Juuri nyt pitäisi kaaputtaa kuollutta solukkoa kasvoilta. Tai tehdä pikamanikyyri sokeri-hunajamössöllä ja viilata kynnet. Mutta mitä minä teenkään... Istun tässä ihmettelemässä ja pohtimassa. Tietäen , että kohta tulee kiire!
Olen menossa työhaastatteluun. Se on ensimmäinen työhaastattelu sitten valmistumiseni... Ja tarkkaan ottaen, ensimmäinen sitten vuoden 2002. Kieltämättä, hieman jännittää...
Minulla ei ole mitään huikeita odotuksia saada tämä työ. Tiedän, etten väkisin voi tätä paikkaa saada, vaikka kuinka kamalasti sitä haluaisin ja tarvitsisin. Minua ei aja kunnianhimo, eikä mielessä kangastele ura ja sillä eteneminen. En siis lähde haastatteluun kyynerpäät teräväksi hiottuina valmiina kampittamaan kaikki mahdolliset kilpailijat.
Toisaalta, en mene haastatteluun hattu kourassa ja olemassaoloani anteeksi pyydelleen. Uskon tuntevani vahvuuteni ja heikkouteni. Sopivuuteni riippuu ehkä nyt niistä kysymyksistä, joita minulle esitetään ja vastauksista, joita niihin annan. Myös kemiat vaikuttavat. Tiedän, että elämänkokemukseni on tässä plussaa, se on tullut esiin puhelinkeskustelussa.
Kaikesta realismista huolimatta mielessäni vilahtelee kysymyksiä ja ajatuksia; entä jos, mitä se tarkoittaisi, miten toimisin..... Aivan varmasti ensin olisi rankkaa ajaa itsensä sisään uuteen työhön, oli se sitten tämä tai mikä muu työ hyvänsä. Tulee paineita jo siitä, miten kykenen ottamaan työ haltuuni. Olen innokas oppimaan, mutta kapasiteettini ottaa vastaan uutta tietoa ja sen sulattaminen käytäntöön eivät tule käymään käden käänteessä. Hitaus ei ole hyvä asia!
Arkeni muuttuisi täysin. Se, että elämä aikatauluttuu; aamulla töihin, illalla töistä, vaatii oman sopeutumisensa tämän löhöilyn jälkeen. Ei varmaankaan huono asia!
Alan pian "nauttia" Kelan työllistämistukea, joten talouteni ei kummene, jos en työtä saa. Köyhyys vain jatkuu. Mutta JOS, niin ainakin pystyisin toteuttamaan yhden tärkeän asian; hankkimaan tilavamman asunnon. Ja ajan myötä muutaman muunkin nyt tavoittamattoman haaveen.
Tähän ikään ja näillä kokemuksilla olen oppinut luottamaan elämän kantavaan voimaan. Uskon, että tapahtuu niinkuin minun kannaltani on parasta. Muutaman tunnin kuluttua ollaan viisampia!
Jälkikirjoitus:
Sekin on nyt sitten koettu. Tilanne on sama, kuin lähtiessä, eli en odota mitään ihmeitä.
Haastattelu sujui hyvin leppoisasti. Minulta kyseltiin, minä vastasin. Tein jonkun kysymyksen ja sain valaisevia vastauksia. Kieltämättä työ olisi kiinnostavaa, monipuolista, vaihtelevaa, haasteellista ja epäilemättä myös raskasta...
En osaa sanoa, olinko riittävän vakuuttava, teinkö ammatillisesti tai henkilönä vaikutuksen. Olin oma itseni, tosiaankin, en muuta. Päätin jo mennessä, että sen on riitettävä. Jos ei riitä, niin siihen on tyytyminen...
Muutama päivä menee päätöstä odotellessa...
18 kommenttia:
Pidän peukkuja!
.... ja minä pidän varpaitakin!
Peukut vilkuttavat sinne päin ;)
Täälläkin peukutetaan!
Peukkuja pidetään täältäkin.
Uskon että asenteesi on juuri oikea. Selkä suorana, rehellisesti, omat vahvuudet ja myös heikkoudet tiedostaen.
Ja jos työnantajalla on yhtään järkeä, auttaa rehellinen ja suora lähetymisesi myös häntä / heitä päätöksenteossa.
Onnea ja itsevarmuutta toivottaen!
Pidän peukkuja, että niin tapahtuu kuin on sinulle hyväksi. Joskus rimpuilemme vastaan jonkun asian kanssa, mutta ajan myötä perspektiivi laajenee ja näemme, miten oikein tapahtui.
Onnea!
Omana itsenään pärjää parhaiten. Luulee peikko ja näyttää peukkua.
Huisi! Kiitos ihan kaikille kannustuksesta, ootte kultaisia! Aivan varmasti auttoi kaikki peukuttaminen ja varvattaminen...
Pidän peukkuja minäkin. Asenteesi on kohdallaan, ja sen pitäisi riittää työnantajallekin. :)
Lykkyä tykö, pidetään peukkua.
Kiitos Ipi,ystäväinen, että ilmoitit. Toivon, että toimenpide on tilapäistä ja palaat pian. Voimia sinulle!
Laitan postia!
Kiitos Hannele! Jänskätellään....
Ei voi mennä pieleen, kun on näin paljon peukkuja! Kävi niin tai näin, olkoon parhain päin :-)
Parhain päin, tosiaan, Marjatta! Kiitos!
Mahottoman hyvä mieli kaikesta kannustamisesta:D
Peukut ja varpaat täälläkin pystyssä. Ostin jopa uudet varvassukat, niin onnistuu varpaiden lajittelukin paremmin kannustusasentoihin :)
Hyvät hyssykät, Vallaton Mummeli! (Sieluni silmillä näen...) Onpa ihme jos ei nyt onnistu kun näin kovasti kannustetaankin!!!
;) tuo tuntui niin tutulta mitä sanot - se ajatus, että elämä kantaa.
Menin jopa niin pitkälle, että menin ja perustin oman firman. Ja kantaahan se. :) Tuntuu hyvälle kun voi tehdä työtään rauhassa, itsensä elättäen. Jos yhtään olet sitä tyyppiä - suosittelen. :)
Niinhän se on, Nelle.
Rohkea olet, hattua nostan. Toisaalta vierastan (pelkään) ajatusta, toisaalta, jos löytyy hyvä idea....
Jännittävässä tilanteessa olet. Miten käykään, niin käyköön hyvin!
Itsekin työstän ainakin alitajunnassa vaihtoehtoa työlleni ja koko työelämälle. Isoja asioita tämmöiset.
Lähetä kommentti