lataustarpeen, Mk, ja senkin miten itsestään löytää yllättäen voimallisia ja luovia energioita... aina parhaiten silloin, kun antaa alitajuntansa tehdä rauhassa töitä. On kyllä ihan ihmeellinen juttu, joskus oikein mietin, että tuleeko nuo kaikki ideat oikeasti minusta vai jostain avaruudesta..:DDDD
Kiitos!
Kiitos, Una! Ei mitään ihanampaa kuin maidolle tuoksuva vauva....tosin, tämäkin herra juhlissansa mummon sylissä voimallisesti osoitti, mitä maidosta syntyy...kainaloita myöten "sinapissa"...:))))
Sanovat, että kun luo itselleen mieleen kuvan tulevasta, niin silloin kulkee kaikissa toimissaan automaattisesti sitä kohden.
Olen kuullut kerrottavan samaa, viisas Peikkonen! Uskon, että näin on..! Niitä mielikuvia on päässä muutama, mutta eteneminen niitä kohden on atkaisuvaiheessa... ja ratkaisu on luvassa vasta elokuussa...eikä kärsivällisyys ole koskaan ollut hyveitäni;(
Kaikki voi näyttää toiselta, kun saat itsesi taas kuntoon. Kunpa voisit sallia itsellesi lepäämisen, olemisen, alakulon.Varmasti paranet pian. Ja yhtäkkiä, jonakin päivänä, ilo ja varmuus tulvahtaa mieleen, ja huomaat pystyväsi tekemään päätöksiä.
Kiitos Marjatta! Työpaineet helpottavat näin kesäksi ja lomaakin on vielä tiedossa... Miekin uskon täysin siihen, että kärsivällisyys palkitaan!
Lähetä kommentti