Ystävät

Onneksi on ystäviä!

Keskellä tätä kaikkea olen saanut huomata, että veljelläni on hyviä  ystäviä. On seurakuntalaisia, työkavereita ja niitä vanhoja hyviä ystäviä, joiden kanssa on jaettu jo hurjaa nuoruutta... He ovat tulleet sairaalaan, rukoilleet, muistelleet yhdessä menneitä, kuljettaneet tupakalle ja toimittaneet pieniä palveluksia... Tulleet vierelle ja rohkeasti kohdanneet kuolevan...

Samat ystävät ovat tukeneet ja auttaneet minua jaksamaan, antaneet hetken lepotaukoja... Ne muutamat, jotka ovat tunteneet veljeni pisimpään ja parhaiten, ovat ottaneet minutkin ystäväkseen...

Minunkin vanhin ystäväni asuu Lappeenrannassa. Me kävimme yhdessä kansakoulua ja noista ajoista alkanut ystävyys on kantanut kaikki elämämme vaiheet tähän päivään. Muutama viikko takaperin teimme yhteisen haikeudentäyteisen matkan vanhalle asuinpaikallemme Kymijokivarteen. Perjantai-iltana illastimme Imatralla hulppeasti ravintola Buttenhoffissa nauttien erinomaisesta ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä. Oli niin rentouttavaa rupatella "naisten kesken" kaikesta vähemmän vakavasta...

Tapasin eilen 20 vuoden jälkeen toisen vanhan ystävättären. Tutustimme v.-73 Sveitsissä, jossa hän oli au-pairina ja minä työskentelin sairaalassa. Ystävyytemme oli erikoista, olimme niin samalla aaltopituudella, että luimme toistemme ajatukset... Telepatia toimi välillämme vielä kauan senkin jälkeen kun olimme tahoillamme perustaneet perheet ja yhteydenpito väheni... Tämän ystävättären syytä/ansiota on se, että aikanaan tulin Lappiin ja jäin tänne... Hän soitti minulle ensimmäisen kerran jo pian kaksi vuotta sitten jouduttuaan puheisiin jonkun kanssa joka tunsi minut. Olemme soitelleet harvakseltaan, mutta tapaamiseen ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Oli ihana kokea, etteivät välillä olevat vuodet olleet muuttaneet ystävyyttämme millään lailla.

Työsuhteeni päättyy ensi viikon alussa. Eilen olin viimeisen päivän töissä, lähinnä vain siivoten toimistoa ja järjestellen papereita. Oli ihanaa ja haikeaa tavata kaikki rakkaat mummelit ja papparaiset ja hyvästellä heidät. Toivottavasti talo pystyy tarjoamaan työtä myöhemmin, mutta kovin suuria odotuksia ei juuri nyt ole! Tässä tilanteessa on kuitenkin helpottavaa, ettei tarvitse repiä itseään kahtaalle, vaan voin rauhassa hoitaa veljeni saaton loppuun saakka.

Lapissa paistaa aurinko ja kotona on hyvä olla!

Aikatauluja...

Päivät kulkevat rataansa, rutiineja muodostuu ja asioilla on aikataulunsa. Ihminen pitää kiinni tottumuksistaan, vaikka kuinka heikossa tilassa olisi. Pitää kiinni elämästä.

Veljeni päivä muodostuu nyt ruokailujen ja tupakalla käyntien mukaan. Vaikka kuinka tuskallista olisi nousta ylös, tulla puetuksi ja matkata pyörätuolissa pihan tupakkapaikalle, niin me suoritamme tuon operaatiton kolme tai jopa neljä kertaa päivässä.

Jos lääkitys on sillä hetkellä kohdillaan, veli pystyy hieman kävelemään ja nousee pyörätuolista seisomaan, koska istuminen puuduttaa jalat ja nivusiin tulee kovat kivut. Kivut ovat muutenkin arvaamattomat. Välillä mikään ei tunnu auttavan, sitten taas on, kuten eilen; hän pystyi ruokailemaankin istualtaan.

Veljellä on kova huoli siitä, kuinka pärjää ne päivät, jolloin olen täältä poissa. Minun on pakko lähteä muutamaksi päiväksi töihin ja hoitamaan omia asioitani. Palaan niin pian kuin mahdollista, mutta luultavsti vasta keskiviikkona.

Veljen huoli on aiheellinen, sillä hoitajien apu on vaihtelevaa. Osaston asiakkaat ovat paljolti dementoituneita tai kroonikkoja, jotka sitovat hoitajien työaikaa ja kuten useimmissa sairaaloissa nykyään, täälläkin hoitajia on mahdollisimman vähän... Olen sivusta seurannut, miten akuuttipotilaalle annettiin vaatemytty ja kehoitettiin pukeutumaan. Potilas kamppaili koko aamupäivän, siis useita tunteja, saamatta muuta kuin veryttelytakin nurinpäin päälleen. Kukaan ei auttanut, ei ehtinyt edes kysymään, tarvitsisiko hän apua...

Onneksi on ystäviä, jotka tulevat veljen avuksi. On vain luotettava, että veli pärjää, kun en muutakaan nyt voi. Silti sydän on raskas!

viikonloppua...

Mitä ihminen käy mielessään läpi valmistautuessaan kuolemaansa? Vai voiko kuolemaan oikeasti valmistautua? Eikö kuolema kuitenkin tule varkain, lopulta vain kysymättä ja varoittamatta?

Veljeni on ainakin järjestellyt aineellisia asioitaan kuntoon. Hän haluaa varmistua, että lähimmät ihmiset saavat oikeat muistoesineet ja pienet säästät jakautuvat oikein kaikista läheisimmille.

Tänään vietimme hetken keskustelemalla kuoleman läheisyydestä ja henkisestä valmistautumesta siihen hetkeen, jolloin ihminen kulkee elämän portesta läpi kuoleman tilaan.  Veljeni sanoo olevansa nöyrä tuon tulevan hetken edessä, mutta samalla häntä pelottaa kovasti. Aiemmin pelko näyttäytyi vihana, nyt viha on poissa. Nyt on jäljellä enemmänkin haikeutta ja surumielisyyttä...

Veli tuli viikonloppulomalle kotiin,. Perjantai-iltana hän ei millään malttanut levätä ja käveli rollaattorilla monta tuntia edestakaisin asunnossa. Se tietenkin kostautui nivussärkynä ja huonosti nukuttuna yönä. Päivällä hänen vanha ystävänsä tuli tervehtimään.  Heidän räväkät muistelunsa heruttivat monta hyväätekevää naurua...  Päivä kului mukavasti.

Sitten alkoi kova ripuli ja sen uuvuttamana veli joutui palaamaan sairaalan osastolle! Nyt sitten mennään taas päivä kerrallaan!

Veli oli eilen pyytänyt viikonloppuvapaata sairaalasta ja tänään kotiutushoitaja otti minuun yhteyttä. Olin tästä hankkeesta kuullut ennakkotietona hoitajilta, mutta veli ei ollut koko aikana sanallakaan minulle maininnut ryhtyneensä toimenpiteisiin päästäkseen kotihoitoon. Minua harmitti, koska veljen hoito on noina päivinä vastuullani, mutta hänen ajatusmaailmansa mukaan minun kanssani ei tarvitse edes keskustella asiasta.

Pääsin pian harmistukseni yli, sillä tämä on kuitenkin veljen viimeinen mahdollisuus ns. "siviilielämään". Huomisaamuna ryntään siis kauppaan hankkimaan ruokatarpeita viikonlopuksi, järjestelen asunnon toimivaksi ja menen sitten sairaalaan hakemaan veljeä.  Hieman kyllä jo jännittää, miten tästä selvitään, mutta onneksi lääkehoitoon saamme tukea ja apua Tehosairaanhoidosta. Sairaanhoidon ammattilaiset käyvät aamulla ja illalla tarkistamassa tilanteen. Ja pahimmassa tapauksessahan veli voi aina palata sairaalaan,

Eilen kuitenkin tapahtui jotain mikä säikäytti minut. Veli halusi iltapäiväivällä vielä lähteä hieromaan autokauppoja ja niinpä ajelimme Joutsenoon. Ihmettelin jo mennessä, miksi veli oli niin väsyneen oloinen ja kahvilassakaan ei millään meinannut pysyä hereillä. Hoitajan kanssa pohdittiin, että pojan tapaaminen oli ehkä käynyt liikaa veljen voimille. Tänä iltana väsymykselle saatiin selitys. Eräs hoitaja oli käynyt vuoroon tullessaan kertomassa että oli vahingossa antanut veljelle väärät lääkkeet...!

Luota tässä sitten saatavaan hoitoon!

vuodeosastohoidossa...

Näihin aamuihin herään stressin kitkerä maku suussani.  Ruoka ei mene alas, vaikka nälkä olisikin ja pää on heti täynnä ajatuksia asioista, joita pitää hoitaa... Kun pääsen käyntiin, kaikkia alkaa sujumaan, mutta voin vain kuvitella, missä lukemissa verenpaineeni välillä kiipeilee. Koetan silti pitää mielessäni keskussairaalan lääkärin ohjeistuksen; olen omainen, en hoitaja. On tärkeää, että omaisena jaksan hoitaa osani loppuun saakka!

Sunnuntai-iltana vuodeosastolle vuoroon tullut sairaanhoitaja tuli veljeäni tervehtimään ja kyselemään tämän vointia. Varoittamatta hän alkoi kyselemään, milloin veli aikoo kotiutua.
Olin niin ällikällä lyöty, etten osannut kuin änkyttää, että keskussairaalan lääkärin mukaan kotiutuminen ei ole enää mahdollista. Siitä välittämättä hoitaja jatkoi puhetta kotiutumisesta ja näin, miten veljen silmiin heräsi toivon kipinä...

Veli sai ajatuksesta voimia niin, että innostui eilen aamulla lähtemään autokaupoille. Kiertelimme niissä koko aamupäivän etsimässä sopivampaa autoa minulle. Veli haluaa jättää minulle autonsa, mutta se on erikoinen Mersu, joka ei sovellu Lapin olosuhteisiin ja joka on sekä kallis käyttää, että ylläpitää.
Sopivaa autoa ei kyllä löytynyt ja palasimme sairaalaan molemmat lopen uupuneina. Veljellä olikin sitten illalla reippaasti kipuja.

Tänään lähden hoitamaan juoksevia asioita heti aamusta, sitten alkaa edellisen asunnon tyhjennys ja siivous. Veljen tukihenkilö on lupautunut käymään veljen luona keskipäivällä, joten  minä menen hänen luokseen sitten kun hänen poikansa tulee paikalle. Pojan olen tavannut vain kahdesti aiemmin, lapsena.
Hyvästien jättäminen on alkanut!

Vapaalla 1

Vanhin sisareni, hänen tyttärensä ja tämän mies tulivat eilen veljeäni tervehtimään. Veli siirrettiin aamusella keskussairaalasta vuodeosastolle. Edelliset kaksi päivää olivat veljelläni olleet hyvät ja melko kivuttomat. Niinpä olimme jo etukäteen sopineet, että pitäisin vapaata ja lähtisin ystävättäreni kanssa ajelemaan Kymijokivarteen katsomaan lapsuudesta tuttuja maisemia.

 Olen täälläkin kertonut, miten varhaisimman lapsuuteni asuin varuskunta-alueilla, mutta juuri ennenkuin aloitin koulun muutimme Valkealaan, Kymijoen varteen ja asuimme siellä peräti kahdeksan vuotta. Kävin kahta eri kansakoulua ja osan  keskikoulua noissa maisemissa ja vietin lapsuuteni parhaat kesät Kirkonmaan saaressa Kotkan edustalla. Vartuin lapsesta teiniksi.

Olen käynyt poismuuton jälkeen paikassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla lähimmän naapurin tytärtä vietiin miehelään ja toisella kerralla olin itse äitilomalla Saimaanrannassa, josta käsin kävin tapaamassa hyvän lapsuudenystäväni äitiä. Tuosta käynnistä on nyt kulunut 27 vuotta.

Lähtömme viivästyi pari tuntia ja sääkin oli melko sumuista ja harmaata, mutta me ajelimme iloisesti lörpötellen eteenpäin ja matka joutui nopeasti. Perillä kummastutti jälleen kutistuneet välimatkat, vaikka tunnistin ja muistin yllättävän hyvin asukkaat ja joitain yksityiskohtia. Vanha talomme seisioi åaikoillaan hieman apean ja huonosti hoidetun näköisenä. Osa omenatarhaa, josta isäni aikoinaan oli niin ylpeä oli päässyt metsittymään ja puut näyttivät menettäneen parhaan elinvoimansa. Orapihlaja-aitakin oli poissa. Uutta olivat katokset ja vajat, joissa näytti olevan sekaisin kaikenlaista romua.

Nykyinen asukas oli ystävällinen mies, joka salli meidän kulkea myös talossa sisällä. Huomasin, ettei talossa oltu tehty paljoakaan muuta kuin pintaremonttia. Kaappien ovet ja portaat olivat kaikki samoja, vain väri oli vaihtunut. Vintille, jossa meillä oli lapsena leikkipaikka, emme päässeet katsomaan, enkä tohtinut parvekkeelle mennä. kun lattia vaikutti laholta.

Kuinka paljon muistoja, muistikuvia, hetkiä elämästäni tuossa paikassa nousi pintaan!?! Itku kuristi kurkkua, en vain osannut sanoa, oliko se iloa vai surua, vai kenties molempia...

Tänään oli siis hyvä päivä

Tekstiviesti saapui puolilta päivin. Siinä luki; olin väärässä, anteeksi!

Lääkäri oli kierrolla kertonut, ettei veli enää palaa kotihoitoon. Veli oli ensin hermostunut, mutta mietittyään tovin todennut, että sellainenhan hänen tilanteensa on, ettei kotona enää pärjätä. Oman tilansa ymmärtäminen ja sen hyväksyminen vapautti mielen peloista ja antoi mahdollisuuden keskittyä nykyisyyteen.

Uusi lääkitys aloitettiin aamulla ja senkin vaikutukset näkyivät veljessä. Kipu oli lähes kokonaan poissa, silmissä oli lähes entistä tuiketta ja jutuissa huumoria.

Vietimme iltapäivän rattoisasti rupatellen ja monenmoisia asioita suunnitellen. Veli teki listaa ystävistään tällä paikkakunnalla, mietti muistotilaisuuden pitopaikkaa ja sitä, miten jakaisi vähää omaisuuttaan. Myös vanha hyvä ystävä tuli tervehtimään ja he muistelivat pitkään ja hartaasti vanhoja hyviä aikoja...

Ennen sairaalasta lähtöäni veli valitti, että jalkoja paleli. Vetäessäni kirjavat villasukat hänen jalkoihinsa huomasin, että jalat olivat hyvin turvoksissa.

Niinpä niin! Tänään oli siis hyvä päivä!

Potkut

Veli on siis sairaalassa. Olen käynyt joka päivä tapaamassa häntä, vaihtelevalla menestyksellä. Vaihtelevalla sikäli, että kovien kipujen lisäksi hänen mielialansa ovat aivan arvaamattomat. Välillä voidaan laskea leikkiä, mutta useinmiten kiroileminen on ankaraa, kun asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaisesti.

Ja nyt sitten...! Viivyin tänään vain vähän aikaa hänen luonaan, koska hän oli ärtynyt ja halusin välttää riitaa. Olin käynyt lääkärin pakeilla ja kuullut uutisen, joka nosti stressiäni monta pykälää. Oli niin kova jännitys päällä, että alkoi tehdä pahaa ja siksi soitin ystävättärelleni, joka haki minut luokseen kylään. Ystävän seurassa pystyinkin rentoutumaan.

 Illemmalla veli soitti ja vaati minua ajamaan Imatralle hakemaan hänen untuvamakuupussinsa (jota oni kotona käyttänyt sängyssä pehmikkeenä), koska se hänen mukaansa on ainoa, minkä päällä hän pystyy nukkumaan. Erehdyin kyseenalaistamaan hänen pyyntönsä, koska mielestäni sairaalan on hoidettava tarpeelliset pehmikkeet hänen sänkyynsä. Hän raivostui!

Sain heti tekstarin, jossa ilmoitti, että; "pakkaa kamasi ja häivy lomailemasta"...! Soitin sairaalaan missä hoitaja kertoi hänen nukkuvan tyytyväisenä (?). Toivoin tilanteen rauhoittuneen, kunnes äsken hän soitti yhä raivoissaan, ettei enää halua minun hoitavan hänen asioitaan ja että minun on lähdettävä täältä. Hän valitti kipujaan, muttei mitenkään halunnut tulla lohdutetuksi vaan sai yrityksistäni vain lisäkierroksia raivoonsa...

Noniin. Huomenna hän saa lääkäriltä kuulla, että paluuta kotiin ei enää ole. Vastakos siitä sota syttyy. Voin jo kuvitella, ketä hän siitä syyttää...

On todella ikävää, jos tämä päättyy näin. Eroamme riidoissa. Lähden kotiin, jos hän niin todella tahtoo. Omasta puolestani voin sanoa yrittäneeni parhaani, mutta se ei riittänyt tai sitten yritin liikaa! Tiedän tuskaisen ihmisen voivan käyttäytyä täysin arvaamattomasti. Minusta tuli veljeni kipujen sijaiskärsijä... Sen ymmärrän, mitään en nyt mahda!

Ensimmäinen viikko....

Näkymä Et-Karjalan keskussairaalan portaikon ikkunasta....

Vietän iltaani tässä vieraassa asunnossa, johon veljeni muutti vain muutama viikko sitten. Lämpimän illan hiljaisena hetkenä on hyvä miettiä kuluneen päivän ja viimeisen viikon tapahtumia. On vaikeaa kuvailla sitä tuskan ja ahdistuksen määrää, mikä tähän viikkoon on sisältynyt. Tunnustan, ettei minulla ollut aavistustakaan, millaiseksi lähipäivät muodostuisivat....

Tuloiltanani veli murtui itkuun kertoessaan, miten kovasti oli odottanut saapumistani. Saatoin vain arvailla millaista taistelua hänen elämänsä on ollut kovien kipujen kanssa. Silloin uskoin, että järjestäisimme hänen viimeiset viikkonsa mukaviksi ja turvallisiksi tähän asuntoon...

Heti seuraavana päivänä alkoi rumba. Ravasimme kaupoissa, labrassa, pankissa hoitamassa asioita ja taas jollakin muulla asialla. Minä ajoin autoa paikasta toiseen, kivulias ja kovin kärsimätön veli vierellä antoi ohjeita ja komentoja. Veli oli pahantuulisena kärkäs arvostelemaan kaikkea tekemisiäni ylittäen loukkauksen rajat usein ja karkeasti. Tunteet kuohahtelivat jopa siinä määrin, että jo perjantaina pakkasin matkalaukkuni lähteäkseni kotiin! Luonteillemme tyypillisesti rauha palasi yhtä nopeasti kuin rikkoutuikin....

Iltaisin kivut kasvoivat eikä lääkityksestä ollut suurtakaan apua. Öisin veli siirtyili sohvalta seisomaan kaapista tukea ottaen ja taas hetken päästä takaisin pitkälleen. Torstaina hän suostui muuttamaan makuuhuoneen sängylle, mutta selvästi sängyn patja oli hänen selälleen liian pehmeä. Välillä hän oli valmis ottamaan kaikki lääkkeet suosiolla ja pyysi niitä lisääkin, välillä taas vihaisesti ilmoitti, ettei halua olla missään lääketokkurassa....

Perjantaina kävimme keskussairaalan syöpäpolilla jossa lääkitystä kovennettiin. Kotimatkalla oli poikettava Joutsenossa kahvilaan, koska veli ei kivuiltaan pystynyt istumaan autossa kauempaa.  Ehkä se oli johdatusta, sillä kahvilan omistaja sattui olemaan kaukoparantaja ja kun hän laski kätensä veljen selälle, pahin tuska katosi. Yöllä hän nukkui peräti kolme tuntia yhteen menoon, mitä ei luultavasti ollut tapahtunut sitten heinäkuun...

Tehokkaammasta lääkityksestä huolimatta kivut alkoivat voimistua ja sunnuntaiyö oli suorastaan kaoottinen. Lopulta soitin hätäkeskukseen ja ensihoitajat saapuivat paikalle antamaan lisälievitystä kipuihin. Lääkkeiden vaikutus kesti vain reilun tunnin ja aamulla olimme valmiit lähtemään uudelleen keskussairaalaan. Siellä lääkäri päätti, että veli otetaan osastolle lisätutkimuksiin ja sopivan kipulääkkeen löytämiseksi. Siellä hän siis on, emmekä tiedä, mitä tuleman pitää....