Vanha hautaan uusi alkaa...

Vuosi 2011; Työntäyteinen ja siksi raskas... Joskus 


loppui usko itseen ja jaksaminenkin oli 

vähissä, mutta jokainenpäivä opetti uutta, myös 


itsestäni... 


Ihanien työtovereiden kanssa jaettiin 


vertaistukea ja tultiin ystäviksi... 

Asiakkaat, sotiemme veteraanit, tekivät työstä


arvokkaan ja mielekkään...! 


Nyt on voittajaolo!



Vuosi 2012; Työntäyteinen ja joskus raskas...! Joskus


loppuu usko itseen ja voimat on vähissä, mutta 


jokainen päivä opettaa uutta, myös itsestäni....Saan 




onnekseni jatkaa työtä sama työyhteisö ympärilläni, 


nyt yhteistyötä tehden... 


Ja asiakkaat, sotiemme veteraanit, tekevät 


työstäni arvokkaan ja mielekkään...! 


On voittajaolo!






Toivon, että kaikki blogiystäväni saavat tänä alkaneena 


vuonna kokea VOITTAJAOLON! Onnellista, kokemusrikasta ja 


rakkauden täyttämää Uutta Vuotta!

Toivoo Kurki

Joulun väri on punainen

Punaisesta on yllättäen tullut lempivärini. Olen siihen toki ennenkin sonnustautunut, mutten ole sitä rakastanut. Nyt huomaan ostavani punaisia astioita, asusteita, kumisaappaita... En tunne värien suuria salaisuuksia enkä teorioita niiden vaikutuksista ihmiseen. Sen kuitenkin tiedän, että punainen on lämmin ja sydämellinen väri ja olen kuullut kerrottavan, että se on myös vahvojen ihmisten väri...Mene tiedä! 

Jouluun punainen kuuluu erottamattomasti! Siihenhän pukeutuvat tontut ja joulupukkikin! Lapsuuden jouluista muistan punaiset kaitaliinat, joita huolella säilytettiin vaatehuoneessa ja jotka otettiin esiin joulupöytää varten. Minulla on vielä äidin perintönä yksi liina tallessa ja sen aion pienelle pöydälleni tänäkin jouluna laittaa.   

Nyt kun pieniä lapsia ei ole talossa, uskallan laittaa joulutähden sivupöydälle. Amaryllis kukkii ikkunan edessä. Sen sain ystävältäni lahjaksi ja se on tänä jouluna valkoinen ja tavattoman kaunis. Kuvassa kuitenkin palaan muutaman vuoden takaiseen punaiseen amaryllikseen, ensimmäiseeni. 

Punainen on veren ja sydämen väri. Se kuvataan usein myös elämän, rakkauden, ystävyyden ja toveruuden väriksi. Siihen haluaisin nyt itsekin kääriytyä ja kääriä siihen koko maailman.

Rakkautta ja rauhaa toivottaen.

t. Kurki

Sunnuntaita mummolassa...

Mikä onkaan mukavampaa kuin herätä sunnuntai-aamuna ihanaan auringonpaisteeseen. Jollakin merkillisellä tavalla ei tunnu missään, että edellisenä iltana on juhlinut miniän kolmekymppisiä ja mennyt melkoisen myöhään nukkumaan.... Booliakin tuli juotua kiitettävästi illan aikana! Oli kyllä mukavat pirskeet !

Soitto toiselle pojalle; mitä suunnitelmia näin hienolle päivälle? Sovittiin, että mimmit tulevat mummon luo, koskapa iskällä on meno hirvikokoukseen... Niinpä teimme eväsleipiä, pakkasimme repun ja suuntasimme tyttöjen ja Nappinokan kanssa metsään ja lähteille.

"Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...:)))" Voisikos mukavammassa seurassa retkelle lähteä? Nämä mimmit jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja, eivätkä tyhjistä valita. Ja luonnosta löytyy kaikkea kiinnostavaa...

Syksy on nyt kauneimmillaan. Lehtipuuruoste on valitettavasti ruskistanut osan lehdistä jo kesän lopulla, joten erityisen värikästä ruskaa ei ollut odotettavissakaan. Mutta paikka paikoin metsässä kohtaa kirkasta keltaista ja syvää punaista... 

Asun melko lähellä vaaran lakipistettä. Ikkunoistani katselen etelään ja länteen, talon takana vaara laskeutuu pohjoiseen.  Siellä puolen vaaran alalaidalla pohjavesi pirskahtaa maan pinnalle parina lähteenä, joiden luokse on nyt rakennettu pitkospuut ja  levähdyspaikka. Lähteet sijaitsevat n. 1,5 km:n päässä kotoani.

 Siellä istuimme, söimme eväät ja katselimme metsää ympärillämme. Sitten läksimme paluumatkalle. Se taittui hitaasti ylämäkeen, mutta hyvin jaksoimme kaikki kotiin saakka. Mummokin!

Retken jälkeen huilitaan ja katsellaan mummon sohvalla  "Ponyota  rantakalliolla". Ei epäilystäkään kuka joukosta nauttii elämästään juuri nyt eniten...:)

Leppoisaa sunnuntaita!

Lapin syksy...

Joka aamu avaan ikkunat ja parvekkeen oven antaakseni raittiin syysilman virrata asuntoon. Viileys ja raikkaus virkistävät vaikka olisi nukkunut huonosti ja väsymys viipyisi jäsenissä...

Ruskaa on odotettu. Viime viikot ovat olleet lämpimiä ja poutaisia. Öisin lämpömittari on pysytellyt reilusti plussalla. Kirkkaat päivät ovat antaneet odottaa itseään, eikä maisema ole värjäytynyt ruskan kirkkaisiin keltaisiin ja punaisiin. Lehtiruoste on ruskistanut puiden lehdet jo kesän lopulla rumiksi, muutama reipas tuulinen päivä on riipinyt osan lehdistä ja pihapiirissä jotkut koivut seisovat alastomina. 

Pakkasöiden tullessa vain varvikot voivat vielä värjäytyy ruskan väreihin. Säätiedotus on kuitenkin luvannut Etelä-Lappiin ensi viikoksi sateita jokaiselle päivälle. Vaikkei yhtään innosta miettiä, miten työmatkoille pukeutua, niin sienestäjä sisälläni iloitsee. Keltavalmuskat odottavat vielä poimijaa...

Taivas on raskaan harmaan pilvistön peittämä ja kostea utu imee maisemasta loputkin värit ja muodot. Silti, metsästä ei malttaisi pois lähteä, kun sinne on itsensä saanut vietyä. Tai tässä tapauksessa koirahan se emäntänsä  sinne kiskoo. Metsä tuoksuu vain niin hyvältä näin syksyllä. Ei vielä kuolleelta, ei mätäneviltä lehdiltä, vaan neulasilta, puulta, sammalelta ja tuoksuheinältä... 

Voi kun tuon tuoksun voisi liittää blogiin, kaikille nuuhkittavaksi:)

Vähiin on mennyt...

... ja välillä mietin loppuuko kokonaan... kirjoittaminen, blogin pitäminen...
On sentään taas tultu syksyyn....

On katsottava ajassa taaksepäin ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, mikä vaikuttanut niin paljon elämään, ettei tekstiä eikä kuvia ole syntynyt. Mikä on  syytä, mikä seurausta....

Aloittaessani ensimmäistä blogiani olin opiskelijavaihdossa Kiinassa. Tuntui, että siellä yksinäisyydessä tarvitsi välineen, jonka kautta saattoi purkaa omia tuntojaan, kokemuksista oli kerrottava "jollekulle". Kiinan jälkeen oli monenlaista muuta; opiskelut, valmistuminen, työnhaku, omaisten kuolemaa, lastenlasten syntymää,  ympäröivää luonto, Nappinokkaa.... Elämän kirjoa suruineen ja iloineen...

Oltuani muutaman kuukauden työttömänä ja jo jonkin verran huolissani tilanteesta sain tämänhetkisen työni. Olihan se suuri helpotus!  Samaan aikaan oli tarjolla pari muutakin paikkaa, mutta valitsin itselleni helpoimman, samalla paikkakunnalla olevan, vaikkakin määräaikaisen sijaisuuden. Sijaisuus on jatkunut ja jatkuu edelleen...

Työtä on paljon ja päivät voivat olla aivan käsittämättömän hektisiä ja henkisestikin raskaita. Paperityötä, hakemuksia, kirjaamisia, puhelimeen vastaamisia. Vastuitakin on koko joukko. Työsuhteen jatkumisesta ei ole mitään tietoa, varmaa ei myöskään ole, onko koko työpaikkaa kohta olemassa. Suuria muutoksia ja uudistuksia joka tapauksessa on tulossa ja alituinen epävarmuus jäytää kaikkia.
Asiakkaat kuitenkin tekevät työstä mielekkään ja työtoverit ovat todella mukavia.

Tämän työn vastaanottamisesta tammikuussa alkoi oman aikani ja henkisen tilani näivettyminen. Työ on vaatinut kaikki energiani niin ettei juuri muulle ole jäänyt aikaa eikä voimia. Päivästä toiseen raahaudun töistä kotiin umpiväsyneenä, ulkoilutan heti koiran, ruokin itseni ja Nappiksen, ulkoilutan meidät vielä kerran ja kömmin sitten kiltisti nukkumaan.

Hassua, mutten ole voinut katsoa telkkarista vanhoja suosikkisarjoja tai hyviä leffoja, jotka alkavat yhdeksältä tai peräti kymmeneltä... Ei, muuten en nukkuisi tarpeeksi enkä jaksaisi tehdä töitä...! Samasta syystä sosiaalista elämää on vain nimeksi!

Ankeaa...!

Ehkä minä vain olen liian vanha!!!

Varmaa on, että olisin jo kaatunut saappaat jalassa, jos Nappiksen hoito ei vaatisi ulkoilua kolmesti päivässä. Siinä tulee kuntoilua ja raitista ilmaa ja luonnon keskellä karisee ahdistukset ja pää nollaantuu...!

Mietin vain, pitäisikö ihmisen elämässä olla jotain muutakin, kuin työ ja nukkuminen? Eikö silloin ole jo muuttumassa koneeksi, automaatiksi? Sisin jää vaille ravintoa, elinpiiri kutistuu, ihmissuhteet kärsivät... Kun ei jaksa!

Ja kun koko kevään ja kesän ja nyt syksyn tulon olen näitä samoja miettinyt, en ole halunnut tänne blogiinkaan enää kirjoittaa, toistella samaa, valittaa.....!

Vietin viikon tyttären luona Helsingissä. Kävin yhtenä aurinkoisen päivänä istumassa Suomenlinnan rantavalleilla ja katselin ulappaa... Siinä pohdin tätä elämääni, mietin, mitä kaikkea hyvää minulla on, mikä on huonoa.  Pähkäily päättyi samaan kuin aina; paljon on hyvää, mutta joitakin muutoksia se vaatii, että elämään saa vakautta ja harmoniaa. Onnellisuuden avaimet on omissa käsissä!

Muutoksen haku on alkanut! Jälleen katselen työpaikkailmoituksia, teen hakemuksia ja suuntaan katseen tulevaisuuteen! Ehkä pian löytyy puhtia seurata blogiystävien kirjoituksia ja välillä itsekin jotain raapustella...! Valoa tunnelin päässä...:)

Onnellista syksyn tuloa!

Tuntsalla...

 Enpä muista milloin olisin viettänyt näin mukavaa Juhannusta! Mistä lie vanha ystävättäreni saikin ajatuksen, että lähtisimme "erämaihin" viettämään vapaita, pois yleisestä hulinasta ja melusta!
Joka tapauksessa idea oli kerrassaan loistava ja toteutus -jos mahdollista- vieläkin parempi....!

Mökki vuokrattiin Metsähallituksen varaamosta. Siinä oli tupa ja sauna, kaasuliesi, muttei sähköjä, eikä vesijohtoja...

Saunavedet kannettiin joesta melkoisen jyrkkiä askelmia pitkin, mutta kun homman teki kerralla kunnolla sai saunoa joka ilta huolettomasti. Nappinokka tietenkin oli innokkaana mukana touhussa....

Ihastelimme luonnon kauneutta ympärillämme. Olimme tarpeeksi kaukana "ihmisten ilmoilta", ettei tavanomaista juhannusörvellystä tarvinnut kuunnella ja kalamiehiä ajeli hiekkatiellä autoillaan harvakseltaan... Seuraa meille tekivät rantasipiparisko, joak koetti joka aamu houkutella meitä - ja etenkin Nappista pois poikasensa luota.... Nappis taas puuhasteli varsinaisen myyräarmeijan kanssa onnistumatta pyydystämään ainuttakaan... Muuten näimme kapustarintoja ja keräkurmitsoja, riekkoja, kotkia, koppeloita, keltavästäräkkejä, lapinharakan, isokäpylinnun ja vaikka mitä kaikkea muuta....

Kukat kukkivat runsaina. Olisi hyvinkin voinut kerätä juhannusyön taikoja varten sen seitsemän sorttia tyynyn alle, mutta kun ei tässä nyt enää olla sulhastenodotteluiässä, niin tyydyimme vain ihailemaan  mm erittäin runsaina teiden reunamilla kukkivia kissankäpälöitä. Ilmeisesti ilmanala on tuolla erämaissa niin saasteetonta, että kissankäpälä siellä menestyy.... Näimme myöskin runsaina kukkivia maariankämmeköitä ja kaarlenvaltikoita....

Juhannusaattona sää oli jo epävakainen; välillä satoi runsaasti, välillä taas paistoi suorastaan kuumasti.  Teimme patikkaretken läheisen vaaran laelle, josta ihailimme upeita tunturimaisemia. Päätimme jo tulla uudelleen valloittamaan Sorsatunturia tai patikoimaan UKK-reitille...

Tällä alueella on riehunut laaja metsäpalo joskus 60-luvulla. Sen merkkejä saattoi yhä nähdä luonnossa.  Vaaleanvihreiden mustikanvarpujen keskeltä irvisteli mustia kantoja kaikkialla. Kannoilla oli kummallisia muotoja ja nokiset läiskät niiden kyljissä olivat  kuin menninkäisten salaisia karttoja... 

Ei meitä sateetkaan haitanneet. Juhannuspäivä oli lepopäivä, nukuimme, lueskelimme ja söimme pihan grillissä  valmistettua ruokaa.  Pilvimuodostelmien vaihteluja oli hauska seurata. Melkein kuin lapsena, kun makasi pellon pientareella ja näki yli lipuvissa pilvissä linnoja, ritareita j alohikäärmeitä....

Sääskiä oli paljon, mutta niiden häädössä oli apuna ohvit ja varsinaiseksi hyttysenpyytäjäksi öisin muuntunut  Nappis, joka napsi suuhunsa yössä iniseviä kiusankappaleita ... Tosin oli pikkuisen vistoa siinä yön hiljaisuudessa kuunnella alati toistuvaa klopsahdusta ja maiskahdusta, ääntä joka syntyi koirulin napattua hyttysen suuhunsa. ..

Paluu arkeen on yhtä ankeaa kuin aina! Unirytmit ehti mennä sekaisin ja nytr nukuttaisi aamusta, mutta illasta ei uni tule millään. Toisaalta, oli mukava olla reissussa, mutta mukava oli taas palata kotiinkin!

Kurjen nokka kääntyy kohti Sallaa....

Juhannuksen viettoon ollaan menossa. Nappinokka ja minä. Ystävättären pieneen autoon sovittaudumme ja matkaamme kohti Sallan Tuntsaa. Mukaan on pakattu karttaa ja kompassia, makuupussia ja sääskikarkoittimia....


Matkalle ei ole suuria tavoitteita asetettu. Maiseman vaihdos ja lepo lienevät ne tärkeimmät....
Retkeillään kämpän ympäristössä, koetetaan kalaonnea Tuntsajoessa ja yritetään olla syöttämättä itseämme sääskille tai karhuille... Toivotaan, ettei koko ajan sada, mutta asennoidutaan niin, ettei sekään haittaa. Saunaa voi lämmittää vaikka monta kertaa päivässä ja lukemista on mukana.... 


Näissä merkeissä:


Lystiä Juhannusta kaikille!


T. Kurki ja Nappinokka!

Taas on aikaa vierähtänyt, lentänyt joillakin ihmesiivillä...  En kehtaa enää ruikuttaa sitä, miten työ syö koko elämäni, tyydyn vain toteamaan tosiasian. Olen kyllä tällaiseen elämiseen tavattoman tyytymätön, mutten juuri nyt pysty tekemään asialle mitään.

Tämä on ehdottomasti yksi vuoden kiertokulun parhaimpia hetkiä. Lapin kevät on sulavesiä ja muuttolintuja, kasvavaa huikaisevan kirkasta valoa... On vielä sopivan viileää, öisin ehkä vielä muutama miinusaste. Ei voi sanoin kuvata aamuisen metsän ihanuutta, lintujen riemastuttavaa laulantaa, mielen syvimpiä virtoja koskettavaa taikaa... Aamulenkki koiran kanssa on lähes meditatiivinen kokemus.

Keväinen valo on huikaiseva, se terävöittää maisemaa, saa kaiken näyttämään selkeältä,  jopa elämisen ... Se saa lehdet puhkeamaan puihin, ruohikot vihertämään ja kukat kukkimaan.... Varsinkin aamuisin terävä valo paistaa matalalta, näyttäen vaarat selvinä, jokaisen kuusen ja männyn voi melkein laskea... Päivällä aurinko paistaa parvekkeelle, muttei pakahduta kuumuudellaan, vaan pikemminkin lämmittää vanhoja luita...

Aivan kohta piuvaavat ensimmäiset sääsket ja pian perässä lentävät teräväleukaiset mäkäräiset, joka paikkaan tunkevista polttiaisista puhumattakaan... Elämä muuttuu sietämättömäksi; öisin sääskien ininä repii hermot ja vie yöunet, kamalasta kutinasta puhumattakaan... Ei pitkiä ihania aamulenkkejä lähimetsään ja jos metsään on aivan pakko mennä, niin on kaadettava pullotolkulla päälleen ällöttävänmakuista sääskimyrkkyä... No, hieman liioitellen, mutta kuitenkin...

Vasta elokuussa, kun syksyn läheisyyden voi jo aistia, alkaa uusi nautittava ajanjakso, etenkin iltaisin, kun usva nousee pehmentämään vaarat ja taivas lientyy pastellin väreihin... Sienestäminen on mainio tekosyy lähteä metsään, eikä pieni sadekaan syksyn raikkautta pilaa, päinvastoin. Parasta metsässä on silloin tuoksu, kirpeä ja raikas... Sekä tietenkin värit...

No, nyt menen jo asioiden edelle... Parasta vain nauttia tästä hetkestä... Ja kyllähän me nautimmekin, Nappinokka ja minä! Kohta tästä lähdemmekin tyttölauman kanssa johonkin vaaraan tallustelemaan, viritämme tulet makkaranpaistoon ja takaisin tullessa ollaan nokisia ja haistaan savulta... Upeeta!

Itkiskö vai nauraisko? vai nautittaisko vaan...!

Tiedän ainakin yhden jota ei oikein naurata.....!

Työttömyyden ajan ja etenkin sen loppupuolella huokailin pimeisiin öihin hartaita toiveita saada töitä. Pian! No, sitten oli ykskaks töitä tarjolla oikein monella taholla ja viimeksi tänne tarinaa raapustellessani hehkutin ottaneeni vastaan työpaikan kotikaupungissa... Oi onnea!

Nyt on kolme viikkoa kulunut. Työ on juuri sitä mistä pidän; asiakaspalvelua. Haasteelliseksi työn tekee se, että on nopeasti otettava haltuun  ja osattava soveltaa  itselle kokonaan uutta tietoa, toimintamalleja ja tehtäväkokonaisuuksia... Rutiinia ei vielä ole ja kun olen hitaasti-kantapään-kautta-oppija, työ kulkee jatkuvasti muutaman askeleen aikataulusta jäljessä.... On myös opittava sietämään keskeneräisyyttä....!

Pahin on toivoakseni nyt ohi. Muutama "heureka" ja onnistumisen kokemus ja hetkittäin jopa uskon selviäväni...! Vielä en tohdi edes haaveilla olevani askeleen edellä töitäni, eli tietäväni oikeasti mitä seuraavaksi teen ja ehtiväni aikataulun mukaisesti paikasta seuraavaan... 

Ehkäpä elokuussa kun työ päättyy...

Työ toi elämään kokonaan uuden ja ennen kokemattoman rutiinin. Telkkarin lemppariohjelmat on saanut unohtaa, sillä nukkumisvalmiuteen on päästävä viimeistään puoli kymmenen maissa. Herätys soi viideltä. Koirulille on taattava kunnon aamulenkki ja aikaa ruokailuun, sillä se ei suostu koskemaan ruokakippoonsa poissaollessani. Eikä Nappinokka todellakaan riemusta repeä kun aamuisin lähden kotoa. Kuluneina viikkoina olen ehtinyt kotiin vain pari kertaa normaalin työajan puitteissa, joten Nappinokka joutuu odottamaan ulkoiluttamista kohtuuttoman kauan. Illalla otetaan vahinko takaisin..... 

Kaikilla asioilla on, kuten niin monasti on tullut mainittua, kaksi puolta. Jos on "täytynyt" koiran kanssa aamuisin, päivisin ja iltaisin vääntäytyä pakkaskeleihin muodottomaksi villapaitoihin ja untuvatakkeihin sonnustautuneena, niin on saanut kyllä kokea sellaisia luonnon ihmeitä, jotka olisivat muutoin jäänet kokonaan kokematta. Mainitsin jo aiemmin blogissa huikeat kuutamoiset illat hiljaisen metsän keskellä. Kevään lähestyessä ja valon lisääntyessä, hankien ja taivaan kontrastissa yllättäen ymmärtää senkin,  mitä suomalainen sinivalkoisuus tarkoittaa....  

Tänäkin aamuna, ennen auringon nousua kipitimme pakkasessa koiran kanssa tuon "päivänvarjoksi" nimeämäni puun luokse.  Pysähdyimme sen juurelle parahiksi kuulemaan erilaisten tiaisten, tilhien ja puun latvaan istahtaneen taviokuurnan sirkutusta. Eikös se olekin paras enne kevään tulosta?! 

Säästä en kyllä valita yhtään! Tämä talvi on tähän mennessä ollut paras talvi pitkiin aikoihin. Jos Etelä-Suomi on ollut hukkua lumeen tänä talvena, niin on lunta satanut Lappiinkin, lopulta. Kuva  Inarin hautausmaalta todentaa, miten paljon lunta jo on. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin hautapaikkaa saa kuukauden päästä lumen alta tosissaan etsiskellä, sillä ainakin yksi kolmannes lumesta on vielä satamatta....

Nautitaan, eikö vain!

Kun aurinko paistaa risukasaan...

Vihdoinkin! Pitkän ja pimeäksi käyneen sydäntalven jälkeen maailmaan on ilmaantunut valoa. En tarkoita pelkästään luonnossa ja maisemassa tapahtuvaa valostumista, kun aurinko kiipeää päivä päivältä korkeammalle taivaankannella ja päivä pitenee.  Ihanaa on ravistella murheen musta mieli ja huolten taakka omiltakin hartioilta ja kääntää katse päin elämää ja valoisampaa tulevaisuutta....

Tunnustan, että vaikka lokakuussa työttömäksi jäätyäni uskoin asioiden jotenkin järjestyvän, niin  joulun alla oli jo vaikeaa löytää lohtua "elämä kantaa" - katsomuksesta. Laskuja alkoi kertymään pöytälaatikkoon ja tämän kodiksi tarkoitetun asunnon pitäminen alkoi näyttämään mahdottomalta. Vanha tuttu masennus iski kimppuun ja nakerteli iljettävillä hampaillaan ilon kirkkaat värit elämästäni.

Avoimia työpaikkoja ei kotikaupungissa vain ilmaantunut ja lopulta aloin katsella pääkaupunkiseudun työpaikkailmoituksia. Vuoden vaihteessa laitoin hakemukset muutamaan todella mielenkiintoiseen, vakituiseen paikkaan ja sainkin kutsun haastatteluun... Se sujui niin positiivisissa merkeissä, että sain heti kuulla olevani vahvoilla paikkaan. Olin innoissani ja koska jo aiemmin olin harkinnut muuttoa pääkaupunkiseudulle, olin henkisestikin valmis muutokseen. 

Joskus elämä tuntuu nauravan röhönaurua ihmiselle.  Ihmispolo saa rypeä murheen mustissa syövereissä ja sitten kun onni potkii, se potkii piikkareilla.... Lähes heti  tuon haastattelun jälkeen  sain puhelun, jossa kuulin saaneeni työpaikan kotona Rovaniemellä. Koska työ on määräaikainen, lupasin "nukkua yön yli" ja ilmoittaa päätöksestäni aamulla. Olisi ollut rohkeaa hypätä innostavaan ja mielenkiintoiseen työhön ja muuttaa jälleen kerran elämän suuntaa, mutta valitsin työn Rovaniemellä. Ilmoitettuani päätöksestäni sain jälleen lähes heti puhelun, jossa kutsuttiin haastatteluun toiseen paikkaan, sekin vakituinen, tavattoman kiinnostava työ. .. 

Elämä on...!!!

Olkoonkin, että mieli on ollut maassa monien murheiden takia, mutta olen useasti "laittanut kädet kyynerpäitä myöten ristiin" kiitollisena siitä, että minulla on koira. Olemme tunkeneet säällä kuin säällä ulkoilmaan, tehneet päivittäin pitkiäkin lenkkejä ja haukanneet aimo annokset raitista ilmaa. Olen nähnyt pitkästä aikaa kuutamossa vaaleansinisinä hohtavat hanget, lumotut metsät ja valkeina haamuina loikkivat jänikset. Olen nähnyt auringon hyväilevän keltaisin sormin lumisia puita ja lumikiteiden kiillon ruohonkorsilla.... Olen kuullut lintujen sirkutuksen kuusen oksien alla ja tuntenut pistelevän viiman kasvoillani.... 

Tärkeintä onkin ollut lähteminen....! 

"Nappinokka" on vähitellen ottanut minut emännäkseen ja vaikka vieläkin hetkittäin keskustellan siitä, kumpi on pomo, niin yhteiselo sujuu päivä päivältä mukavammin. Koira osoittaa kiintymystä ja minullakin oli sitä ikävä ollessani reissussa. Onneksi on ollut tämä aika käytettävissä totutteluun ja opetteluun. Voin rauhallisin mielin aloittaa maanantaina työt sillä tiedän, että koirani pärjää...

Vuoden vaihtuessa....

... on ollut tapana silmäillä mennyttä vuotta taaksepäin, koostaa tapahtumia, pohtia niiden merkitystä... Tällä kertaa tein tietoisen päätöksen, etten tänään palaa vanhaan, en vatvo elämän suruja ja iloja... Tällaiselle himoanalysoijalle  on vain hyväksi kerrankin jättää kaikki mennyt sikseen...

 En myöskään tee lupauksia, joita todennäköisesti en kuitenkaan pysty pitämään... Enkä rakentele suuria unelmia tulevan vuoden suhteen... 

Ei, aion vain olla, tässä ja nyt, hetkessä.... Ehkä sentään nostan lasillisen vuoden vaihtumiselle!

Teille, hyvät blogi-ystävät toivotan koko sydämestäni

Onnellista, Rakkaudentäyteistä 

Vuotta 2011

(Kuva otettu eilen, 30.12 iltapäivällä kirkkaan pakkastaivaan verhoutuessa paksuun pilveen)

Ihan kuutamolla....

Liikkeelle lähtiessäni pakkasta oli -22 mutta kokemuksesta tiedän, että reipasta vauhtia liikkuessani pysyn huopikkaissa ja untuvatakissa sopivasti lämpimänä. Vain viima kiristää kasvojeni suojaamatonta ihoa. Myöhemmin toteaisin hissin peilistä ihon olevan paloauton punainen ja mielessä käväisisi ehkä pikaisesti tieto suurten lämpötilan vaihtelujen epäedullisesta vaikutuksesta vanhenevaan ihoon.  Juuri nyt silläkään ei ole mitään merkitystä, eikä täällä öisessä metsässä ole vastaantulijoita todistamassa inhaa ulkonäköäni.

Polku johtaa syvemmälle metsään. Polun pohja on tallautunut kovaksi ja ura näkyy selvästi. Lumiset puut kaartuvat polun ylle kuin holviksi ja kauempana suuret kuuset seisovat aavemaisina, mustat oksat kätkeytyneenä valkoisen lumivaipan suojaan. Kuusien yllä näkyy taivas, niin syvän sinisenä reunoiltaan, kirkkaampana ja vaaleampana kuun lähellä. Lähes täytenä loistava kuu ja miljoonat tähdet näkyvät pakkastaivaalla selväpiirteisinä. Niiden valo on jotenkin eteeristä, muuttaen metsän salaperäiseksi saduksi.  Öisen kulkijan sydämessä läikähtää tuttu onnen tunne. 

Että mitäkö teen metsässä öiseen aikaan? No, oikeastaan ei ole vielä aivan yö, vaikka toki tähän aikaan suurin osa naapurustosta on  jo nukkumassa. Minä käytän koiran ulkoiluttamista hyvänä tekosyynä nauttia kuutamoisen metsän salaperäisestä kauneudesta. Onnen tunne, jota silloin koen, kumpuaa jostakin hyvin kaukaisen lapsuuden kokemuksesta. Näen itseni noin 3 - 4 vuotiaana seisomassa silloisen kotimme verannalla taivasta tähyillen. Ehkä on kyse joulusta, joulupukin odotuksesta, suloisesta jännityksestä, joka liittyy lahjojen saantiin... Ehkä niin. Joka tapauksessa olen aina rakastanut kaamosajan kirkkaita pakkasöitä ja kuutamoa.

Pelkäänkö? Onhan se hieman hullua, että yksinäinen naiseläjä hiippailee pitkin öisiä metsiä, etenkin tällä asuinalueella, mutten käsitä, miksi pitäisi pelätä.. Kuutamoisen metsän hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan tavattoman kaunista. Pimeys luo myös turvan, johon voi tarvittaessa kätkeytyä. Minulla on sitäpaitsi loistava seuralainen, joka jakaa kanssani tämän kokemuksen. Koiruli nauttii yhtä lailla innoissaan metsässä juoksemisesta, vaikka sen tassuparkoja pakkaakin palelemaan kun se hartaana nojautuu joka puun ja mättään vierelle toinen takajalka koholla. 

Koira on muutenkin hyvä "tekosyy" ulkoilemiseen. Pakkasista huolimatta olemme käyneet vähintään kolme kertaa päivässä kunnon lenkillä ja liikunta alkaa tuntua vähemmän kiristävien vyötärönauhojen muodossa. Koiraparalle ulos lähteminen on yhä pelottava asia, se ei millään tohdi tulla asunnon ovesta rappukäytävään. Niinpä kannan koirulin hissiin, jossa se jo istuu vapisematta. Takaisin tultaessa koiraa on houkuteltava hieman, jotta se tulee ala-aulaan ja hissiin. Omassa kerroksessa koira poistuu hissistä äärettömän varovasti ja suorastaan hiipii kotiovelle, mutta jokainen päivä tuo pikkuisen lisää rohkeutta.

"Laumaan" on tehty tuttavuutta, tyttäreen koira on niin tykästynyt, että kun mainitsen tyttären nimen, säntää koira heti ovelle häntää heiluttaen ja ilmaisee siten innokkuutensa lähteä tyttären luo. Matkalla ei tarvitse myöskään koiralle suuntia osoittaa, se kulkee varmasti kohti päämäärää ja löytää tiensä suoraan tyttären ja vävyn kotiovelle.

Harjoittelemme myös edelleen seis-komentoa. Ensimmäisillä ulkoilukerroilla kävi niin, että talutushihna yllättäen jumiutui, enkä saanut kadulla säntäilevää koiraa pysähtymään vaan se juoksi ajotielle. Onneksi juuri silloin ei autoja ollut tulossa liki, mutta vaaratilanteen mahdollisuus oli selvä ja minä tietenkin säikähdin, kun en saanut koiraa pysähtymään millään. Nyt koiruli kääntyy katsomaan minua kuullessaan seis-komennon ja pysähtyy, vaikkei vielä oikein malta pysyä paikoillaan.... 

Mikäpä lämmittäisi mukavammin kuin kainaloon käpertynyt karvakuono. Se tulee luottavaisena kylkeäni vasten makaamaan tai kaivautuu joskus huovan alle lämmittelemään. Yleensä katsomme yhdessä telkkaria ja jaamme kiinnostuksen luonto- ja eläinohjelmiin. Koiruli on meistä se joka ohjelmia kommentoi. Se seuraa silmä tarkkana eläinten liikkumista tv-ruudulla, mutta aika ajoin se syöksyy kohti kuvaruutua hurjasti haukkuen tai muristen. Muttei ole epäilystäkään, etteikö se nauttisi sohvapottuilusta vähintäänkin yhtä paljon kuin emäntänsä.

   

Kaamoksen sinestä...

Runotorstain ja Valokuvatorstain 189. haaste; mielenrauha

Kiiruhda

Joulu on jo ovella

leivo, paista, siivoa

osta, osta lahjoja....

Ahdistaa

Rauhoitu

Joulu on jo ovella

mielen myrskyt aseta

katso kaamostaivasta....

Viikko vierähti

Työttömällä luulisi olevan pelkkää aikaa, ihan kyllästymiseen asti. Niin, luulisi... Mutta tämäkin viikko vierähti niin vauhdilla, että ihan allakasta oli katsottava, onko tänään tosiaankin taas lauantai... On se!

Viikkoon mahtuu monta todella mukavaa tapahtumaa. Tapasin ensiksikin viikon alussa hyvän ystävän, joka "kyytien välissä" viivähti pari tuntia kaupungissa matkallaan Etelä-Suomesta vanhalle kotipaikkakunnalleen pohjoiseen. Edellisestä tapaamisestamme oli lähes 10 vuotta, mutta kiitos Facebookin yhteyttä on viime aikoina pidetty ahkerasti. Torstaina sain vielä vieraaksi blogiystäväni Arjaannelin joka piipahti kaupungissa lomaltaan Luostolta. Arjan kanssa röpinää riitti niin mahottomasti, että aika tietenkin loppui aivan kesken... Olipa kyllä mukava tavata molemmat ystävät.

Kaikeksi onneksi Finnairin henkilöstön lakko loppui ja pääsin jänskättämästä, mahtaako vanhemman tyttären matka pohjoiseen toteutua. Olemme tyttären kanssa tavanneet ennätysusein kuluneen vuoden aikana, mutta iloitsen hänen vierailustaan ja tiedän myös kuinka innokkaasti veljien lapset odottavat hänen tapaamistaan.  

Koirulikin on asuttanut huusholliani nyt viikon ja on vallannut heti oman osansa arjen ajankäytöstä. Uudessa päiväjärjestyksessä kampean itseni sängystä ylös reippaana touhuamaan itselleni kunnon pannukahvit myssyn alle muhimaan sekä koiralle kuivamuonan valmiiksi kuppiin likoamaan. Hitaisiin aamurutiineihin tottuneena voisi luulla, että aamulenkille lähtö olisi vaikeaa, varsinkin kun pakkanen on keikkunut -15 ja -25 välillä, mutta kokemus on ollut aivan päinvastainen. Lumisen metsän hiljaisuudessa aistitkin aukeavat uudella tavalla... Kylläpä aamukahvi maistuukin aamulenkin jälkeen hyvältä!

Päivärutiineihimme kuuluu myös koiran ulkoiluttaminen päivällä ja illalla, samoin kuin säännöllinen ruokinat. Alkuillasta koiruus tulee viereeni, katsoo silmiin ja alkaa "juttelemaan" päätään kallistellen. Siitä tiedän, että on leikin aika. Haen korista pehmeän lelun, jonka kanssa koira melskaa ympäri huushollia äänekkäästi haukkuen... Meillä on hauskaa, mutta epäilen, ettei alakerran asukkaat jaa meluisaa riemuamme...

Koiran on hyvä oppia heti tuntemaan "oma laumansa", eli ne ihmiset, jotka kuuluvat tiiviisti elämääni. Niinpä olemme käyneet kävelylenkin yhteydessä pikaisesti tutustumassa vanhimman pojan perheen hajuihin. Parina päivänä vietimme useamman tunnin nuorimman tyttären luona, jotta heidän kotinsa varahoitopaikkana tulisi tutuksi...Totuttelu sujuikin niin hyvin että toisena päivänä koira jo liikkui pelkäämättä asunnon kerrosten välisissä portaissa ja löysi nukkumapaikan tyttären miehen sylistä.  Toivon, että voimme vierailla toisenkin pojan perheen luona vielä ennen joulua.

Kulunut viikko on oikeastaan mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Ongelmiakin on toki ollut. Joissakin tilanteissa koira ei tunnista komentojani tai en osaa antaa komentoja riittävällä auktoriteetilla, jotta koira  niitä noudattaisi. On ensin koulutettava itseään, jotta voi/osaa kouluttaa koiraa... Työtä siis on paljon ja sitä on tehtävä määrätietoisesti, mutta siihenhän olen sitoutunut jo koiran hankkimista suunnitellessani. Aika näyttää, miten tässä "kasvatustyössä" onnistumme, koira ja minä!

Omatunto

Runotorstain 188. haaste  on tämä Liz Rollin valokuva vuodelta 2005.

 Kuvan lähde on FEMA Photo Library. Kuva on poimittu Wikimedia Commonsista ja siihen liittyy seuraava kuvaus:
"New Orleans, LA, 9/4/05 -- A sign on a piece of scrap metal on Magazine Street calls for help after New Orleans was hit hard by Hurricane Katrina. New Orleans is being evacuated because of flooding caused by failures of the Federal levee system. Photo by: Liz Roll"

ehkä jos kovetan sydämeni

teeskentelen etten huomannut 

ohitan silmiesi hädän varmoin askelin

välittämättä 

unohdan

nukunko unia näkemättä

itseni kanssa sovussa eläen

olenko oikeutettu vastaanottamaan apua kun sitä itse tarvitsen

Tänä itsenäisyyspäivän iltana

siniseen talvi-iltaan loistaa

kaksi kynttilää ikkunalla

muistoksi isänmaan

ja isän

ja niiden muiden

miesten ja naisten

maatamme sodassa puolustaneiden

Nyt on koira kotona...

Koiruli saateltiin eilen päivällä komeasti koko omistajaperheen ja isovanhempien voimin Rovaniemelle. Se käyttäytyi heti kuin olisi tiennyt tässä olevan nyt uuden kodin ja ihmisen, jonka kanssa pitäsi alkaa asumaan. Selvästi se muistikin minut edellisestä tapaamisesta, vaikka aikaa oli kulunut lähes kolme viikkoa. 

Kiitoksena siitä, että tulivat matkojen takaa tuomaan koiran, tarjosin lounaan. Siinä me sitten istuimme ruokapöydän ääressä syömässä ja rupattelemassa, me ihmiset, joita tämä koira yhdistää. Toisten menneisyys, toisten tulevaisuus... Mahdollisimman pehmeä lasku uuteen tilanteeseen meille kaikille.

Ei ole aivan helppoa luopua koirasta, joka on ollut perheenjäsen vuosia. Haikeaa se on isovanhemmillekin, joiden luona koira on saanut luontevan hoitopaikan. Toivoakseni heidän mieltä rauhoitti nähdä, millaisiin olosuhteisiin koira on tulossa.

Saattajien lähdettyä teimme  koiran kanssa pitkän kävelylenkin ja vielä myöhemmin illalla pienemmän retken lähitienoolle. Siinä välissä käytiin pieni "keskustelu" siitä, kuka hallitsee sohvaa...

Koiruli nukkui omassa pikku sängyssään yön ja aamulla oli ilo herätä koiran iloiseen tervehdykseen. Tämä päivä on sujunut jo kuin vanhoilta konkareilta, melkoisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Ruokakin on alkanut koirulille maittamaan... Koira on kotona! 

Pieni sohvanvaltaaja....

Ei tuiki, ei...

Runotorstain 187. haaste; Petri Laaksosen "Täällä Pohjantähden Alla"  kappaleen sanat ja/tai musiikki. Aihe innoitti yrittämään loppusointuja.....!

Loista ei Pohjantähti, se lähti

ei jaksanut kuulla kun surkeella suulla

 katajainen kansa valittaa kohtaloansa

ei mihinkään koskaan

tyydy, joskaan

hallasuon musta turve

tarve ojankaivuun pellonraivuun

jäänyt aikaan on Saarijärven Paavon

Leipää riittää

ei tarvitse otsa hies niittää

puku päällä hyvältä haisten miesten naisten

on lämmin ja katto päällä, designia siellä täällä

ei rutto riehu, ei suolet nälästä kiehu

Silti murheinen aina ihmispolo, on ahdistunut olo

alati fanfaari taisteluun soiva

kyynerpää aseena oiva

vaikka salaa, se ken menestystä halaa

toista iskee selkään, puukottaa

yli heikompien kipuaa

Ja voivoi sitä itkun ja katkeruuden määrää

ellei tänäkään vuonna häärää

joukossa toisten erinomaisten, elitististen

joita köyhempi kansa katsoo kotonansa

televisiostansa

juhlissa linnan ja itsenäisyyden,

nöyrästi, kunnioittaen…

Koiruutta odotellessa

Kaamos on käsillä. Ihana sinisyys, jonka välissä pinkkiä ja lilaa, ohut häivähdys oranssia. Valkea lumipeite, vaikkakin vielä vähäinen, heijastelee päivällä kristallisena auringon säteitä pinnallaan ja öisin toistaen lempeästi tähtien ja kuun keltaista loistetta....

Pitkään jatkunut pakkanen, siis korkeapaine, on pitänyt kaamosmasennuksen kaukana. Ei ole ollut vaikeaa herätä näihin päiviin, eivätkä ankeat ajatukset ole vaivanneet mieltä. Ei, vaikka töistä ja kunnollisesta toimeentulosta ei ole tietoa... Eletään tässä hetkessä, nauttien luonnon kauneudesta ja rauhasta. Ei hätää niin kauan kun kynttilöitä riittää poltettavaksi tunnelmaa luomaan ja jonkinlaista ruokatarvetta kaapista löytyy...

Kaikessa hiljaisuudessa elämä on saamassa uutta sisältöä ja arkeni muuttumassa toimeliaaksi. Vain muutama päivä vielä ja koiruli muuttaa taloon...!

Muutaman viikon takainen matkani Ouluun oli oikein menestyksellinen. Tapasin todella mukavan perheen joka haki koiralleen uutta kotia. Heidän syitään koirasta luopumiseen ei ole syytä tämän enempää selvittää, mutta tiedän, että he haluavat koiransa parasta, eikä päätös ole ollut heille helppo.

Ihastuin heti tähän virkeään 5-vuotiaaseen jackrusselin terrieriin. Vietettyäni pitkän iltapäivän koiraa seuraten ja siihen tutustuen, sovimme, että perhe tuo koirulin tulevana lauantaina tänne Rovaniemelle. Melkein lasken tunteja...

Olen toki tietoinen, ettei "vanhan koiran" sopeutuminen uusiin olosuhteisiin käy hetkessä ja vastassa voi olla monenlaisia ongelmia. Onneksi olen nyt kotona ja minulla on pelkkää aikaa auttaa koirulia sopeutumaan uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Jonkin verran uusia tapojakin on opeteltava. Tämä kaikki tarkoittaa myös sitä, että itsekin opettelen uusia asioita ja sopeudun koiran elämääni tuomiin muutoksiin...

Näin siis Joulua odotellessa......

 

Koiruuksia mielessä...vuf-vuf!

Tämä on ollut toiminnantäyteinen syksy, jossa ei ole ollut sijaa tavanomaiselle alakulolle, joka tulee väistämättä harmaina pään yllä roikkuvien pilvien, mustan maan ja vielä mustempien vesien viipyessä maisemassa. Normaalistihan alakulo muuttuu seesteiseksi hyvänolon tunteeksi pakkasten, lumen ja kaamoksen lempeiden valojen myötä. Nyt ei ole ollut aikaa tuijotella omaan napaan...

Mitä tästä opimme? Syksyisin on paras pitää kiirettä, jotta ei ehdi harmautta huomaamaan...?

Ei ehkä kiirettä, mutta toimintaa olisi hyvä olla, ei vain syksyisin, vaan ympäri vuoden. Yksineläjän elämä kun lösähtää niin helposti sohvaperunan ja herkkumässyttelijän olomuotoon. Paino nousee, nivelet nitisevät, luut kitisevät, ei jaksa oikein innostua, saatika harrastaakaan mitään... Ja mitä päässä sitten tapahtuukaan????

No, koirakuumehan on vaivannut allekirjoittanutta jo vuosia. Ei ole auttanut järkipuheet taudin taltuttamisessa, eikä ainakaan kaikkien ihanien koirien kohtaaminen ole sitä laannuttanut. Kuume on kohonnut tasaiseen tahtiinsa ja nyt olotila on muuttunut sen verran tuskaiseksi, että on täytynyt ryhtyä todellisiin toimenpiteisiin, eli oman koirulin hankintaan...

Ensin on tietenkin pitänyt pitkään ja hartaasti hankkia tietoa erilaisista koiruleista, selvittää ominaisuuksia ja luonteenlaatua, sopivuutta yhteisasumista ajatellen. On täytynyt seista peilin edessä jokusenkin kerran kyselemässä itseltään, millainen koiraihminen oikeasti olen, mikä on motiivini koiran hankintaan, olenko valmis luopumaan riippumattomuudestani ja vapaudestani, jaksanko ja pystynkö huolehtia, kouluttaa hoitaa ja hoivata. Kukkaroonkin on täytynyt kurkistaa ja varmistaa, että hankintaan ja hoitamiseen on taloudellisia edellytyksiä...

 Selvää tietysti on, ettei yksinelävä pienituloinen mitään kallista näyttelykoreutta hanki. Eikä senpuoleen mitään fifiäkään... Ajatuksena on, että koira on energinen ja aktiivinen, mutta myös seurassa viihtyvä, kainaloon käpertyvä... Siksi - ja muutenkin - katse on kääntynyt merkkikenneleistä erilaisiin vaihtoehtoihin. On tutkailtu "Pelastakaa koirat" ja Helyt ja seurattu Apulaa...

Ja nyt ollaan vaiheessa, jossa jälleen hyppään junaan ja lähden matkalle...Katsomaan, josko SE OIKEA koiruli olisi löytynyt....

Pidättehän peukkuja!?!