Siunaustilaisuus ja muistojuhla

Veljeni siunattiin lauantaina koruttomin menoin lähimpien omaisten ja ystäväjoukon läsnäollessa. Koska veljeni tuhkataan, pyysin, ettei kukkia tuotaisi, vaan hiljaiset saattajat asettivat arkun vieressä olevaan maljakkoon tummanpunaisen ruusun. Muodostuneesta kimpusta teen asetelman, jonka vien Inarin hautausmaalle, kun uurna lasketaan perhehautaan.

Muistojuhla järjestettiin veljen toiveiden mukaisesti lounaskahvilassa, jossa hän oli käynyt toistakymmentä vuotta syömässä lähes jokaisena työpäivänään ja vielä usein silloinkin, kun oli jo jäänyt sairauslomalle. Tarjoilu oli maittavaa ja runsasta, tunnelma haikean leppoisaa..

Sisareni tytär oli kirjoittanut koskettavan ja kauniin muistokirjoituksen, jonka hänen miehensä luki. Puheen jälkeen hän laittoi soimaan Nightwishin (Kuolema tekee taiteilijan), sanoiltaan hyvin sopivan ja koskettavan laulun ja silloin suru sai vallan ja monet itkivät avoimesti.

Pidin itsekin pienen muistopuheen, jossa vertasin läsnäolijoiden muistoja palapelin osasiin; muodostimme muistoistamme kuvan veljestä. Kiitin saattoväkeä, että he olivat tulleet paikalle, olleet veljeni ystäviä, työtovereita, tukijoita ja uskonystäviä.... Vaikka en voinut ääneen sanoa, olin aivan erityisen hyvilläni, että sekä veljeni poika, että hänen tyttärensä olivat myös paikalla muistotilaisuudessa.

Veljeni seurakuntalaiset esittivät hengellisiä lauluja ja heidän pappinsa piti lyhyen rukoushetken. Veljeni oli löytänyt uskon Haminan katulähetyksen leirillä eräänä kesänä toistakymmentä vuotta sitten. Usko oli hänen tukikeppinsä kaikki nuo vuodet ja erityisesti sairasvuoteella hän kääntyi Jumalan puoleen rukouksin ja uskonystävät tukivat häntä monin tavoin.

Palasin juhlan jälkeen tähän asuntoon, jossa olen majaillut viimeisen 1,5 kuukauden ajan. Olin pitkän päivän jälkeen niin yliväsynyt ettei uni tullut millään. Valvoessani kävin läpi päivän tapahtumia ja olin hyvilläni, että muistojuhlasta muodostui veljeni toiveiden mukainen lämminhenkinen tilaisuus. Uskon, että hän myhäili tyytyväisenä siellä missä nyt on....

Tänään on suruliputuksen vuoro...

Palasin pohjoisesta veljen kotipaikkakunnalle myöhään keskiviikko-iltana. Torstaiaamuna sairaalassa vastassani oli väsynyt mies, joka ei paljoa puhunut, mutta tahto oli tallella ja tupakalle oli heti mentävä. Oli pahantuulinenkin, tuntui, etten osannut taas tehdä mitään oikein ja sain osakseni monta ärähdystä. Tulin jälleen täysin yllätetyksi, kun sairaanhoitaja tuli osastolla kysymään, vienkö veljen kotiin viikonloppuna. Minun oli pakko vastata veljelle kieltävästi ja näin miten pettynyt ja loukkaantunut hän oli.  Vielä illalla levolle mennessäkin hän kysyi, miksi en huolinut häntä kotiin...

Jälkeenpäin ajatellen, veli varmaankin halusi lähteä viimeiselle matkalleen kotona, vaikkei pystynyt asiaa sanoiksi pukemaan. Mutta jos hän olisi ollut kotona, olisi eräs tärkeä asia jäänyt toteutumatta....

Perjantaina sairaalaan mennessä veljen ulkoinen olemus oli muuttunut. Hän seisoi vavisten ikkunalautaan nojaten huoneessaan sinne mennessäni. Vaatteet ja sänky olivat märät. Autoin hänet istumaan ja kutsuin hoitajat apuun. Enää hän ei juurikaan puhunut, ei pystynyt nousemaan ylös eikä ruoka enää maittanut. Ärhäkästi kyllä yhä ilmaisi itseään, jos esimerkiksi yritin syöttää hänelle keiton lientä liian nopeasti... Illalla hän oli hyvin uupunut ja kauan harkitsin jäämistä osastolle yöksi, sillä oli selvää, että hänen aikansa oli tulossa päätökseen.

Lauantaiaamu aukeni harmaana ja jotenkin surullisena. Oli heti selvää, ettei aikaa enää ollut paljoa. Veljen tila oli entisestään heikentynyt, mutta vaikka hän ei enää pystynyt ilmaisemaan itseään muuta kuin heikoilla pään liikkeillä ja äännähdyksillä, hän oli selkeästi läsnä ja tietoinen ympäristöstään. Hänen hyvä ystävänsä, joka on ollut veljen henkisenä ja fyysisenä apuna ja tukena viime viikkoina, saapui myös häntä saattelemaan viimeiselle matkalle. Lähetin viestin veljen tilanteesta lähimmille ystäville ja uskonveljille, jotka rukouksin olivat mukana veljen viimeisissä hetkissä.

Veljelläni on poika, joka suorittaa vankeusrangaistusta, eikä sen takia ole voinut olla isänsä lähellä näinä viimeisinä viikkoina. Hän on päässyt vain kerran aiemmin käymään sairaalassa saatettuna. Perjantai-iltana hänet oli siirretty toiseen vankilaan lähemmäksi tätä paikkakuntaa ja vaikka oli lauantai ja virkailijat vapaalla niin osaston lääkärin ja ymmärtävien vankilan viranomaisten avulla poika pääsi hyvin nopeasti tulemaan isäänsä hyvästelemään. Isä odotti poikaansa kovasti ja näimme, miten kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun poika istuutui vuoteen vierelle.

Tapaamisaikaa oli annettu tunti, mutta kun aika oli loppumassa näin, että veljeni tilassa tapahtui muutos ja lähdön hetki oli käsillä. Vartijat antoivat pojan jäädä ja niin me kolmisin saimme saattaa veljeni viimeiselle matkalle. Hetki oli mieliin painuva ja täynnä rauhaa.

Ystävät

Onneksi on ystäviä!

Keskellä tätä kaikkea olen saanut huomata, että veljelläni on hyviä  ystäviä. On seurakuntalaisia, työkavereita ja niitä vanhoja hyviä ystäviä, joiden kanssa on jaettu jo hurjaa nuoruutta... He ovat tulleet sairaalaan, rukoilleet, muistelleet yhdessä menneitä, kuljettaneet tupakalle ja toimittaneet pieniä palveluksia... Tulleet vierelle ja rohkeasti kohdanneet kuolevan...

Samat ystävät ovat tukeneet ja auttaneet minua jaksamaan, antaneet hetken lepotaukoja... Ne muutamat, jotka ovat tunteneet veljeni pisimpään ja parhaiten, ovat ottaneet minutkin ystäväkseen...

Minunkin vanhin ystäväni asuu Lappeenrannassa. Me kävimme yhdessä kansakoulua ja noista ajoista alkanut ystävyys on kantanut kaikki elämämme vaiheet tähän päivään. Muutama viikko takaperin teimme yhteisen haikeudentäyteisen matkan vanhalle asuinpaikallemme Kymijokivarteen. Perjantai-iltana illastimme Imatralla hulppeasti ravintola Buttenhoffissa nauttien erinomaisesta ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä. Oli niin rentouttavaa rupatella "naisten kesken" kaikesta vähemmän vakavasta...

Tapasin eilen 20 vuoden jälkeen toisen vanhan ystävättären. Tutustimme v.-73 Sveitsissä, jossa hän oli au-pairina ja minä työskentelin sairaalassa. Ystävyytemme oli erikoista, olimme niin samalla aaltopituudella, että luimme toistemme ajatukset... Telepatia toimi välillämme vielä kauan senkin jälkeen kun olimme tahoillamme perustaneet perheet ja yhteydenpito väheni... Tämän ystävättären syytä/ansiota on se, että aikanaan tulin Lappiin ja jäin tänne... Hän soitti minulle ensimmäisen kerran jo pian kaksi vuotta sitten jouduttuaan puheisiin jonkun kanssa joka tunsi minut. Olemme soitelleet harvakseltaan, mutta tapaamiseen ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Oli ihana kokea, etteivät välillä olevat vuodet olleet muuttaneet ystävyyttämme millään lailla.

Työsuhteeni päättyy ensi viikon alussa. Eilen olin viimeisen päivän töissä, lähinnä vain siivoten toimistoa ja järjestellen papereita. Oli ihanaa ja haikeaa tavata kaikki rakkaat mummelit ja papparaiset ja hyvästellä heidät. Toivottavasti talo pystyy tarjoamaan työtä myöhemmin, mutta kovin suuria odotuksia ei juuri nyt ole! Tässä tilanteessa on kuitenkin helpottavaa, ettei tarvitse repiä itseään kahtaalle, vaan voin rauhassa hoitaa veljeni saaton loppuun saakka.

Lapissa paistaa aurinko ja kotona on hyvä olla!

Aikatauluja...

Päivät kulkevat rataansa, rutiineja muodostuu ja asioilla on aikataulunsa. Ihminen pitää kiinni tottumuksistaan, vaikka kuinka heikossa tilassa olisi. Pitää kiinni elämästä.

Veljeni päivä muodostuu nyt ruokailujen ja tupakalla käyntien mukaan. Vaikka kuinka tuskallista olisi nousta ylös, tulla puetuksi ja matkata pyörätuolissa pihan tupakkapaikalle, niin me suoritamme tuon operaatiton kolme tai jopa neljä kertaa päivässä.

Jos lääkitys on sillä hetkellä kohdillaan, veli pystyy hieman kävelemään ja nousee pyörätuolista seisomaan, koska istuminen puuduttaa jalat ja nivusiin tulee kovat kivut. Kivut ovat muutenkin arvaamattomat. Välillä mikään ei tunnu auttavan, sitten taas on, kuten eilen; hän pystyi ruokailemaankin istualtaan.

Veljellä on kova huoli siitä, kuinka pärjää ne päivät, jolloin olen täältä poissa. Minun on pakko lähteä muutamaksi päiväksi töihin ja hoitamaan omia asioitani. Palaan niin pian kuin mahdollista, mutta luultavsti vasta keskiviikkona.

Veljen huoli on aiheellinen, sillä hoitajien apu on vaihtelevaa. Osaston asiakkaat ovat paljolti dementoituneita tai kroonikkoja, jotka sitovat hoitajien työaikaa ja kuten useimmissa sairaaloissa nykyään, täälläkin hoitajia on mahdollisimman vähän... Olen sivusta seurannut, miten akuuttipotilaalle annettiin vaatemytty ja kehoitettiin pukeutumaan. Potilas kamppaili koko aamupäivän, siis useita tunteja, saamatta muuta kuin veryttelytakin nurinpäin päälleen. Kukaan ei auttanut, ei ehtinyt edes kysymään, tarvitsisiko hän apua...

Onneksi on ystäviä, jotka tulevat veljen avuksi. On vain luotettava, että veli pärjää, kun en muutakaan nyt voi. Silti sydän on raskas!

viikonloppua...

Mitä ihminen käy mielessään läpi valmistautuessaan kuolemaansa? Vai voiko kuolemaan oikeasti valmistautua? Eikö kuolema kuitenkin tule varkain, lopulta vain kysymättä ja varoittamatta?

Veljeni on ainakin järjestellyt aineellisia asioitaan kuntoon. Hän haluaa varmistua, että lähimmät ihmiset saavat oikeat muistoesineet ja pienet säästät jakautuvat oikein kaikista läheisimmille.

Tänään vietimme hetken keskustelemalla kuoleman läheisyydestä ja henkisestä valmistautumesta siihen hetkeen, jolloin ihminen kulkee elämän portesta läpi kuoleman tilaan.  Veljeni sanoo olevansa nöyrä tuon tulevan hetken edessä, mutta samalla häntä pelottaa kovasti. Aiemmin pelko näyttäytyi vihana, nyt viha on poissa. Nyt on jäljellä enemmänkin haikeutta ja surumielisyyttä...

Veli tuli viikonloppulomalle kotiin,. Perjantai-iltana hän ei millään malttanut levätä ja käveli rollaattorilla monta tuntia edestakaisin asunnossa. Se tietenkin kostautui nivussärkynä ja huonosti nukuttuna yönä. Päivällä hänen vanha ystävänsä tuli tervehtimään.  Heidän räväkät muistelunsa heruttivat monta hyväätekevää naurua...  Päivä kului mukavasti.

Sitten alkoi kova ripuli ja sen uuvuttamana veli joutui palaamaan sairaalan osastolle! Nyt sitten mennään taas päivä kerrallaan!

Veli oli eilen pyytänyt viikonloppuvapaata sairaalasta ja tänään kotiutushoitaja otti minuun yhteyttä. Olin tästä hankkeesta kuullut ennakkotietona hoitajilta, mutta veli ei ollut koko aikana sanallakaan minulle maininnut ryhtyneensä toimenpiteisiin päästäkseen kotihoitoon. Minua harmitti, koska veljen hoito on noina päivinä vastuullani, mutta hänen ajatusmaailmansa mukaan minun kanssani ei tarvitse edes keskustella asiasta.

Pääsin pian harmistukseni yli, sillä tämä on kuitenkin veljen viimeinen mahdollisuus ns. "siviilielämään". Huomisaamuna ryntään siis kauppaan hankkimaan ruokatarpeita viikonlopuksi, järjestelen asunnon toimivaksi ja menen sitten sairaalaan hakemaan veljeä.  Hieman kyllä jo jännittää, miten tästä selvitään, mutta onneksi lääkehoitoon saamme tukea ja apua Tehosairaanhoidosta. Sairaanhoidon ammattilaiset käyvät aamulla ja illalla tarkistamassa tilanteen. Ja pahimmassa tapauksessahan veli voi aina palata sairaalaan,

Eilen kuitenkin tapahtui jotain mikä säikäytti minut. Veli halusi iltapäiväivällä vielä lähteä hieromaan autokauppoja ja niinpä ajelimme Joutsenoon. Ihmettelin jo mennessä, miksi veli oli niin väsyneen oloinen ja kahvilassakaan ei millään meinannut pysyä hereillä. Hoitajan kanssa pohdittiin, että pojan tapaaminen oli ehkä käynyt liikaa veljen voimille. Tänä iltana väsymykselle saatiin selitys. Eräs hoitaja oli käynyt vuoroon tullessaan kertomassa että oli vahingossa antanut veljelle väärät lääkkeet...!

Luota tässä sitten saatavaan hoitoon!

vuodeosastohoidossa...

Näihin aamuihin herään stressin kitkerä maku suussani.  Ruoka ei mene alas, vaikka nälkä olisikin ja pää on heti täynnä ajatuksia asioista, joita pitää hoitaa... Kun pääsen käyntiin, kaikkia alkaa sujumaan, mutta voin vain kuvitella, missä lukemissa verenpaineeni välillä kiipeilee. Koetan silti pitää mielessäni keskussairaalan lääkärin ohjeistuksen; olen omainen, en hoitaja. On tärkeää, että omaisena jaksan hoitaa osani loppuun saakka!

Sunnuntai-iltana vuodeosastolle vuoroon tullut sairaanhoitaja tuli veljeäni tervehtimään ja kyselemään tämän vointia. Varoittamatta hän alkoi kyselemään, milloin veli aikoo kotiutua.
Olin niin ällikällä lyöty, etten osannut kuin änkyttää, että keskussairaalan lääkärin mukaan kotiutuminen ei ole enää mahdollista. Siitä välittämättä hoitaja jatkoi puhetta kotiutumisesta ja näin, miten veljen silmiin heräsi toivon kipinä...

Veli sai ajatuksesta voimia niin, että innostui eilen aamulla lähtemään autokaupoille. Kiertelimme niissä koko aamupäivän etsimässä sopivampaa autoa minulle. Veli haluaa jättää minulle autonsa, mutta se on erikoinen Mersu, joka ei sovellu Lapin olosuhteisiin ja joka on sekä kallis käyttää, että ylläpitää.
Sopivaa autoa ei kyllä löytynyt ja palasimme sairaalaan molemmat lopen uupuneina. Veljellä olikin sitten illalla reippaasti kipuja.

Tänään lähden hoitamaan juoksevia asioita heti aamusta, sitten alkaa edellisen asunnon tyhjennys ja siivous. Veljen tukihenkilö on lupautunut käymään veljen luona keskipäivällä, joten  minä menen hänen luokseen sitten kun hänen poikansa tulee paikalle. Pojan olen tavannut vain kahdesti aiemmin, lapsena.
Hyvästien jättäminen on alkanut!