...tällaisena aamuna, tällä säällä....
ikkuna on auki ja lintujen sirkuttelu kantautuu sisälle. yöllä on ollut nippanappa pakkasella, kadut ovat vielä kuivat, mutta pilvettömältä taivaalta paistava aurinko alkaa pian lämmittämään talojen kattoja, kulkijan kasvoja ja vielä melko isoja lumikasoja. keskipäivään mennessä muodostuu kiihkeitä pieniä ja isompia puroja, jotka raivaavat tiensä läpi ojien ja metsätaipaleiden alamäkeen, kohti jokea... maa paljastuu lumen alta, nostaa väkeviä tuoksujaan ja jos kumartuu katsomaan tarkemmin, voi nähdä maassa vihreitä pilkahduksia sammalta ja heinää...
tulin eilen illala töistä tavallista myöhempään, kuolonväsyneenä. takana on todella raska ja työntäyteinen, haasteita täynnä ollut viikko. olin jälleen liian väsynyt tehdäkseni jotakin hyödyllistä ja liian väsynyt suuttuakseni itselleni, sotkuiselle kämpälleni, tekemättömille töilleni. korkeintaan ärsyynnyin, että kylpyhuoneessani on tilaan nähden liian iso kuivausteline täynnä monta päivää sitten kuivanutta pyykkiä, että eteisen lattialle on kulkeutunut kuraisissa kengissä pikkukiviä, jotka tekevät kipeää paljaan jalan alla, että talvivaateet odottavat nurkassa varastoimista, etten ole saanut hankittua vaaleaa päiväpeitettä sänkyyni...
toiveajattelin, että hyvin nukutun yön jälkeen herään reippaana ja siivoan asuntoni, vien laatikot varastoon josta paluupostina tuon kesäisiä vaatteita, että korjaan pois pölyyntyneet virpomavitsat ja vaihdan värikkäät päälliset koristetyynyihin...
herätessäni tähän aamuun olin kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen kuin jyrän alle jäänyt, raajat ja naama turvoksissa, jäsenet jäykkinä, aivot nolla-asennossa...
hitaan heräämisen edetessä tajuan, että aurinko paistaa ja linnut laulaa. hitsi, ei tällaisena päivänä voi jäädä sisälle siivoamaan. se jos mikä olisi synti! vaatteet päälle, lenkkarit jalkaan, kamera reppuun ja menoksi. ehkä kohti kirpparia, ehkä jokivarteen, ilman suurempaa suunnittelemista...
AURINKOISTA LAUANTAITA, VIRTUAALIMAAILMA!
lauantai 17. huhtikuuta 2010
torstai 15. huhtikuuta 2010
jenkkaa
Runotorstain 163. haaste; HYPPY
askel
askel
hyppy
askel
askel
hyppy
elämäsi
tahti
jenkanaskel
hyppy
ja
pirunpalje
pauhaa
ympäri ja ympäri
vauhti yhä kiihtyy
hullunlailla liehuu
sisälläsi kiehuu
kuohuu
riehuu
pysähdys ja seis!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
askel
askel
hyppy
askel
askel
hyppy
elämäsi
tahti
jenkanaskel
hyppy
ja
pirunpalje
pauhaa
ympäri ja ympäri
vauhti yhä kiihtyy
hullunlailla liehuu
sisälläsi kiehuu
kuohuu
riehuu
pysähdys ja seis!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Tahdon asia
Kevät tekee työtään.
Yöpakkaset loppuivat Napapiirillä juuri pääsiäiseksi ja sen jälkeen on riittänyt rapaa ja roisketta, vesisadetta ja hernerokkasumua. Mutta tänään pilvet ovat kaikonneet taivaalta ja aurinko paistaa. Lumet sulavat kahta kovemmalla vauhdilla, mutta kadut ovat jo kuivuneet ja houkuttelevat kävelylle. Ihan pian menenkin...
..mutta nyt vielä keskityn tehtävään, jonka olen veljeltäni saanut. Tavatessamme lomallani kerroin hänelle, että olen kirjoittanut ylös viimeisen tahtoni siltä varalta, jos minulle jotakin sattuu... Se "jotakin" on tilanne, jossa sairastun vakavasti, menetän kyvyn ilmaista itseni tai kuolen äkillisesti. Silloin lapseni tietävät, miten ja mihin haluan tulla haudatuksi, millaisen muistotilaisuuden haluan jne.
Lupasin veljelleni saattaa häntä hänen viimeiselle matkalleen, mikäli itse olen kutakuinkin tolpillani ja täyspäinen ajan koittaessa. Sovimme, että hänen kuoltuaan huolehdin kaikista asiaankuuluvista järjestelyistä ja huolehdin, että hänen tahtonsa niden osalta täytetään. Veljeni kertoi minulle hautajaisiin ja muistotilaisuuteen liittyvistä toiveistaan ja pyysi, että muotoilisin hänen toivomuksensa kirjalliseen muotoon, hänen viimeiseksi tahdoksi.
Vaikka faktat on selvillä, tekstin muotoileminen on tuntunut yllättävän vaikealta. Huomaan, että suru nousee pintaan asioita mielessä pyöritellessä. Me emme tiedä vielä, purevatko kovat sytostaattihoidot veljen sairauteen, vai eivät. Vaikka hartaasti toivon veljelleni toipumista ja paljon elinvuosia eteenpäin huomaan vaistomaisesti varautuvani myös pahimpaan.... Lienee ihmisen primitiivistä ja inhimillistä itsesuojeluvaistoa.
Mutta nyt sinne ulos! Onneksi keväiseen päivään mahtuu valoa vielä pitkään...
Yöpakkaset loppuivat Napapiirillä juuri pääsiäiseksi ja sen jälkeen on riittänyt rapaa ja roisketta, vesisadetta ja hernerokkasumua. Mutta tänään pilvet ovat kaikonneet taivaalta ja aurinko paistaa. Lumet sulavat kahta kovemmalla vauhdilla, mutta kadut ovat jo kuivuneet ja houkuttelevat kävelylle. Ihan pian menenkin...
..mutta nyt vielä keskityn tehtävään, jonka olen veljeltäni saanut. Tavatessamme lomallani kerroin hänelle, että olen kirjoittanut ylös viimeisen tahtoni siltä varalta, jos minulle jotakin sattuu... Se "jotakin" on tilanne, jossa sairastun vakavasti, menetän kyvyn ilmaista itseni tai kuolen äkillisesti. Silloin lapseni tietävät, miten ja mihin haluan tulla haudatuksi, millaisen muistotilaisuuden haluan jne.
Lupasin veljelleni saattaa häntä hänen viimeiselle matkalleen, mikäli itse olen kutakuinkin tolpillani ja täyspäinen ajan koittaessa. Sovimme, että hänen kuoltuaan huolehdin kaikista asiaankuuluvista järjestelyistä ja huolehdin, että hänen tahtonsa niden osalta täytetään. Veljeni kertoi minulle hautajaisiin ja muistotilaisuuteen liittyvistä toiveistaan ja pyysi, että muotoilisin hänen toivomuksensa kirjalliseen muotoon, hänen viimeiseksi tahdoksi.
Vaikka faktat on selvillä, tekstin muotoileminen on tuntunut yllättävän vaikealta. Huomaan, että suru nousee pintaan asioita mielessä pyöritellessä. Me emme tiedä vielä, purevatko kovat sytostaattihoidot veljen sairauteen, vai eivät. Vaikka hartaasti toivon veljelleni toipumista ja paljon elinvuosia eteenpäin huomaan vaistomaisesti varautuvani myös pahimpaan.... Lienee ihmisen primitiivistä ja inhimillistä itsesuojeluvaistoa.
Mutta nyt sinne ulos! Onneksi keväiseen päivään mahtuu valoa vielä pitkään...
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Pääsiäisen viettoa...
Olen viettänyt pääsiäissunnuntain aamupäivää miettien, mitä tämä juhlapäivä minulle oikeastaan merkitsee, vai merkitseekö mitään... Oivalsin, että pääsiäisen merkitys on vaihdellut erilaisissa elämäntilanteissa ja ikäkausina.
Perinteet sitovat minut yhä lapsuuden muistojen kautta juuriini. Lapsuuden pääsiäiseen kuului karjalaisten perinteiden noudattaminen virpomisineen ja tiettyine ruokineen. Samat perinteet olivat vahvasti näkyviä omien lasteni ollessa pieniä ja on mukava katsella miten lapsenlapset tulevat noidiksi ja peikoiksi pukeutuneina ja hieman jännittyneinä virpomaan. Ymmärrän myös, etteivät perinteet ja tavat pysy aina samanlaisina, vaan muuttuvat ja sekoittuvat toisiinsa ajan mittaan.
Keski-iän kynnyksellä etsin kristinuskon maailmasta elämääni sekä henkistä sisältöä, että vastauksia mieltäni jäytäneisiin kysymyksiin. Pääsiäisen kristilliset perinteet puhuttivat mutta samalla herättivät ristiriitaisia tuntoja. Etsimisen aika loppui enemmänkin epäuskoon ja tuskastumiseen. Ollessani keskellä elämäni vaikeinta kriisiä ja siksi henkisesti heikoilla tulin allergiseksi kaikenlaiselle "jeesustelulle" ja manipulointiyrityksille, tyyliin; "usko Jeesukseen, niin pelastut..."
Pääsiäinen ei tässä elämänvaiheessa herätä suuria tunteita, vaan on tervetullut vapaapäivien rypäs. Tosin, vesisade ja sohjoiset kadut eivät houkuta ulkoilemaan, mutta kuluuhan aika hyvin laiskotellen ja lueskellen.
Tunnustan, että tämä pääsiäinen pyörii niinkin maallisen asian kuin ruoan ympärillä. Ehkä "koira ei vain pääse karvoistaan"... Jos jotain kaipaan niin voida laittaa rakkailleni hyvää ruokaa, istua saman pöydän ääressä syömässä, nauttimassa ruoasta ja juttelemassa. Ihan nappiin ei kaikki mennyt, mutta ruokaa on tullut laitettua ja voih! - on sitä taasen syötykin... Ja tänään olisi vielä tarkoitus mennä ystävättären kanssa ulos syömään. Tämän jälkeen voi olla aihetta alkaa paastolle...
Millainen sinun pääsiäisesi on?
Perinteet sitovat minut yhä lapsuuden muistojen kautta juuriini. Lapsuuden pääsiäiseen kuului karjalaisten perinteiden noudattaminen virpomisineen ja tiettyine ruokineen. Samat perinteet olivat vahvasti näkyviä omien lasteni ollessa pieniä ja on mukava katsella miten lapsenlapset tulevat noidiksi ja peikoiksi pukeutuneina ja hieman jännittyneinä virpomaan. Ymmärrän myös, etteivät perinteet ja tavat pysy aina samanlaisina, vaan muuttuvat ja sekoittuvat toisiinsa ajan mittaan.
Keski-iän kynnyksellä etsin kristinuskon maailmasta elämääni sekä henkistä sisältöä, että vastauksia mieltäni jäytäneisiin kysymyksiin. Pääsiäisen kristilliset perinteet puhuttivat mutta samalla herättivät ristiriitaisia tuntoja. Etsimisen aika loppui enemmänkin epäuskoon ja tuskastumiseen. Ollessani keskellä elämäni vaikeinta kriisiä ja siksi henkisesti heikoilla tulin allergiseksi kaikenlaiselle "jeesustelulle" ja manipulointiyrityksille, tyyliin; "usko Jeesukseen, niin pelastut..."
Pääsiäinen ei tässä elämänvaiheessa herätä suuria tunteita, vaan on tervetullut vapaapäivien rypäs. Tosin, vesisade ja sohjoiset kadut eivät houkuta ulkoilemaan, mutta kuluuhan aika hyvin laiskotellen ja lueskellen.
Tunnustan, että tämä pääsiäinen pyörii niinkin maallisen asian kuin ruoan ympärillä. Ehkä "koira ei vain pääse karvoistaan"... Jos jotain kaipaan niin voida laittaa rakkailleni hyvää ruokaa, istua saman pöydän ääressä syömässä, nauttimassa ruoasta ja juttelemassa. Ihan nappiin ei kaikki mennyt, mutta ruokaa on tullut laitettua ja voih! - on sitä taasen syötykin... Ja tänään olisi vielä tarkoitus mennä ystävättären kanssa ulos syömään. Tämän jälkeen voi olla aihetta alkaa paastolle...
Millainen sinun pääsiäisesi on?
torstai 1. huhtikuuta 2010
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
Olihan se loma...
Kaksi viikkoa poissaoloa ja jo on outoa olla täällä taas; asunnossa, jota ennemmin kutsun kämpäksi kuin kodiksi...Tästä tosiaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä!
No, loma on kuitenkin nyt viimeisiä hetkiään vaille loppu ja perhoset pyrähtelevät vatsassa huomista ajatellessa. Töissä odottaa monenlaista pähkinää purtavaksi, mutta myös tieto siitä, millainen työsopimus jatkosta tehdään...
Kaksi viikkoa reissussa...Kaksi viikkoa erilaista elämää, uusia kokemuksia ja vanhoja tuttuja paikkoja. Tapaamisia; sukulaisten, sisarusten, vanhan hellun ja blogiystävän kanssa...
Ensimmäinen viikko kului pääasiassa kuvan Hurmurikoira-Aatun kanssa ulkoillessa. Teimme jälleen pitkiä tutkimusmatkoja lähiympäristöön, parhaina päivinä pariinkin kertaan useiden tuntien lenkkejä. Sääkin oli suosiollinen, vasta viimeisenä iltana ja poislähtöpäivänä sateli vettä.
Lupasin kertoa käynnistäni Santahaminassa, jossa asuimme perheeni kanssa lapsuudessani muutaman vuoden. Minulla on erittäin paljon muistikuvia tästä ajasta, ehkä siksi, että järjestin itseni tämän tästä pulaan tai tein kolttosia, joista seurasi "Mustaa Makaronia" eli selkäsauna....
Santahaminahan on sotilasaluetta ja liikkumiseen siellä tarvitaan kulkulupa, joka järjestyi blogiystävämme Arjaannelin kautta. Heti onkin kerrottava, kuinka mukava oli tavata tämä Arska, jonka hulvattoman huumorintajun ja sanankäytön seurauksena on useammin kuin kerran saanut siivota ripsareita poskiltaan tai juosta vessaan... ei itkemisen vaan nauramisen takia!
Tiedättehän millaista on kun tapaa ensi kertaa ihmisen ja on kuin olisi tuntenut tämän ikiaikoja... Puheesta eikä puheenaiheista tahdo tulla loppua. Siellä me sitten märässä ja tuiskussa kierreltiin ympäri Santahaminaa ja katsastettiin tuttuja taloja ja ihmeteltiin niitä joita ei tunnistettu... Ja poikettiin kerholla, syötiin ja juotiin ja annettiin muistojen kulkea silmien editse....Vieläkin iho menee liikutuksesta kananlihalle!
Kamerasta loppui patterit ja pimeys valtasi maiseman, vaikka niin paljon jäi näkemättä ja kuvaamatta. Mutta sydän tuli niin täyteen, ettei yhtään enempää olisi mahtunutkaan! Tulee siis seuraava kerta jota jo odotan...
Tuossa kuvan talossa toimi 50-luvulla kauppa ja sen edestä laskeutui 5-vuotiaan silmissä suuri mäki alas kotitalolle kahden kivisen pylvään välistä. Alemmassa hämärässä kuvassa näkyy, miten samainen mäki oli kutistunut 50 vuodessa lähes olemattomiin....Ne pylvääthän olivat kutistuneet jo silloin, kun teininä vierailin saarella äitini kanssa.
1960-luvun lopulla perheeni muutti Valkealasta Helsingin Vuosaareen. Isäni lähti YK-tarkkailijaksi Suetzille, eikä äitini halunnut jäädä asumaan maalle isoon omakotitaloon. Noina parina Vuosaaren vuotena pääsin ripille, maistoin ensimmäisen kerran pizzaa ja join punaviinia luokkakaverini Tiinan kotona, koin ekan ihastumisen, jäin luokalle, tulin tutuksi migreenin kanssa ja istuin vanhan ostarin Primulassa muun jengin nuorimpana... Vuosaaressa en ollut käynyt yli 30 vuoteen, mutta löytyihän sieltä vielä vanha ostari ja entinen kotitalo. Käytiin vanha hellun kanssa kahvilla kirjaston kahvilassa jossa myydään hänen runokirjojaan...
Aatun isäntäväki palasi Pariisista kihlautuneena ja minä vapauduin matkustamaan itärajalle tapaamaan veljeäni ja sisartani. Niin mukavaa kuin olikin tavata heidät, oli se myös hyvin rankkaa. Veljellä viime kesänä todettu syöpä ei ole talttunut ja pahinta on ollut se, etteivät hoitavat lääkärit ole antaneet tietoa taudin todellisesta laajuudesta. Vanhin sisareni taas on jäänyt leskeksi vajaa vuosi sitten, hän asuu yksin syrjäisessä paikassa, eikä pääse muuttamaan kaupunkiin, ennenkuin vanha asunto on saatu myydyksi. Sisar puhui käytännöllisesti katsoen taukoamatta, ikäänkuin yksinäisten viikkojen ja kuukausien puheet olisivat olleet patoutuneena jossakin varastossa ja ryöppysivät nyt ulos... Mutta, olen hyvin, hyvin hyvilläni, että tapasin heidät!
Toisen lomaviikkoni lopulla tytär järjesti meille hemmottelupäivän kasvo-, käsi- ja jalkahoitoineen. Kun kävin vielä kampaajalla, oli muuttumisleikki lähes täydellinen. Kotimatkalle lähdin jälleen laukut ylitäynnä uusia kirjoja, vaatteita ja tuliaisia...
Huomenna siis töihin! Uusi viikko, uudet kujeet!
No, loma on kuitenkin nyt viimeisiä hetkiään vaille loppu ja perhoset pyrähtelevät vatsassa huomista ajatellessa. Töissä odottaa monenlaista pähkinää purtavaksi, mutta myös tieto siitä, millainen työsopimus jatkosta tehdään...
Kaksi viikkoa reissussa...Kaksi viikkoa erilaista elämää, uusia kokemuksia ja vanhoja tuttuja paikkoja. Tapaamisia; sukulaisten, sisarusten, vanhan hellun ja blogiystävän kanssa...
Ensimmäinen viikko kului pääasiassa kuvan Hurmurikoira-Aatun kanssa ulkoillessa. Teimme jälleen pitkiä tutkimusmatkoja lähiympäristöön, parhaina päivinä pariinkin kertaan useiden tuntien lenkkejä. Sääkin oli suosiollinen, vasta viimeisenä iltana ja poislähtöpäivänä sateli vettä.
Lupasin kertoa käynnistäni Santahaminassa, jossa asuimme perheeni kanssa lapsuudessani muutaman vuoden. Minulla on erittäin paljon muistikuvia tästä ajasta, ehkä siksi, että järjestin itseni tämän tästä pulaan tai tein kolttosia, joista seurasi "Mustaa Makaronia" eli selkäsauna....
Santahaminahan on sotilasaluetta ja liikkumiseen siellä tarvitaan kulkulupa, joka järjestyi blogiystävämme Arjaannelin kautta. Heti onkin kerrottava, kuinka mukava oli tavata tämä Arska, jonka hulvattoman huumorintajun ja sanankäytön seurauksena on useammin kuin kerran saanut siivota ripsareita poskiltaan tai juosta vessaan... ei itkemisen vaan nauramisen takia!
Tiedättehän millaista on kun tapaa ensi kertaa ihmisen ja on kuin olisi tuntenut tämän ikiaikoja... Puheesta eikä puheenaiheista tahdo tulla loppua. Siellä me sitten märässä ja tuiskussa kierreltiin ympäri Santahaminaa ja katsastettiin tuttuja taloja ja ihmeteltiin niitä joita ei tunnistettu... Ja poikettiin kerholla, syötiin ja juotiin ja annettiin muistojen kulkea silmien editse....Vieläkin iho menee liikutuksesta kananlihalle!
Kamerasta loppui patterit ja pimeys valtasi maiseman, vaikka niin paljon jäi näkemättä ja kuvaamatta. Mutta sydän tuli niin täyteen, ettei yhtään enempää olisi mahtunutkaan! Tulee siis seuraava kerta jota jo odotan...
Tuossa kuvan talossa toimi 50-luvulla kauppa ja sen edestä laskeutui 5-vuotiaan silmissä suuri mäki alas kotitalolle kahden kivisen pylvään välistä. Alemmassa hämärässä kuvassa näkyy, miten samainen mäki oli kutistunut 50 vuodessa lähes olemattomiin....Ne pylvääthän olivat kutistuneet jo silloin, kun teininä vierailin saarella äitini kanssa.
1960-luvun lopulla perheeni muutti Valkealasta Helsingin Vuosaareen. Isäni lähti YK-tarkkailijaksi Suetzille, eikä äitini halunnut jäädä asumaan maalle isoon omakotitaloon. Noina parina Vuosaaren vuotena pääsin ripille, maistoin ensimmäisen kerran pizzaa ja join punaviinia luokkakaverini Tiinan kotona, koin ekan ihastumisen, jäin luokalle, tulin tutuksi migreenin kanssa ja istuin vanhan ostarin Primulassa muun jengin nuorimpana... Vuosaaressa en ollut käynyt yli 30 vuoteen, mutta löytyihän sieltä vielä vanha ostari ja entinen kotitalo. Käytiin vanha hellun kanssa kahvilla kirjaston kahvilassa jossa myydään hänen runokirjojaan...
Aatun isäntäväki palasi Pariisista kihlautuneena ja minä vapauduin matkustamaan itärajalle tapaamaan veljeäni ja sisartani. Niin mukavaa kuin olikin tavata heidät, oli se myös hyvin rankkaa. Veljellä viime kesänä todettu syöpä ei ole talttunut ja pahinta on ollut se, etteivät hoitavat lääkärit ole antaneet tietoa taudin todellisesta laajuudesta. Vanhin sisareni taas on jäänyt leskeksi vajaa vuosi sitten, hän asuu yksin syrjäisessä paikassa, eikä pääse muuttamaan kaupunkiin, ennenkuin vanha asunto on saatu myydyksi. Sisar puhui käytännöllisesti katsoen taukoamatta, ikäänkuin yksinäisten viikkojen ja kuukausien puheet olisivat olleet patoutuneena jossakin varastossa ja ryöppysivät nyt ulos... Mutta, olen hyvin, hyvin hyvilläni, että tapasin heidät!
Toisen lomaviikkoni lopulla tytär järjesti meille hemmottelupäivän kasvo-, käsi- ja jalkahoitoineen. Kun kävin vielä kampaajalla, oli muuttumisleikki lähes täydellinen. Kotimatkalle lähdin jälleen laukut ylitäynnä uusia kirjoja, vaatteita ja tuliaisia...
Huomenna siis töihin! Uusi viikko, uudet kujeet!
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Aseteltuja kiviä
Valokuvatorstain ja runotorstain 159.haaste ASETELMA:
kivi liitetty toiseen kiveen
harkiten tarkoitukseensa aseteltu
ei arvannut tekijä
yhä puhaltaa mereltä suolainen tuuli
pystymättä kiven pintaan
uhmakas rakennelma ei suostu
ajan hampaan haurastamaksi
kaatuu vasta kun kaadetaan
kivi liitetty toiseen kiveen
harkiten tarkoitukseensa aseteltu
ei arvannut tekijä
yhä puhaltaa mereltä suolainen tuuli
pystymättä kiven pintaan
uhmakas rakennelma ei suostu
ajan hampaan haurastamaksi
kaatuu vasta kun kaadetaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)