torstai 27. elokuuta 2009

Lähtö

Runotorstain 137. haaste on kuva. Kuvahaasteen ideana on kirjoittaa runo haastekuvan innoittamana eli niistä ajatuksista, joita kuva herättää. Tämän "muuttolinnun" ajatukset kulkivat syksyyn....


© mariar


Lähtö

aallot lipovat rantahiekkaa
kaislikko vaikenee

niillä oli kiire
eivät katsoneet taakseen

tuleeko syksy aina yllättäen?

torstai 20. elokuuta 2009

Värit sylissäni

Runotorstain 136. haaste on Sateenkaari. Yllättäen huomasin, etten kuluneena kesänä ole kohdannut sateenkaarta enkä etenkään kameran linssin läpi....




Unessa nousin taivaalle
askeleet painuivat pehmeästi pisarasumuun

enkä pudonnut


Nousin yhä ylemmäksi
sateenkaaren selkään ja näin
vanhan harmaan maailmani

kaikki värit loistivat sylissäni

tiistai 18. elokuuta 2009

Parasta kesässä

Runotorstain ja valokuvatorstain kesähaasteeseen vastaan näin;




























Parasta kesässä


avata ovi ja astua ulos
taivaan kirkkaaseen sineen
auringon lämpö sulatti viimeisenkin mustan jään

nousta junaan ja lähteä pois
suurten kaupunkien sykkeeseen
elossa olemisen tunne nostatti poskille punan

kohdata ystävät ja antautua
hullun nuoruuden muistelemiseen
nauru paransi keski-ikäisen turhantärkeyden

kerätä kokemukset ja palata
arjen voimat syövään tavanomaisuuteen
repun taskuista kurkkii muutoksen mahdollisuus




maanantai 10. elokuuta 2009

Työn makua...

Perjantaiyönä heräsin kummalliseen, levottomaan oloon. Tajusin katselleeni erikoisen värikkäitä ja vilkkaita unia. Havainto oli suorastaan riemastuttava, olinhan monet vuodet nukkunut yöni ilman unia tai en kyennyt niitä herätessäni muistamaan. Vasta viime aikoina unet ovat palanneet, aika vaisuina, mutta kuitenkin... Uskon, että unien paluu on merkki toipumisesta ja henkisestä eheytymisestä.

Siinä minä sitten lojuin sängyssä, hyvilläni, enkä saanut millään unen päästä uudelleen kiinni. Sitten se hiipi tietoisuuteeni; outo sininen valo!





Oli noustava ylös kurkkimaan ikkunasta, mistä oli kyse. Ja toden totta! Mikä huikea sinisyys. Kirkkaassa yössä loisti kuu ja muodosti kuunsiltaa sälekaihtimille...




Lauantaina sain yllättäen kutsun työpaikkahaastatteluun. Sinne oli riennettävä vajaassa kahdessa tunnissa, henkisesti valmistautumatta. Haussa oli lastenhoitoalan työtä, ei siis sosionomin tutkintoa vastaavaa työtä... No, kai se jotenkin meni, vaikken nytkään usko mahdollisuuksieni olevan kovin suuret. Hakijoita oli todella paljon ja tasokin korkea. Minulla taas päivähoitajan tutkinnosta ikuisuus aikaa ja viimeaikainen käytännön kokemus kertynyt lastenlasten hoitamisesta....

Tänään kuitenkin aloitin "työelämävalmennuksen". Termi on varmaan tuttu jokaiselle, jonka työttömyys on kestänyt n 6kk. Voidakseni siis nostaa työmarkkinatukea, eli n.25€/pvä, oli etsittävä työnantaja, joka ottaisi 1 - 3 kuukaudeksi harjoitteluun. Niinpä osallistun vanhusten hoitoon ja pyrin järjestämään heille viriketoimintaa... Saahan tästä kuitenkin todistuksen!

Niinpä niin. Heittäydynkin nyt lepuuttamaan särkeviä jalkojani ja toivon saavani katsella tänäkin yönä kirkasvärisiä,tapahtumarikkaita unia.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Samettiöitä odotellessa...




Napapiirin yötön yö on päättynyt, illat hämärtyvät ja elokuun loppua kohti pimenevät nopeassa tahdissa. Miten odotankaan noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas on kuin mustaa samettia ja kuu nousee sille oranssisena lamppuna. Minulle ne ovat yksi kesän kohokohdista ja samalla merkki kesän päättymisestä.

Muistan seisoneeni jo nelivuotiaana kuistin portailla tuijottamassa illan mustaan pimeyteen. Jokin siinä hetkessä vangitsi selittämättömällä tavalla mieleni ja sai rakastumaan samettisiin elokuun iltoihin. Pimeys ei pelottanut muutoin melko arkaa lasta vähääkään, vaan muistan kokeneeni kummallista turvallisuuden tunnetta, ikäänkuin olisin voinut kääriä tuon pimeyden peitoksi ympärilleni. Muistan vieläkin vahvana kukkien ja heinän tuoksut joihin meren haju sekoittui. Jossakin kaukaisuudessa elosalamat välähtelivät yhtä mustan ja hiljalleen aaltoilevan meren yllä....

Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla vietin useita kesiä Kirkonmaan saarella Kotkan edustalla. Rakkaus mereen senkuin kasvoi ja vahvistui. Viimeisen kesän lopulla livahdin usein rantakallioille ensimmäisen ihastukseni kanssa istumaan pimeisiin iltoihin viattomasti käsi kädessä. Ja elosalamat välähtelivät taivaalla....

Aikuisuuden kynnyksellä, asuttuani jo pari vuotta Keski-Euroopassa, jossa samettisen mustat yöt olivat jokapäiväisiä,tavanomaisia, palasin kotinurkille muutamaksi viikoksi lomailemaan. Olin ilmoittanut tulostani perheelleni, mutta kun saavuin kotikaupunkiin, ei kukaan ollut vastassa, eikä kotona ketään. Perhettä odotellessa tein itselleni kasan maailman parasta herkkua, savuankeriasnäkkäreitä, ja asetuin pihakeinuun pimeään iltaan niitä nauttimaan. Siinä hetkessä tunteet kävivät melkoista ristiaallokkoa, riemua ja surua. Koin olevani jo irti kodista ja silti kaipasin olla vielä lapsi. Ja ympärilläni rakastamani elokuun lämmin samettiyö ja täysikuu taivaalla....

Viimeinen elokuu pohjoisessa Lapissa. Aivan kuun lopulla vielä kerran saaressa. Harvinaisen lämmin ilma, kirkas tähtien pilkuttama taivas ja täysikuu... Keski-ikään ehtineenä monien kokemusten koskettamana, elämäntien risteyksessä... Muistan, miten katkerasti itkin, kun ymmärsin, että oli vain yksi vaihtoehto mennä eteenpäin, eikä paluuta ollut. Hyvästelin kaiken rakkaan, saaren, järven ja sen ylle kaartuvan yötaivaan...

Matkatessani tänä kesänä Etelä-Suomessa heräsin näkemään luonnon vehreyden ja monimuotoisuuden, sen laji- ja väririkkauden jonka olin Lapin karun kauniissa luonnossa asuessani melkein unohtanut. Haistoin meren tuttua hajua ja kaipasin saarien sileitä kallioita niin, että sydämessä kipeää kävi. Ja elokuun lämpimiä samettiöitä, pimeässä leijuvia tuoksuja, elosalamia...

Ehkä on tullut aika ympyrän sulkeutua.

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Helpottaa, helpottaa...

Nyt osaan kuvitella, miltä tuntuisi istua viikko muurahaispesässä...Kutina on ollut varmaan aika vastaavaa... Onneksi nyt helpottaa!!!

Sain lopulta ajan oman alueen teekoo-lääkärille torstaiksi. Toisin kuin päivystävä keski-ikäinen mieslääkäri Keskussairaalassa, tämä nuori naislääkäri teki suorastaan vaikutuksen rauhallisuudellaan ja asiaan paneutumisellaan. Hän oli jo etukäteen perehtynyt potilastietoihini ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä minulla oli kerrottavana tilanteen kehittymisestä. Lääkäri sulki pois ruusun ja muutamat muut vaihtoehdot ja päätyi määräämään antihistamiinia suun kautta ja keskivahvaa kortisonivoidetta paikallisesti ihottumaan. On myös lupa ottaa yhteyttä, jos tilanne ei korjaannu odotetusti.

Tätä asiaa pohdittuani ja lääkärin kanssa keskusteltuani olen alkanut epäilemään, että kamalan ihottumani syypää onkin aurinko, jonka paisteesta olemme saaneet nauttia niin paljon heinäkuussa. Ihottumaahan esiintyy vain jaloissa alueilla, jotka olivat altistuneet auringon porotukselle, kiitos kaprihousujen. Enkä minä tyhmä ole käyttänyt aurinkovoiteita suojaamassa koipiani, "kun en ole ennenkään tarvinnut"... Siis ihan oma moka!

Kutina on heti helpottanut ja ihottuma hellittänyt, vaikkakin antihistamiinilla on myös oma sivuvaikutuksensa. Siitä johtuva väsymys saa nukkumaan 12 tuntia yhteen menoon ja tokkurainen olo jatkuu iltaan asti, kunnes on aika ottaa seuraava lääke... Tässä olotilassa mietin, mikä saa jotkut ihmiset tietoisesti hakemaan lääkkeillä tällaista "pöhnää". Minulle "ei kiitos", haluan toimintakykyni takaisin mhdollisimman pian.

Lämmin kiitos kaikille kommentoijille myötätunnosta ja hyvistä neuvoista. Ajatuksen voimahan on kuin lääkettä, ainakin mielelle!

Kaikesta huolimatta, heittäydyn vielä tänäänkin nauttimaan kauniista, kuumasta kesäpäivästä. Näitä ei liene enää monta jäljellä. Tosin, kokemuksesta viisastuneena, pidän kinttuni piilossa ja käytän aurinkovoidetta... Oikein ihanaa sunnutaita ja nautinnollista kesäpäivää kaikille!