perjantai 5. kesäkuuta 2009

Kuminauhaa

Pakinaperjantain 132. haaste; Omatunto







Omatunto. Se on se pieni piipittävä ääni sisikunnassamme, se joka koettaa pitää ihmisen kaidalla tiellä, se joka kertoo oikeasta ja väärästä. Niin noh! Päänsisäisten äänien kuuleminen liitetään myös mielen sairauksiin, enkä osaa sanoa, missä kulkee raja omantunnon äänien ja niiden toisten äänien välillä… Varmaankin siinä, mitä ne meille kertovat, miten kehottavat toimimaan ja mitä itse lopulta teemme….

Muiden puolesta en voi mitään sanoa, kun en kenenkään pään sisään pääse kurkistamaan, mutta itse kuulen omantunnon äänen usein. Omatuntoni puhuttaa minua hyvinkin herkästi, joskus jopa sietämättömänä. Se nimittäin takertuu kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, kuten heräteostoksiin, valkoisiin valheisiin ja vastaaviin. Erityisesti nuorempana harmitti iloisesti juhlitun illan jälkeiset aamut, jolloin eivät vaivanneet niinkään fyysiset seuraamukset vaan ankara morkkis. Todellinen huutavan ääni erämaassa!!! Nykyisin tätä riesaa onneksi esiintyy harvoin. Se taas valitettavasti johtunee harvoista juhlimisen aiheista - tai sitten olen jo niin paatunut.

Omatunto on jotakin, jota jaetaan hyvään ja huonoon, jota tunnetaan, kannetaan mukana tai jossa peräti kieriskellään… Huono omatunto on jatkuva seuralaiseni. Sitä esiintyy ihmissuhteissa ja lähimmäisenä, ihmisenä olemisessa. Äitinä poden ikuista huonoa omaatuntoa asioista, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Nyt aikuisten lasteni elämää seuratessani tunnen hyvää mieltä siitä, että heistä on tullut jotakuinkin fiksuja ja ”yhteiskuntakelpoisia” ihmisiä. Mutta näen heissä myös kaikki omat kömmähdykseni, väärät valintani, laiskuuteni ja ymmärtämättömyyteni. Ja sitä rataa. Aina ja ikuisesti, amen!

Onkohan todella puhdasta omaatuntoa olemassakaan?

Maailman tapahtumia ja uutisia kuunnellessa ymmärtää, että omatunto voi olla hyvinkin venyvä käsite. Kuin kuminauhaa. Välillä politiikkaa tai liikemaailmaa seuratessa miettii, josko joiltakin ihmisiltä omatunto on kuollut ja kuopattu juttu. Niin kirkkain silmin näkee poliitikkojen puhuvan täyttä puppua, niin hurjia voivat liikemiesten huijaukset olla. Ja minkähänlainen on sitten ylikansallinen tai peräti globaali omatunto?

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei pitäisi nauraa, kun puhutaan vakavasta asiasta: omastatunnosta. Mutta ei voi mitään, kun suupieltä nykii ja vesi juoksee silmistä. Pakinassasi on niin mehukkaita vertauksia ja sanontoja, että edellämainittuja oireita alkaa tulla.

Ymmärrän nämä kaikki omantunnon närästykset erityisen hyvin, koska itselläni on samoja vaivoja, eikä oikein lääkettä ole löytynyt. Kärsittävä on. Pakinasi lukeminen ei ollut kärsimystä vaan suorastaan nautintoa. Eihän tästä tule huomenna morkkis, eihän?

isopeikko kirjoitti...

Heti rupesin miettimään voisiko omantunnon viedä johonkin pesulaan puhdistettavaksi. Ehkä se ei käy niin helposti...

Vaikka kuka sanoisi mitä ja antaisi anteeksi niin silti omatunto jatkaa ja jatkaa ja jatkaa...

arleena kirjoitti...

Omatunto soimaa minuakin milloin mistäkin. Milloin en ole ottanut muita huomioon tarpeeksi, milloin en ole hoitanut asiaa juuri niin , milloin unohdin, milloin en muistanut soittaa, milloin olin liian itsekäs, milloin koen olevani syypää johonkin, milloin minun olisi pitänyt suhtaua asiaan toisin...milloin........

Onko tämä loputonta. Armoa.
Onneksi ajattelen positiivisesti ja etsin kaikesta jotain hyvää, siten lepytän omatuntoni.

Hyvästi pakinoitu, sai minut muistamaan kaiken milloin.......
Mutta sen ei ole väliä. Olen jo lepyttänyt omatuntoni.

Crane kirjoitti...

Toivotaan, ettei, Uuna! Kaikesta mahdollisesta tuo omatunto tosiaan soimaa... Söin juuri jäätelöä, siitäkin pärähti pahus vie sisikunta soimaamaan... Mutta onneksi huumori auttaa! Minua ja sinua!

Sanos muuta, Isopeikko! Voisit kirjoittaa tarinan sellaisesta pesulasta, eikö! Se lohduttaisi varmasti monia!... On se niin jännä juttu, ettei mitkään sanomiset auta!

Oivoi, arleena! Niin on tuttua, kuin suoraan omasta elämästä!
Sitä positiivista ajattelua tarvitaankin, muutenhan muuttuisimme omantunnon orjiksi, emme tohtisi mitään tehdä siitä pelosta, että... Ja muistetaan, että itselleen pitää olla armollinen!

Keskivertoa viksumpi tyttäresi Kerttu kirjoitti...

Jaa että "jotakuinkin fiksuja"? :D

Hannelen paratiisi kirjoitti...

No, yritetäänhän parasta..

utukka kirjoitti...

Hyvin kerrottu, Crane! Meillä tämän ajan aikuisilla on omatunto, vanhempien tai yhteisön normien kasvattama. On myös ihmisiä, joilla sitä ei ollenkaan ole. En puhu nyt vaiennetuista, kuristetuista omatunnoista, vaan sosiopaateista. Voisi tappaa naapurin ja naureskella päälle. Parempi varmaan on olla jotakin tuntoa. Täytyy vaan pitää joitakin kansanliikkeitä loitolla, kuten jäätelön- ja suklaanvastustajia. Jos itsellä on hyvä olla, omatunnosta saa poistaa vähän lastia. Jos onnistuu.

Crane kirjoitti...

Hehheh, Gertrud! Siihen fiksuuteen ei äiskällä juurikaan ole osuutta, joten ihan nöyränä täällä vaan....

Niin, Hannele! Tärkeintä on, että parhaansa yrittää..

Kiitos, Utukka! Niin juuri. Omaatuntoa uhkaa ulkoapäin tuleva kuormitus, syyllistäminen. Saakin olla tarkkana ja omata melkoista vahvuutta, että pystyy säilyttämään mielensä tasapainon näissä paineissa. Pidetään pintamme, eikö!

Vallaton mummeli kirjoitti...

Naisten ikuisesta huonosta omastatunnosta tulee mieleen juttu äidistä, joka poti ikuista huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehtinyt äitinä kaikkea. Ei ehtinyt silittää pojan paitaa illalla (voi taivaan talikynttilät!), vaan vasta aamulla, kun poikapolo kiirehti kouluun. Sitten vuosien kuluttua äiti keskusteli asiasta poikansa kanssa ja pahoitteli, miten huono äiti olikaan ollut. Poika katseli äitiään huuli pyöreänä ja sanoi, että hänestä oli niin ihanaa laittaa aamulla vastasilitetty lämmin paita ylleen, lähteä kouluun ja tuntea olevansa maailman onnellisin ihminen, josta välitettiin. Äidit, olkaamme armollisia itsellemme!

Keskivertoa viksumpi tyttäresi kommentoi hienosti :D

Mk kirjoitti...

Hyvä pakina.
Vähän samansuuntaisia olen miettinyt itsekkin, eli meidän ikäluokkamme on vielä opetettu kuuntelemaan omatuntoa tosi herkällä korvalla.
No, hyvä että edes sitä.

Crane kirjoitti...

Justiinsa, Vallaton Mummeli! Me vanhemman polven äidit emme vain tohdi itseämme arvostaa. Mutta kaipa meidät on tällaisiksi kasvatettu - ja siihen taas itse olemme syyttömiä... Hössötämme ehkä muutenki joskus liikaa!

Kiitos, Mk! Niinhän se on. Toisaalta, olen kyllä mielummin liian herkkäkorvainen kuin kokonaan korvaton... :)

aimarii kirjoitti...

Pakiset herkullisesti!
Kyllä omantunnon äänen, varsinkin moitteet kuulen myös varsin herkästi - liian herkästi joskus. Huijata yritän, mutta huonolla tuloksella. Toisaalta, olen onnellinen herkästi kantaa ottavasta sisimmästäni.
Pahaa pelkään, että omatunto on sukupuuttoon kuoleva varanto kovan luokan bisnesihmisillä, sekä useimmilla poliitikoilla.

Crane kirjoitti...

Kiitos, Aimarii! Ollaan herkkiksiä!
On se hyvä, että kuuluu, vaikka välillä yliäänekkääksi äityykin. Elämän tarkoitus näkyy kirkkaampana, luulisin!

Minä puolestani uskon, että se ääni tulee voimistumaan ihmisten sisällä ja sitä kuullaan herkemmin...

Anonyymi kirjoitti...

Jäinkin miettimään jutustasi tuota lopun kollektiivista omaatuntoa...
Onko omatunto henkilökohtaista marmatusta itselle vai riesa, joka pettää kuulijaansa pilkkujen viilaamisella, kun isommat kihot saavat anteeksi suuretkin syntinsä.