sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Perunkirjoitusta ja inhokkiruokaa

Helmikuu päättyi hienosti! Loistavia,aurinkoisia päiviä ja kirpakoita pakkasöitä tähtitaivaineen. Niin keväisiä päiviä, että... Mitä nautintoa! Maaliskuulta voisi odottaa samaa. No, uusi viikko alkanee kuitenkin lumisateessa.

Perunkirjoitus on pidetty, siitä hengissä selvitty. Se meni paremmin kuin uskalsi toivoa, vaikka tilaisuus päättyi yhden perheenjäsenen ulosmarssiin, kun veli moitti tätä ahneeksi. Olen tyytyväinen, että kykenin säilyttämään rauhallisuuden ja pystyin pitämään pintani. Turhaan sisaren mieltä kalvaneet luulot tuli uskoakseni oikaistua ja hyvin perusteltua. Tämä turhia intohimoja nostattanut asia on hyvä nyt jättää taakse. Suren tulehtuneita sisarussuhteita, mutta paneudun omaan mielenrauhaani ja surutyön loppuun työstämiseen.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~


Varamussalo-blogissa kirjoittava Marjatta vastasi haasteeseeni kertomalla Villamussalo-sivuillaan elämänsä huoneista.
Marjatta haastoi samalla kertomaan inhokkiruoistani. Blogeissani olen hehkuttanut rakastavani ruokaa ja periaatteessa olenkin kaikkiruokainen. Mutta ainahan ei näin ole ollut. Niitä pysähdyttäviä ruokakokemuksiakin on ollut.


1. Santahamina, elämäni ensimmäinen ja viimeinen leikkikoulu. Taisi tuona ikäkautena, n. 4v olla muutenkin taipumusta edesvastuuttomiin tekoihin, kuten leikkikoulusta karkaamiseen…. Edessä lautasella riisipuuroa, mutta eihän se maistu niinkuin ei usein muutkaan ruoat. Käsky kuuluu ”lautanen tyhjäksi". Jos ei ruokaansa syö ruokatunnilla, lautanen kannetaan leikkikoulun päätyttyä uudelleen eteen ja siinä sitä sitten istutaan, lusikoidaan ja yökkäiltiin. Muistan, että ainakin kerran heittelen salaa hernekeittoa avoimesta ikkunasta kukkapenkkiin... Tuolla kertaa onnistun lusikoimaan riisipuuron housujeni taskuun.
Sieltä sen äiti löytää. Pyykättynä, menkeloituna ja valkoiseksi levyksi kuivuneena.


2. Kansakoulu; Kiehuva, Valkeala. Kaalikeitto, joka ei mene alas. Alaluokkien naisopettaja, joka patistaa ja painostaa, pitää minua muutenkin hankalana, jos ei peräti toivottomana. .. Keittolautanen nostetaan ruokatunnin jälkeen aurinkoiselle ikkunalaudalle, jossa se seisoo pari tuntia ja nostetaan koulun päätyttyä eteeni; syö nyt! Jäähtynyt keltainen rasva lilluu keiton pinnalla, auringossa seisonut kaali haisee hirveältä. Oksennus pyrkii kurkkuun ja itku silmään. Onneksi iäs tulee autolla hakemaan koululta, istuua aikansa autossa ihmettelemässä, missä tyttö ja tulee luokasta hakemaan... Moskovassa kerran kylässä tarjotaan kaalikeittoa, kauhistun, mutten voi loukata emäntääni. Hei , onpa hyvää…

3.Egypti, kesä-68, vierailukutsu lounaalle… Aterialla meille tarjotaan liharuokaa, johon on lisätty lampaan mahalaukkua ja joitain muita sisäelimiä… Mieleen nousee kuvia basaarista, jossa kärpästen kansoittamat ruhot roikkuivat kuumassa ilmassa…. Miten olla korrekti ja niellä suuhun pyrkivää oksennusta… Kristitty perhe ei itse koske liharuokaan ja syy selviää pian; paaston aika. He nauttivat kasvisruokaa. Eteeni tuodaan vihreää keittoa. Liemessä vihreää silppua,kuin ruohonleikkurista kulhoon tyhjennett, kerros öljyä pinnalla. Poistun häpeillen kylpyhuoneeseen, ja myöhemmin isäni pahoittelee käytöstäni...

4. Tutustumismatka Pohjois-Norjaan jonkin projektin puitteissa. Kevät sen verran pitkällä, että lumet kotikonnuilla jo sulaneet, mutta pohjoisilla tuntureilla valkeutta vielä riittää. Matkalla luvassa uusia kokemuksia ja makuelämyksiä. Ne alkavat ensimmäisessä pysähdyspaikassa, kalsahkossa hotellissa Jäämeren rannalla. Odotukset ovat korkealla, nälkä on ankara pitkän bussimatkan jälkeen. Eteemme kannetaan lautaset, joilla paksuja harmahtavia lihasiivuja. Maistelen sitkasta lihaa uteliaana. Se maistuu eltaantuneelta eikä sen syötävyyttä paranna tieto, että se on valasta. Jälkeenpäin vatsaan koskee, eikä mitään lääkkeitä ole mukana. Nousemme Hurtigrutenin laivaan, jossa puolalainen baarimestari tekee ihmelääkkeen; valkopippuria ja vodkaa, joilla kipu katoaa n. 10 minuutissa.

5. Kiina, Shanghai. Olen tutustunut mukaviin nuoriin opiskelijoihin, jotka tekevät vapaaehtoistyötä lastensairaalassa. Ystävällinen opiskelijatyttö kutsuu minut kotiinsa ja tarjoilee lounaalla "tuhatvuotisia munia". Niitä on säilötty viikkoja tai kuukausia jonkinlaisessa oljen saven, tuhkan ja suolan sekoituksessa. Kiitos, mutta ei kiitos! Maistuisko teille?




Kuten aina, en tiedä kenet haastaisin, joten olkaapa hyvät, haaste on vapaa! Olisi toki mukava saada linkki!

22 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ymmärrä, miksi kouluissa aivan kiusataan sillä, että pitää syödä lautanen tyhjäksi. Elinikäiset draumat saa, jos ikkunalla seissyttä ruokaa pitää syödä päivän päätteeksi.
Nykyisinkin täytyy kuulemma yrittää ja voi alunperin pyytää oikein vähän, jos epäilyttää oma syöminen. Jos ei millään onnistu, joutuu itse viemään lautasen keittiöön. Sekin on kuulemma vaikeaa, mutta onnistuu jos pakko on.

Maailmalla on ihana liikkua, mutta tuo ruokapuoli tulee ilman muuta vastaan. Miten olla syömättä emäntää loukkaamatta, siinä haaste.

Mielenkiintoinen kirjoitus ja haaste, mutta minulla on niin monta odottamassa, että taidan tämän jättää, ellen sitten laita huoneitten jatkoksi. En ole unohtanut sitä...

isopeikko kirjoitti...

Noiden tuhatvuotisten munien on pakko olla hyviä, koska niitä arvostetaan niin kovasti Aasiassa. Niistä on olemassa sellainen crispy-versiokin, jossa on se kanan sikiö kaikkine luineen ja nokkineen mukana. Se on kuulemma arvovieraita varten. Peikko ei ole maistanut.

Crane kirjoitti...

Silloin ennenvanhaan oli synti heittää ruokaa poia, Uuna. Ja opettajakoulutus nojasi kristillisiin arvoihin.... Koululuokassa työskennellessäni (kauhistus, siitäkin lähes 20 v)havaitsin, että tehokkainta oli "maistamispakko". Ja ehdoton kielto lauseelle "Hyi, ku pahaa". Lapset tottuivat makuihin, luokka söi jo jouluna yksin enemmän salaattia, kasviksia ja juureksia kuin muu koulu yhteensä...

Minulle matkustamisessa ruoka on ollut suuri mielenkiinnon kohde, maistanut olen yleensä kaikkea ja olen nauttinut makuelämyksistä. Mutta nuo munat, Peikkonen, olkoon aasialaisessa kulttuurissa kuinka suurta herkkua vain, eivät menneet alas... Peikko taisi kiusoitella!!!

Anonyymi kirjoitti...

Ai kun nauratti. Mankeloitua riisipuuroa :D Huh, näyttää tuhatvuotiset munat aika epäilyttäviltä. Oishan niitä mielenkiintoista maistaa, mutta pitäisi olla tuhti vatsalääke matkassa.

Crane kirjoitti...

Hih, Mummeli, eikös sitä riisipaperia tehdäkin jotenkin noin: keitetään, mankeloidaan ja kuivataan...:D
No se vatsalääkeasia eniten pelotti. Kananmunissahan tunnetusti helposti on salmonellaa....

Anonyymi kirjoitti...

Kaikkea pitää maistaa, juu, mutta nämä kyllä vähän arveluttivat! http://i334.photobucket.com/albums/m423/kerttu_photos/amsterdam-barcelona0708157.jpg

Crane kirjoitti...

Yyyh, Kerttu, ei ehkä menisi alas, mutta tietenkin pitäisi ensin maistaa....

Anonyymi kirjoitti...

Huh, syömään pakottaminen on sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa.
Nyt ei muistu mieleeni mitään inhokkiruokaa; päinvastoin minulle yleensä kaikki maistuu liiankin hyvin.

P.S. Blogissani on sinulle kutsu blogin esittelyleikkiin. Olisi kiva jos otat sen vastaan.

Marjattah kirjoitti...

Sadistisilta vaikuttaa ennen niin suositut kasvatusmetodit. Kansakoulussa minäkin ensimmäiset ruokatraumani sain, ja siitä varmaan lähti sosiaalisten ruokailutilanteiden pelko, joka onneksi hellitti vartuttuani aikuiseksi.

Kiinalaisessa keittokirjassani on ohje, jossa saadaan keitetyt munat näyttämään tuolta :-) Olen kokeillut menestyksellä.

Nana kirjoitti...

Olipas melkoisia inhokkiruokia! Itselle tulee kouluajoilta mieleen perunamuusi,jonka seassa oli jauhelihakokkareita...Ja silakkalaatikkopäivä oli aina yhtä kamala. Paljon olen matkustellut, mutta välttänyt onneksi liian eksoottiset tarjoilut :)

Crane kirjoitti...

Kiitos, Ina, vastailen illemmalla...
Väkivaltaa tosiaan!

Niinpä niin, Marjatta, kuinka moni meidän sukupolven edustajista onkaan kouluruokailusta traumansa saanut! Onneksi maailma on opettanut uskaltamaan...

Monesta eri koulusta monenlaisia kokemuksia, Nana. Nyt voin sanoa, että Ramkin Amican sapuskoja on pikkuisen ikävä; halpoja ja maittavia...

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä löysit muistoja, melkein kovia paloja meille kaikkiruokaisillekin. Minä jo vastannut tähän haasteeseen..

Anonyymi kirjoitti...

(itse muistan kanskakoulun siskonmakkarakeiton, sitä kylmänä itkien yritin syödä. Oliko opettajat sadisteja, vai sota-ajan nälkää nähneet)

Crane kirjoitti...

Varmaan on ollut monia tekijöitä syynä, Hannele. Ehkä uskoivat tekevänsä oikein, mutta kun muistan opettajan ilmeen ja asenteen, näen yhä toimintatavan vallankäyttönä.

Arjaanneli kirjoitti...

Onneksi olen allerginen munille..myös rapeille sellaisille.
Hauska tuo riisipaperi!
Paikkakunnat viittaavat siihen, että olet saanut maistaa sissimuonaa, joka oli ainoa inhokki, minkä omassa jutussani keksin!
Leikkikoulu toimii muuten edelleen :)

Crane kirjoitti...

Ihan tosi, Arjaanneli? Sandiksessa?

Vanikkaa syötiin kakarana ja sotkussa munkkeja, tietty. Myöhemmin tutustuin myös sissimuonaan...Hih!

Rapeita munia, joo-o...

Anonyymi kirjoitti...

Lapsenlapsen koulussa on kolme astetta. Voi pyytää 1.maistiaisen
2.vähän tai 3 tavallisesti. Maistiainen on kuulemma ihan pieni. En kuullut valitusta asiasta.

Crane kirjoitti...

Kuulostaa hyvältä menetelmältä, mm. Taitavat olla toisenlaisia nykykoulun ongelmat...

Ehkä tässä pitäisi itsekin ajatella, että joka vanhoja muistaa....

hpy kirjoitti...

Perunkirjoitukset ovat siita pahoja etta joku aina ymmartaa asiat vaarin! Ja sitten ollaan vihaisia vuosikaupalla. En ymmarra miksi!

Crane kirjoitti...

Niin, ja tuntuu, että väärinymmärtäminen on tarkoituksellista, hpy. Tai ainakin muhinut jossain taka-alalla ja odottanut vain oikeaa hetkeä...

Anonyymi kirjoitti...

Vielä tuosta lapsenlapsen koulusta. Voi olla, että opettajalla on itsellään kauhumuistoja omasta kouluajastaan. Hän saattaa ottaa sieltä sen, mikä oli hyvä ja muuntaa sen lapsiystävälliseksi...

Crane kirjoitti...

Niin, huonot kokemukset voivat johtaa uusiin toimintamalleihin ja -käytäntöihin. Silloin koettu on ollut hyödyllistä.
Tuollaiselle opettajalle on syytä nostaa hattua!