Äidit, ne kaiken näkevät...

Pakinaperjantain 120.haaste " Suomusilmä"


Kylläpä harmitti, kun en tähän suomusilmäaiheeseen oikein saanut otetta. Etsin sopivaa ideaa biologiasta, käärmeistä ja liskoista, mutta jotenkin ei vain natsannut. Jos jokin saa ihokarvani inhotuksesta nousemaan, niin käärmeet. Nuo paratiisin kieroilevat sihisijät ja ensimmäisen naispolon harhaanjohtajat edustavat minulle eläinmaailman pelottavinta lajiketta…. Lukijat ymmärtänevät, miksi olen jo kauan asunut ”tuntureiden takana”. Lapissa käärme on yhä harvinaisuus, onneksi. Olenkin jo laatinut peräytymissuunnitelman kohti pohjoista siltä varalta, että ilmasto todella lämpenee nopeasti ja käärmeet valtaavat nämäkin metsät ja maat. Mikä puistattava ajatus!

En siis keksinyt mitään kirjoitettavaa ja kun kävin lukemassa muiden pakinoita, minusta tuntui, että kaikki oli jo sanottu... Olin itseeni hieman pettynyt ja turhautunut.

Mutta sitten, puolivälissä viikkoa minulta putosivat suomut silmiltä. Noin niinkuin henkisesti. Ja melkein kirjaimellisestikin. Erään kohtaamisen yhteydessä nimittäin oivalsin, että äidit, nämä kaiken näkevät, kaiken kestävät ja väkevät, voivatkin olla maailman suomusilmäisimpiä ihmisiä.

Äiti, tämä madonna ja lähes myyttinen olio, voi äitinä ja ihmisenä suomusilmittyä niin pahoin, ettei kykene näkemään jälkikasvussaan lainkaan vikoja. Vaikka nuoriso ja varttuneempikin jälkikasvu mitä tekisi, äiti vain hymyilee herttaisesti ja sanoo ” ei minun lapset ainakaan, ne on ne kauheat naapurin kakarat…”

Kun tämän äidin aikamiespoika joka viikonloppu vetää äkkikuolemat, kirjaimellisesti konttaa kapakasta kotiin, oksentaa keittiön lattialle ja sammuu vessaan pariksi vuorokaudeksi, äiti vain hymyilee, eikä näe asiassa mitään kummallista.

Eikä sittenkään kun äidin aikamiespoika hakkaa akkaansa ja melkein päästää tämän hengiltä, ei äiti lapsestansa mitään pahaa usko. Päinvastoin. Sehän on vain akan oma vika, jos ei osaa pitää suutansa kiinni, kun mies kotiin kämpii. Totta kai se alkaa nalkuttamaan, eikä sen naisen nalkutusta kukaan jaksa kuunnella.

Jos käy niin, että se akkaparka jostakin vielä viime hetkellä saa voimia kerätä kamppeensa ja jättää ukkonsa, niin tottahan suomusilmäinen äityli ottaa poikansa hellään hoivaansa. Ja muistaa vihata ja olla katkera sille muijalle, kun kehtasi niin hyvän miehen jättää ja sellaisen häpeän heille tuottaa…

No, tuon kohtaamisen jälkeen palasin kotiini juoksujalkaa. Kauhu siivitti askeleitani niin, että nousin portaat neljänteen kerrokseen kaksi askelmaa kerralla, mikä täytyy olla uskomaton suoritus tällä kunnolla. Kotona en takkia enkä kenkiä ehtinyt riisua kun kannoin jalkalampun kylpyhuoneeseen. Siellä, asuntoni ainoan pelin edessä, kiduttavan kirkkaassa kohdevalossa tutkin tarkasti omat silmäni. Etsin ja tutkin tuntitolkulla, katsoin ja tiirasin, kääntelin ja vääntelin silmäni kipeiksi. Vähitellen rauhoituin, kun en silmissäni suomuja havainnut.

Mutta eihän sitä koskaan tiedä….