Joulun väri on punainen

Punaisesta on yllättäen tullut lempivärini. Olen siihen toki ennenkin sonnustautunut, mutten ole sitä rakastanut. Nyt huomaan ostavani punaisia astioita, asusteita, kumisaappaita... En tunne värien suuria salaisuuksia enkä teorioita niiden vaikutuksista ihmiseen. Sen kuitenkin tiedän, että punainen on lämmin ja sydämellinen väri ja olen kuullut kerrottavan, että se on myös vahvojen ihmisten väri...Mene tiedä! 

Jouluun punainen kuuluu erottamattomasti! Siihenhän pukeutuvat tontut ja joulupukkikin! Lapsuuden jouluista muistan punaiset kaitaliinat, joita huolella säilytettiin vaatehuoneessa ja jotka otettiin esiin joulupöytää varten. Minulla on vielä äidin perintönä yksi liina tallessa ja sen aion pienelle pöydälleni tänäkin jouluna laittaa.   

Nyt kun pieniä lapsia ei ole talossa, uskallan laittaa joulutähden sivupöydälle. Amaryllis kukkii ikkunan edessä. Sen sain ystävältäni lahjaksi ja se on tänä jouluna valkoinen ja tavattoman kaunis. Kuvassa kuitenkin palaan muutaman vuoden takaiseen punaiseen amaryllikseen, ensimmäiseeni. 

Punainen on veren ja sydämen väri. Se kuvataan usein myös elämän, rakkauden, ystävyyden ja toveruuden väriksi. Siihen haluaisin nyt itsekin kääriytyä ja kääriä siihen koko maailman.

Rakkautta ja rauhaa toivottaen.

t. Kurki

Sunnuntaita mummolassa...

Mikä onkaan mukavampaa kuin herätä sunnuntai-aamuna ihanaan auringonpaisteeseen. Jollakin merkillisellä tavalla ei tunnu missään, että edellisenä iltana on juhlinut miniän kolmekymppisiä ja mennyt melkoisen myöhään nukkumaan.... Booliakin tuli juotua kiitettävästi illan aikana! Oli kyllä mukavat pirskeet !

Soitto toiselle pojalle; mitä suunnitelmia näin hienolle päivälle? Sovittiin, että mimmit tulevat mummon luo, koskapa iskällä on meno hirvikokoukseen... Niinpä teimme eväsleipiä, pakkasimme repun ja suuntasimme tyttöjen ja Nappinokan kanssa metsään ja lähteille.

"Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...:)))" Voisikos mukavammassa seurassa retkelle lähteä? Nämä mimmit jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja, eivätkä tyhjistä valita. Ja luonnosta löytyy kaikkea kiinnostavaa...

Syksy on nyt kauneimmillaan. Lehtipuuruoste on valitettavasti ruskistanut osan lehdistä jo kesän lopulla, joten erityisen värikästä ruskaa ei ollut odotettavissakaan. Mutta paikka paikoin metsässä kohtaa kirkasta keltaista ja syvää punaista... 

Asun melko lähellä vaaran lakipistettä. Ikkunoistani katselen etelään ja länteen, talon takana vaara laskeutuu pohjoiseen.  Siellä puolen vaaran alalaidalla pohjavesi pirskahtaa maan pinnalle parina lähteenä, joiden luokse on nyt rakennettu pitkospuut ja  levähdyspaikka. Lähteet sijaitsevat n. 1,5 km:n päässä kotoani.

 Siellä istuimme, söimme eväät ja katselimme metsää ympärillämme. Sitten läksimme paluumatkalle. Se taittui hitaasti ylämäkeen, mutta hyvin jaksoimme kaikki kotiin saakka. Mummokin!

Retken jälkeen huilitaan ja katsellaan mummon sohvalla  "Ponyota  rantakalliolla". Ei epäilystäkään kuka joukosta nauttii elämästään juuri nyt eniten...:)

Leppoisaa sunnuntaita!

Lapin syksy...

Joka aamu avaan ikkunat ja parvekkeen oven antaakseni raittiin syysilman virrata asuntoon. Viileys ja raikkaus virkistävät vaikka olisi nukkunut huonosti ja väsymys viipyisi jäsenissä...

Ruskaa on odotettu. Viime viikot ovat olleet lämpimiä ja poutaisia. Öisin lämpömittari on pysytellyt reilusti plussalla. Kirkkaat päivät ovat antaneet odottaa itseään, eikä maisema ole värjäytynyt ruskan kirkkaisiin keltaisiin ja punaisiin. Lehtiruoste on ruskistanut puiden lehdet jo kesän lopulla rumiksi, muutama reipas tuulinen päivä on riipinyt osan lehdistä ja pihapiirissä jotkut koivut seisovat alastomina. 

Pakkasöiden tullessa vain varvikot voivat vielä värjäytyy ruskan väreihin. Säätiedotus on kuitenkin luvannut Etelä-Lappiin ensi viikoksi sateita jokaiselle päivälle. Vaikkei yhtään innosta miettiä, miten työmatkoille pukeutua, niin sienestäjä sisälläni iloitsee. Keltavalmuskat odottavat vielä poimijaa...

Taivas on raskaan harmaan pilvistön peittämä ja kostea utu imee maisemasta loputkin värit ja muodot. Silti, metsästä ei malttaisi pois lähteä, kun sinne on itsensä saanut vietyä. Tai tässä tapauksessa koirahan se emäntänsä  sinne kiskoo. Metsä tuoksuu vain niin hyvältä näin syksyllä. Ei vielä kuolleelta, ei mätäneviltä lehdiltä, vaan neulasilta, puulta, sammalelta ja tuoksuheinältä... 

Voi kun tuon tuoksun voisi liittää blogiin, kaikille nuuhkittavaksi:)

Vähiin on mennyt...

... ja välillä mietin loppuuko kokonaan... kirjoittaminen, blogin pitäminen...
On sentään taas tultu syksyyn....

On katsottava ajassa taaksepäin ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, mikä vaikuttanut niin paljon elämään, ettei tekstiä eikä kuvia ole syntynyt. Mikä on  syytä, mikä seurausta....

Aloittaessani ensimmäistä blogiani olin opiskelijavaihdossa Kiinassa. Tuntui, että siellä yksinäisyydessä tarvitsi välineen, jonka kautta saattoi purkaa omia tuntojaan, kokemuksista oli kerrottava "jollekulle". Kiinan jälkeen oli monenlaista muuta; opiskelut, valmistuminen, työnhaku, omaisten kuolemaa, lastenlasten syntymää,  ympäröivää luonto, Nappinokkaa.... Elämän kirjoa suruineen ja iloineen...

Oltuani muutaman kuukauden työttömänä ja jo jonkin verran huolissani tilanteesta sain tämänhetkisen työni. Olihan se suuri helpotus!  Samaan aikaan oli tarjolla pari muutakin paikkaa, mutta valitsin itselleni helpoimman, samalla paikkakunnalla olevan, vaikkakin määräaikaisen sijaisuuden. Sijaisuus on jatkunut ja jatkuu edelleen...

Työtä on paljon ja päivät voivat olla aivan käsittämättömän hektisiä ja henkisestikin raskaita. Paperityötä, hakemuksia, kirjaamisia, puhelimeen vastaamisia. Vastuitakin on koko joukko. Työsuhteen jatkumisesta ei ole mitään tietoa, varmaa ei myöskään ole, onko koko työpaikkaa kohta olemassa. Suuria muutoksia ja uudistuksia joka tapauksessa on tulossa ja alituinen epävarmuus jäytää kaikkia.
Asiakkaat kuitenkin tekevät työstä mielekkään ja työtoverit ovat todella mukavia.

Tämän työn vastaanottamisesta tammikuussa alkoi oman aikani ja henkisen tilani näivettyminen. Työ on vaatinut kaikki energiani niin ettei juuri muulle ole jäänyt aikaa eikä voimia. Päivästä toiseen raahaudun töistä kotiin umpiväsyneenä, ulkoilutan heti koiran, ruokin itseni ja Nappiksen, ulkoilutan meidät vielä kerran ja kömmin sitten kiltisti nukkumaan.

Hassua, mutten ole voinut katsoa telkkarista vanhoja suosikkisarjoja tai hyviä leffoja, jotka alkavat yhdeksältä tai peräti kymmeneltä... Ei, muuten en nukkuisi tarpeeksi enkä jaksaisi tehdä töitä...! Samasta syystä sosiaalista elämää on vain nimeksi!

Ankeaa...!

Ehkä minä vain olen liian vanha!!!

Varmaa on, että olisin jo kaatunut saappaat jalassa, jos Nappiksen hoito ei vaatisi ulkoilua kolmesti päivässä. Siinä tulee kuntoilua ja raitista ilmaa ja luonnon keskellä karisee ahdistukset ja pää nollaantuu...!

Mietin vain, pitäisikö ihmisen elämässä olla jotain muutakin, kuin työ ja nukkuminen? Eikö silloin ole jo muuttumassa koneeksi, automaatiksi? Sisin jää vaille ravintoa, elinpiiri kutistuu, ihmissuhteet kärsivät... Kun ei jaksa!

Ja kun koko kevään ja kesän ja nyt syksyn tulon olen näitä samoja miettinyt, en ole halunnut tänne blogiinkaan enää kirjoittaa, toistella samaa, valittaa.....!

Vietin viikon tyttären luona Helsingissä. Kävin yhtenä aurinkoisen päivänä istumassa Suomenlinnan rantavalleilla ja katselin ulappaa... Siinä pohdin tätä elämääni, mietin, mitä kaikkea hyvää minulla on, mikä on huonoa.  Pähkäily päättyi samaan kuin aina; paljon on hyvää, mutta joitakin muutoksia se vaatii, että elämään saa vakautta ja harmoniaa. Onnellisuuden avaimet on omissa käsissä!

Muutoksen haku on alkanut! Jälleen katselen työpaikkailmoituksia, teen hakemuksia ja suuntaan katseen tulevaisuuteen! Ehkä pian löytyy puhtia seurata blogiystävien kirjoituksia ja välillä itsekin jotain raapustella...! Valoa tunnelin päässä...:)

Onnellista syksyn tuloa!

Tuntsalla...

 Enpä muista milloin olisin viettänyt näin mukavaa Juhannusta! Mistä lie vanha ystävättäreni saikin ajatuksen, että lähtisimme "erämaihin" viettämään vapaita, pois yleisestä hulinasta ja melusta!
Joka tapauksessa idea oli kerrassaan loistava ja toteutus -jos mahdollista- vieläkin parempi....!

Mökki vuokrattiin Metsähallituksen varaamosta. Siinä oli tupa ja sauna, kaasuliesi, muttei sähköjä, eikä vesijohtoja...

Saunavedet kannettiin joesta melkoisen jyrkkiä askelmia pitkin, mutta kun homman teki kerralla kunnolla sai saunoa joka ilta huolettomasti. Nappinokka tietenkin oli innokkaana mukana touhussa....

Ihastelimme luonnon kauneutta ympärillämme. Olimme tarpeeksi kaukana "ihmisten ilmoilta", ettei tavanomaista juhannusörvellystä tarvinnut kuunnella ja kalamiehiä ajeli hiekkatiellä autoillaan harvakseltaan... Seuraa meille tekivät rantasipiparisko, joak koetti joka aamu houkutella meitä - ja etenkin Nappista pois poikasensa luota.... Nappis taas puuhasteli varsinaisen myyräarmeijan kanssa onnistumatta pyydystämään ainuttakaan... Muuten näimme kapustarintoja ja keräkurmitsoja, riekkoja, kotkia, koppeloita, keltavästäräkkejä, lapinharakan, isokäpylinnun ja vaikka mitä kaikkea muuta....

Kukat kukkivat runsaina. Olisi hyvinkin voinut kerätä juhannusyön taikoja varten sen seitsemän sorttia tyynyn alle, mutta kun ei tässä nyt enää olla sulhastenodotteluiässä, niin tyydyimme vain ihailemaan  mm erittäin runsaina teiden reunamilla kukkivia kissankäpälöitä. Ilmeisesti ilmanala on tuolla erämaissa niin saasteetonta, että kissankäpälä siellä menestyy.... Näimme myöskin runsaina kukkivia maariankämmeköitä ja kaarlenvaltikoita....

Juhannusaattona sää oli jo epävakainen; välillä satoi runsaasti, välillä taas paistoi suorastaan kuumasti.  Teimme patikkaretken läheisen vaaran laelle, josta ihailimme upeita tunturimaisemia. Päätimme jo tulla uudelleen valloittamaan Sorsatunturia tai patikoimaan UKK-reitille...

Tällä alueella on riehunut laaja metsäpalo joskus 60-luvulla. Sen merkkejä saattoi yhä nähdä luonnossa.  Vaaleanvihreiden mustikanvarpujen keskeltä irvisteli mustia kantoja kaikkialla. Kannoilla oli kummallisia muotoja ja nokiset läiskät niiden kyljissä olivat  kuin menninkäisten salaisia karttoja... 

Ei meitä sateetkaan haitanneet. Juhannuspäivä oli lepopäivä, nukuimme, lueskelimme ja söimme pihan grillissä  valmistettua ruokaa.  Pilvimuodostelmien vaihteluja oli hauska seurata. Melkein kuin lapsena, kun makasi pellon pientareella ja näki yli lipuvissa pilvissä linnoja, ritareita j alohikäärmeitä....

Sääskiä oli paljon, mutta niiden häädössä oli apuna ohvit ja varsinaiseksi hyttysenpyytäjäksi öisin muuntunut  Nappis, joka napsi suuhunsa yössä iniseviä kiusankappaleita ... Tosin oli pikkuisen vistoa siinä yön hiljaisuudessa kuunnella alati toistuvaa klopsahdusta ja maiskahdusta, ääntä joka syntyi koirulin napattua hyttysen suuhunsa. ..

Paluu arkeen on yhtä ankeaa kuin aina! Unirytmit ehti mennä sekaisin ja nytr nukuttaisi aamusta, mutta illasta ei uni tule millään. Toisaalta, oli mukava olla reissussa, mutta mukava oli taas palata kotiinkin!

Kurjen nokka kääntyy kohti Sallaa....

Juhannuksen viettoon ollaan menossa. Nappinokka ja minä. Ystävättären pieneen autoon sovittaudumme ja matkaamme kohti Sallan Tuntsaa. Mukaan on pakattu karttaa ja kompassia, makuupussia ja sääskikarkoittimia....


Matkalle ei ole suuria tavoitteita asetettu. Maiseman vaihdos ja lepo lienevät ne tärkeimmät....
Retkeillään kämpän ympäristössä, koetetaan kalaonnea Tuntsajoessa ja yritetään olla syöttämättä itseämme sääskille tai karhuille... Toivotaan, ettei koko ajan sada, mutta asennoidutaan niin, ettei sekään haittaa. Saunaa voi lämmittää vaikka monta kertaa päivässä ja lukemista on mukana.... 


Näissä merkeissä:


Lystiä Juhannusta kaikille!


T. Kurki ja Nappinokka!

Taas on aikaa vierähtänyt, lentänyt joillakin ihmesiivillä...  En kehtaa enää ruikuttaa sitä, miten työ syö koko elämäni, tyydyn vain toteamaan tosiasian. Olen kyllä tällaiseen elämiseen tavattoman tyytymätön, mutten juuri nyt pysty tekemään asialle mitään.

Tämä on ehdottomasti yksi vuoden kiertokulun parhaimpia hetkiä. Lapin kevät on sulavesiä ja muuttolintuja, kasvavaa huikaisevan kirkasta valoa... On vielä sopivan viileää, öisin ehkä vielä muutama miinusaste. Ei voi sanoin kuvata aamuisen metsän ihanuutta, lintujen riemastuttavaa laulantaa, mielen syvimpiä virtoja koskettavaa taikaa... Aamulenkki koiran kanssa on lähes meditatiivinen kokemus.

Keväinen valo on huikaiseva, se terävöittää maisemaa, saa kaiken näyttämään selkeältä,  jopa elämisen ... Se saa lehdet puhkeamaan puihin, ruohikot vihertämään ja kukat kukkimaan.... Varsinkin aamuisin terävä valo paistaa matalalta, näyttäen vaarat selvinä, jokaisen kuusen ja männyn voi melkein laskea... Päivällä aurinko paistaa parvekkeelle, muttei pakahduta kuumuudellaan, vaan pikemminkin lämmittää vanhoja luita...

Aivan kohta piuvaavat ensimmäiset sääsket ja pian perässä lentävät teräväleukaiset mäkäräiset, joka paikkaan tunkevista polttiaisista puhumattakaan... Elämä muuttuu sietämättömäksi; öisin sääskien ininä repii hermot ja vie yöunet, kamalasta kutinasta puhumattakaan... Ei pitkiä ihania aamulenkkejä lähimetsään ja jos metsään on aivan pakko mennä, niin on kaadettava pullotolkulla päälleen ällöttävänmakuista sääskimyrkkyä... No, hieman liioitellen, mutta kuitenkin...

Vasta elokuussa, kun syksyn läheisyyden voi jo aistia, alkaa uusi nautittava ajanjakso, etenkin iltaisin, kun usva nousee pehmentämään vaarat ja taivas lientyy pastellin väreihin... Sienestäminen on mainio tekosyy lähteä metsään, eikä pieni sadekaan syksyn raikkautta pilaa, päinvastoin. Parasta metsässä on silloin tuoksu, kirpeä ja raikas... Sekä tietenkin värit...

No, nyt menen jo asioiden edelle... Parasta vain nauttia tästä hetkestä... Ja kyllähän me nautimmekin, Nappinokka ja minä! Kohta tästä lähdemmekin tyttölauman kanssa johonkin vaaraan tallustelemaan, viritämme tulet makkaranpaistoon ja takaisin tullessa ollaan nokisia ja haistaan savulta... Upeeta!

Itkiskö vai nauraisko? vai nautittaisko vaan...!

Tiedän ainakin yhden jota ei oikein naurata.....!

Työttömyyden ajan ja etenkin sen loppupuolella huokailin pimeisiin öihin hartaita toiveita saada töitä. Pian! No, sitten oli ykskaks töitä tarjolla oikein monella taholla ja viimeksi tänne tarinaa raapustellessani hehkutin ottaneeni vastaan työpaikan kotikaupungissa... Oi onnea!

Nyt on kolme viikkoa kulunut. Työ on juuri sitä mistä pidän; asiakaspalvelua. Haasteelliseksi työn tekee se, että on nopeasti otettava haltuun  ja osattava soveltaa  itselle kokonaan uutta tietoa, toimintamalleja ja tehtäväkokonaisuuksia... Rutiinia ei vielä ole ja kun olen hitaasti-kantapään-kautta-oppija, työ kulkee jatkuvasti muutaman askeleen aikataulusta jäljessä.... On myös opittava sietämään keskeneräisyyttä....!

Pahin on toivoakseni nyt ohi. Muutama "heureka" ja onnistumisen kokemus ja hetkittäin jopa uskon selviäväni...! Vielä en tohdi edes haaveilla olevani askeleen edellä töitäni, eli tietäväni oikeasti mitä seuraavaksi teen ja ehtiväni aikataulun mukaisesti paikasta seuraavaan... 

Ehkäpä elokuussa kun työ päättyy...

Työ toi elämään kokonaan uuden ja ennen kokemattoman rutiinin. Telkkarin lemppariohjelmat on saanut unohtaa, sillä nukkumisvalmiuteen on päästävä viimeistään puoli kymmenen maissa. Herätys soi viideltä. Koirulille on taattava kunnon aamulenkki ja aikaa ruokailuun, sillä se ei suostu koskemaan ruokakippoonsa poissaollessani. Eikä Nappinokka todellakaan riemusta repeä kun aamuisin lähden kotoa. Kuluneina viikkoina olen ehtinyt kotiin vain pari kertaa normaalin työajan puitteissa, joten Nappinokka joutuu odottamaan ulkoiluttamista kohtuuttoman kauan. Illalla otetaan vahinko takaisin..... 

Kaikilla asioilla on, kuten niin monasti on tullut mainittua, kaksi puolta. Jos on "täytynyt" koiran kanssa aamuisin, päivisin ja iltaisin vääntäytyä pakkaskeleihin muodottomaksi villapaitoihin ja untuvatakkeihin sonnustautuneena, niin on saanut kyllä kokea sellaisia luonnon ihmeitä, jotka olisivat muutoin jäänet kokonaan kokematta. Mainitsin jo aiemmin blogissa huikeat kuutamoiset illat hiljaisen metsän keskellä. Kevään lähestyessä ja valon lisääntyessä, hankien ja taivaan kontrastissa yllättäen ymmärtää senkin,  mitä suomalainen sinivalkoisuus tarkoittaa....  

Tänäkin aamuna, ennen auringon nousua kipitimme pakkasessa koiran kanssa tuon "päivänvarjoksi" nimeämäni puun luokse.  Pysähdyimme sen juurelle parahiksi kuulemaan erilaisten tiaisten, tilhien ja puun latvaan istahtaneen taviokuurnan sirkutusta. Eikös se olekin paras enne kevään tulosta?! 

Säästä en kyllä valita yhtään! Tämä talvi on tähän mennessä ollut paras talvi pitkiin aikoihin. Jos Etelä-Suomi on ollut hukkua lumeen tänä talvena, niin on lunta satanut Lappiinkin, lopulta. Kuva  Inarin hautausmaalta todentaa, miten paljon lunta jo on. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin hautapaikkaa saa kuukauden päästä lumen alta tosissaan etsiskellä, sillä ainakin yksi kolmannes lumesta on vielä satamatta....

Nautitaan, eikö vain!

Kun aurinko paistaa risukasaan...

Vihdoinkin! Pitkän ja pimeäksi käyneen sydäntalven jälkeen maailmaan on ilmaantunut valoa. En tarkoita pelkästään luonnossa ja maisemassa tapahtuvaa valostumista, kun aurinko kiipeää päivä päivältä korkeammalle taivaankannella ja päivä pitenee.  Ihanaa on ravistella murheen musta mieli ja huolten taakka omiltakin hartioilta ja kääntää katse päin elämää ja valoisampaa tulevaisuutta....

Tunnustan, että vaikka lokakuussa työttömäksi jäätyäni uskoin asioiden jotenkin järjestyvän, niin  joulun alla oli jo vaikeaa löytää lohtua "elämä kantaa" - katsomuksesta. Laskuja alkoi kertymään pöytälaatikkoon ja tämän kodiksi tarkoitetun asunnon pitäminen alkoi näyttämään mahdottomalta. Vanha tuttu masennus iski kimppuun ja nakerteli iljettävillä hampaillaan ilon kirkkaat värit elämästäni.

Avoimia työpaikkoja ei kotikaupungissa vain ilmaantunut ja lopulta aloin katsella pääkaupunkiseudun työpaikkailmoituksia. Vuoden vaihteessa laitoin hakemukset muutamaan todella mielenkiintoiseen, vakituiseen paikkaan ja sainkin kutsun haastatteluun... Se sujui niin positiivisissa merkeissä, että sain heti kuulla olevani vahvoilla paikkaan. Olin innoissani ja koska jo aiemmin olin harkinnut muuttoa pääkaupunkiseudulle, olin henkisestikin valmis muutokseen. 

Joskus elämä tuntuu nauravan röhönaurua ihmiselle.  Ihmispolo saa rypeä murheen mustissa syövereissä ja sitten kun onni potkii, se potkii piikkareilla.... Lähes heti  tuon haastattelun jälkeen  sain puhelun, jossa kuulin saaneeni työpaikan kotona Rovaniemellä. Koska työ on määräaikainen, lupasin "nukkua yön yli" ja ilmoittaa päätöksestäni aamulla. Olisi ollut rohkeaa hypätä innostavaan ja mielenkiintoiseen työhön ja muuttaa jälleen kerran elämän suuntaa, mutta valitsin työn Rovaniemellä. Ilmoitettuani päätöksestäni sain jälleen lähes heti puhelun, jossa kutsuttiin haastatteluun toiseen paikkaan, sekin vakituinen, tavattoman kiinnostava työ. .. 

Elämä on...!!!

Olkoonkin, että mieli on ollut maassa monien murheiden takia, mutta olen useasti "laittanut kädet kyynerpäitä myöten ristiin" kiitollisena siitä, että minulla on koira. Olemme tunkeneet säällä kuin säällä ulkoilmaan, tehneet päivittäin pitkiäkin lenkkejä ja haukanneet aimo annokset raitista ilmaa. Olen nähnyt pitkästä aikaa kuutamossa vaaleansinisinä hohtavat hanget, lumotut metsät ja valkeina haamuina loikkivat jänikset. Olen nähnyt auringon hyväilevän keltaisin sormin lumisia puita ja lumikiteiden kiillon ruohonkorsilla.... Olen kuullut lintujen sirkutuksen kuusen oksien alla ja tuntenut pistelevän viiman kasvoillani.... 

Tärkeintä onkin ollut lähteminen....! 

"Nappinokka" on vähitellen ottanut minut emännäkseen ja vaikka vieläkin hetkittäin keskustellan siitä, kumpi on pomo, niin yhteiselo sujuu päivä päivältä mukavammin. Koira osoittaa kiintymystä ja minullakin oli sitä ikävä ollessani reissussa. Onneksi on ollut tämä aika käytettävissä totutteluun ja opetteluun. Voin rauhallisin mielin aloittaa maanantaina työt sillä tiedän, että koirani pärjää...