perjantai 31. joulukuuta 2010

Vuoden vaihtuessa....



... on ollut tapana silmäillä mennyttä vuotta taaksepäin, koostaa tapahtumia, pohtia niiden merkitystä... Tällä kertaa tein tietoisen päätöksen, etten tänään palaa vanhaan, en vatvo elämän suruja ja iloja... Tällaiselle himoanalysoijalle  on vain hyväksi kerrankin jättää kaikki mennyt sikseen...
 En myöskään tee lupauksia, joita todennäköisesti en kuitenkaan pysty pitämään... Enkä rakentele suuria unelmia tulevan vuoden suhteen... 
Ei, aion vain olla, tässä ja nyt, hetkessä.... Ehkä sentään nostan lasillisen vuoden vaihtumiselle!



Teille, hyvät blogi-ystävät toivotan koko sydämestäni

Onnellista, Rakkaudentäyteistä 
Vuotta 2011







(Kuva otettu eilen, 30.12 iltapäivällä kirkkaan pakkastaivaan verhoutuessa paksuun pilveen)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Ihan kuutamolla....


Liikkeelle lähtiessäni pakkasta oli -22 mutta kokemuksesta tiedän, että reipasta vauhtia liikkuessani pysyn huopikkaissa ja untuvatakissa sopivasti lämpimänä. Vain viima kiristää kasvojeni suojaamatonta ihoa. Myöhemmin toteaisin hissin peilistä ihon olevan paloauton punainen ja mielessä käväisisi ehkä pikaisesti tieto suurten lämpötilan vaihtelujen epäedullisesta vaikutuksesta vanhenevaan ihoon.  Juuri nyt silläkään ei ole mitään merkitystä, eikä täällä öisessä metsässä ole vastaantulijoita todistamassa inhaa ulkonäköäni.

Polku johtaa syvemmälle metsään. Polun pohja on tallautunut kovaksi ja ura näkyy selvästi. Lumiset puut kaartuvat polun ylle kuin holviksi ja kauempana suuret kuuset seisovat aavemaisina, mustat oksat kätkeytyneenä valkoisen lumivaipan suojaan. Kuusien yllä näkyy taivas, niin syvän sinisenä reunoiltaan, kirkkaampana ja vaaleampana kuun lähellä. Lähes täytenä loistava kuu ja miljoonat tähdet näkyvät pakkastaivaalla selväpiirteisinä. Niiden valo on jotenkin eteeristä, muuttaen metsän salaperäiseksi saduksi.  Öisen kulkijan sydämessä läikähtää tuttu onnen tunne. 


Että mitäkö teen metsässä öiseen aikaan? No, oikeastaan ei ole vielä aivan yö, vaikka toki tähän aikaan suurin osa naapurustosta on  jo nukkumassa. Minä käytän koiran ulkoiluttamista hyvänä tekosyynä nauttia kuutamoisen metsän salaperäisestä kauneudesta. Onnen tunne, jota silloin koen, kumpuaa jostakin hyvin kaukaisen lapsuuden kokemuksesta. Näen itseni noin 3 - 4 vuotiaana seisomassa silloisen kotimme verannalla taivasta tähyillen. Ehkä on kyse joulusta, joulupukin odotuksesta, suloisesta jännityksestä, joka liittyy lahjojen saantiin... Ehkä niin. Joka tapauksessa olen aina rakastanut kaamosajan kirkkaita pakkasöitä ja kuutamoa.

Pelkäänkö? Onhan se hieman hullua, että yksinäinen naiseläjä hiippailee pitkin öisiä metsiä, etenkin tällä asuinalueella, mutten käsitä, miksi pitäisi pelätä.. Kuutamoisen metsän hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan tavattoman kaunista. Pimeys luo myös turvan, johon voi tarvittaessa kätkeytyä. Minulla on sitäpaitsi loistava seuralainen, joka jakaa kanssani tämän kokemuksen. Koiruli nauttii yhtä lailla innoissaan metsässä juoksemisesta, vaikka sen tassuparkoja pakkaakin palelemaan kun se hartaana nojautuu joka puun ja mättään vierelle toinen takajalka koholla. 

Koira on muutenkin hyvä "tekosyy" ulkoilemiseen. Pakkasista huolimatta olemme käyneet vähintään kolme kertaa päivässä kunnon lenkillä ja liikunta alkaa tuntua vähemmän kiristävien vyötärönauhojen muodossa. Koiraparalle ulos lähteminen on yhä pelottava asia, se ei millään tohdi tulla asunnon ovesta rappukäytävään. Niinpä kannan koirulin hissiin, jossa se jo istuu vapisematta. Takaisin tultaessa koiraa on houkuteltava hieman, jotta se tulee ala-aulaan ja hissiin. Omassa kerroksessa koira poistuu hissistä äärettömän varovasti ja suorastaan hiipii kotiovelle, mutta jokainen päivä tuo pikkuisen lisää rohkeutta.

"Laumaan" on tehty tuttavuutta, tyttäreen koira on niin tykästynyt, että kun mainitsen tyttären nimen, säntää koira heti ovelle häntää heiluttaen ja ilmaisee siten innokkuutensa lähteä tyttären luo. Matkalla ei tarvitse myöskään koiralle suuntia osoittaa, se kulkee varmasti kohti päämäärää ja löytää tiensä suoraan tyttären ja vävyn kotiovelle.



Harjoittelemme myös edelleen seis-komentoa. Ensimmäisillä ulkoilukerroilla kävi niin, että talutushihna yllättäen jumiutui, enkä saanut kadulla säntäilevää koiraa pysähtymään vaan se juoksi ajotielle. Onneksi juuri silloin ei autoja ollut tulossa liki, mutta vaaratilanteen mahdollisuus oli selvä ja minä tietenkin säikähdin, kun en saanut koiraa pysähtymään millään. Nyt koiruli kääntyy katsomaan minua kuullessaan seis-komennon ja pysähtyy, vaikkei vielä oikein malta pysyä paikoillaan.... 

Mikäpä lämmittäisi mukavammin kuin kainaloon käpertynyt karvakuono. Se tulee luottavaisena kylkeäni vasten makaamaan tai kaivautuu joskus huovan alle lämmittelemään. Yleensä katsomme yhdessä telkkaria ja jaamme kiinnostuksen luonto- ja eläinohjelmiin. Koiruli on meistä se joka ohjelmia kommentoi. Se seuraa silmä tarkkana eläinten liikkumista tv-ruudulla, mutta aika ajoin se syöksyy kohti kuvaruutua hurjasti haukkuen tai muristen. Muttei ole epäilystäkään, etteikö se nauttisi sohvapottuilusta vähintäänkin yhtä paljon kuin emäntänsä.
   

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kaamoksen sinestä...

Runotorstain ja Valokuvatorstain 189. haaste; mielenrauha





Kiiruhda
Joulu on jo ovella
leivo, paista, siivoa
osta, osta lahjoja....

Ahdistaa

Rauhoitu
Joulu on jo ovella
mielen myrskyt aseta
katso kaamostaivasta....






lauantai 11. joulukuuta 2010

Viikko vierähti

Työttömällä luulisi olevan pelkkää aikaa, ihan kyllästymiseen asti. Niin, luulisi... Mutta tämäkin viikko vierähti niin vauhdilla, että ihan allakasta oli katsottava, onko tänään tosiaankin taas lauantai... On se!

Viikkoon mahtuu monta todella mukavaa tapahtumaa. Tapasin ensiksikin viikon alussa hyvän ystävän, joka "kyytien välissä" viivähti pari tuntia kaupungissa matkallaan Etelä-Suomesta vanhalle kotipaikkakunnalleen pohjoiseen. Edellisestä tapaamisestamme oli lähes 10 vuotta, mutta kiitos Facebookin yhteyttä on viime aikoina pidetty ahkerasti. Torstaina sain vielä vieraaksi blogiystäväni Arjaannelin joka piipahti kaupungissa lomaltaan Luostolta. Arjan kanssa röpinää riitti niin mahottomasti, että aika tietenkin loppui aivan kesken... Olipa kyllä mukava tavata molemmat ystävät.

Kaikeksi onneksi Finnairin henkilöstön lakko loppui ja pääsin jänskättämästä, mahtaako vanhemman tyttären matka pohjoiseen toteutua. Olemme tyttären kanssa tavanneet ennätysusein kuluneen vuoden aikana, mutta iloitsen hänen vierailustaan ja tiedän myös kuinka innokkaasti veljien lapset odottavat hänen tapaamistaan.  

Koirulikin on asuttanut huusholliani nyt viikon ja on vallannut heti oman osansa arjen ajankäytöstä. Uudessa päiväjärjestyksessä kampean itseni sängystä ylös reippaana touhuamaan itselleni kunnon pannukahvit myssyn alle muhimaan sekä koiralle kuivamuonan valmiiksi kuppiin likoamaan. Hitaisiin aamurutiineihin tottuneena voisi luulla, että aamulenkille lähtö olisi vaikeaa, varsinkin kun pakkanen on keikkunut -15 ja -25 välillä, mutta kokemus on ollut aivan päinvastainen. Lumisen metsän hiljaisuudessa aistitkin aukeavat uudella tavalla... Kylläpä aamukahvi maistuukin aamulenkin jälkeen hyvältä!

Päivärutiineihimme kuuluu myös koiran ulkoiluttaminen päivällä ja illalla, samoin kuin säännöllinen ruokinat. Alkuillasta koiruus tulee viereeni, katsoo silmiin ja alkaa "juttelemaan" päätään kallistellen. Siitä tiedän, että on leikin aika. Haen korista pehmeän lelun, jonka kanssa koira melskaa ympäri huushollia äänekkäästi haukkuen... Meillä on hauskaa, mutta epäilen, ettei alakerran asukkaat jaa meluisaa riemuamme...

Koiran on hyvä oppia heti tuntemaan "oma laumansa", eli ne ihmiset, jotka kuuluvat tiiviisti elämääni. Niinpä olemme käyneet kävelylenkin yhteydessä pikaisesti tutustumassa vanhimman pojan perheen hajuihin. Parina päivänä vietimme useamman tunnin nuorimman tyttären luona, jotta heidän kotinsa varahoitopaikkana tulisi tutuksi...Totuttelu sujuikin niin hyvin että toisena päivänä koira jo liikkui pelkäämättä asunnon kerrosten välisissä portaissa ja löysi nukkumapaikan tyttären miehen sylistä.  Toivon, että voimme vierailla toisenkin pojan perheen luona vielä ennen joulua.


Kulunut viikko on oikeastaan mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Ongelmiakin on toki ollut. Joissakin tilanteissa koira ei tunnista komentojani tai en osaa antaa komentoja riittävällä auktoriteetilla, jotta koira  niitä noudattaisi. On ensin koulutettava itseään, jotta voi/osaa kouluttaa koiraa... Työtä siis on paljon ja sitä on tehtävä määrätietoisesti, mutta siihenhän olen sitoutunut jo koiran hankkimista suunnitellessani. Aika näyttää, miten tässä "kasvatustyössä" onnistumme, koira ja minä!

torstai 9. joulukuuta 2010

Omatunto

Runotorstain 188. haaste  on tämä Liz Rollin valokuva vuodelta 2005.
 Kuvan lähde on FEMA Photo Library. Kuva on poimittu Wikimedia Commonsista ja siihen liittyy seuraava kuvaus:
"New Orleans, LA, 9/4/05 -- A sign on a piece of scrap metal on Magazine Street calls for help after New Orleans was hit hard by Hurricane Katrina. New Orleans is being evacuated because of flooding caused by failures of the Federal levee system. Photo by: Liz Roll"





ehkä jos kovetan sydämeni
teeskentelen etten huomannut 
ohitan silmiesi hädän varmoin askelin
välittämättä 
unohdan

nukunko unia näkemättä
itseni kanssa sovussa eläen
olenko oikeutettu vastaanottamaan apua kun sitä itse tarvitsen



maanantai 6. joulukuuta 2010

Tänä itsenäisyyspäivän iltana





siniseen talvi-iltaan loistaa
kaksi kynttilää ikkunalla
muistoksi isänmaan
ja isän
ja niiden muiden
miesten ja naisten
maatamme sodassa puolustaneiden

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Nyt on koira kotona...


Koiruli saateltiin eilen päivällä komeasti koko omistajaperheen ja isovanhempien voimin Rovaniemelle. Se käyttäytyi heti kuin olisi tiennyt tässä olevan nyt uuden kodin ja ihmisen, jonka kanssa pitäsi alkaa asumaan. Selvästi se muistikin minut edellisestä tapaamisesta, vaikka aikaa oli kulunut lähes kolme viikkoa. 

Kiitoksena siitä, että tulivat matkojen takaa tuomaan koiran, tarjosin lounaan. Siinä me sitten istuimme ruokapöydän ääressä syömässä ja rupattelemassa, me ihmiset, joita tämä koira yhdistää. Toisten menneisyys, toisten tulevaisuus... Mahdollisimman pehmeä lasku uuteen tilanteeseen meille kaikille.

Ei ole aivan helppoa luopua koirasta, joka on ollut perheenjäsen vuosia. Haikeaa se on isovanhemmillekin, joiden luona koira on saanut luontevan hoitopaikan. Toivoakseni heidän mieltä rauhoitti nähdä, millaisiin olosuhteisiin koira on tulossa.

Saattajien lähdettyä teimme  koiran kanssa pitkän kävelylenkin ja vielä myöhemmin illalla pienemmän retken lähitienoolle. Siinä välissä käytiin pieni "keskustelu" siitä, kuka hallitsee sohvaa...

Koiruli nukkui omassa pikku sängyssään yön ja aamulla oli ilo herätä koiran iloiseen tervehdykseen. Tämä päivä on sujunut jo kuin vanhoilta konkareilta, melkoisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Ruokakin on alkanut koirulille maittamaan... Koira on kotona! 



Pieni sohvanvaltaaja....

lauantai 4. joulukuuta 2010

Ei tuiki, ei...

Runotorstain 187. haaste; Petri Laaksosen "Täällä Pohjantähden Alla"  kappaleen sanat ja/tai musiikki. Aihe innoitti yrittämään loppusointuja.....!







Loista ei Pohjantähti, se lähti
ei jaksanut kuulla kun surkeella suulla
 katajainen kansa valittaa kohtaloansa
ei mihinkään koskaan
tyydy, joskaan
hallasuon musta turve
tarve ojankaivuun pellonraivuun
jäänyt aikaan on Saarijärven Paavon

Leipää riittää
ei tarvitse otsa hies niittää
puku päällä hyvältä haisten miesten naisten
on lämmin ja katto päällä, designia siellä täällä
ei rutto riehu, ei suolet nälästä kiehu

Silti murheinen aina ihmispolo, on ahdistunut olo
alati fanfaari taisteluun soiva
kyynerpää aseena oiva
vaikka salaa, se ken menestystä halaa
toista iskee selkään, puukottaa
yli heikompien kipuaa

Ja voivoi sitä itkun ja katkeruuden määrää
ellei tänäkään vuonna häärää
joukossa toisten erinomaisten, elitististen
joita köyhempi kansa katsoo kotonansa
televisiostansa
juhlissa linnan ja itsenäisyyden,
nöyrästi, kunnioittaen…

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Koiruutta odotellessa

Kaamos on käsillä. Ihana sinisyys, jonka välissä pinkkiä ja lilaa, ohut häivähdys oranssia. Valkea lumipeite, vaikkakin vielä vähäinen, heijastelee päivällä kristallisena auringon säteitä pinnallaan ja öisin toistaen lempeästi tähtien ja kuun keltaista loistetta....


Pitkään jatkunut pakkanen, siis korkeapaine, on pitänyt kaamosmasennuksen kaukana. Ei ole ollut vaikeaa herätä näihin päiviin, eivätkä ankeat ajatukset ole vaivanneet mieltä. Ei, vaikka töistä ja kunnollisesta toimeentulosta ei ole tietoa... Eletään tässä hetkessä, nauttien luonnon kauneudesta ja rauhasta. Ei hätää niin kauan kun kynttilöitä riittää poltettavaksi tunnelmaa luomaan ja jonkinlaista ruokatarvetta kaapista löytyy...

Kaikessa hiljaisuudessa elämä on saamassa uutta sisältöä ja arkeni muuttumassa toimeliaaksi. Vain muutama päivä vielä ja koiruli muuttaa taloon...!

Muutaman viikon takainen matkani Ouluun oli oikein menestyksellinen. Tapasin todella mukavan perheen joka haki koiralleen uutta kotia. Heidän syitään koirasta luopumiseen ei ole syytä tämän enempää selvittää, mutta tiedän, että he haluavat koiransa parasta, eikä päätös ole ollut heille helppo.


Ihastuin heti tähän virkeään 5-vuotiaaseen jackrusselin terrieriin. Vietettyäni pitkän iltapäivän koiraa seuraten ja siihen tutustuen, sovimme, että perhe tuo koirulin tulevana lauantaina tänne Rovaniemelle. Melkein lasken tunteja...

Olen toki tietoinen, ettei "vanhan koiran" sopeutuminen uusiin olosuhteisiin käy hetkessä ja vastassa voi olla monenlaisia ongelmia. Onneksi olen nyt kotona ja minulla on pelkkää aikaa auttaa koirulia sopeutumaan uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Jonkin verran uusia tapojakin on opeteltava. Tämä kaikki tarkoittaa myös sitä, että itsekin opettelen uusia asioita ja sopeudun koiran elämääni tuomiin muutoksiin...


Näin siis Joulua odotellessa......