tiistai 21. joulukuuta 2010

Ihan kuutamolla....


Liikkeelle lähtiessäni pakkasta oli -22 mutta kokemuksesta tiedän, että reipasta vauhtia liikkuessani pysyn huopikkaissa ja untuvatakissa sopivasti lämpimänä. Vain viima kiristää kasvojeni suojaamatonta ihoa. Myöhemmin toteaisin hissin peilistä ihon olevan paloauton punainen ja mielessä käväisisi ehkä pikaisesti tieto suurten lämpötilan vaihtelujen epäedullisesta vaikutuksesta vanhenevaan ihoon.  Juuri nyt silläkään ei ole mitään merkitystä, eikä täällä öisessä metsässä ole vastaantulijoita todistamassa inhaa ulkonäköäni.

Polku johtaa syvemmälle metsään. Polun pohja on tallautunut kovaksi ja ura näkyy selvästi. Lumiset puut kaartuvat polun ylle kuin holviksi ja kauempana suuret kuuset seisovat aavemaisina, mustat oksat kätkeytyneenä valkoisen lumivaipan suojaan. Kuusien yllä näkyy taivas, niin syvän sinisenä reunoiltaan, kirkkaampana ja vaaleampana kuun lähellä. Lähes täytenä loistava kuu ja miljoonat tähdet näkyvät pakkastaivaalla selväpiirteisinä. Niiden valo on jotenkin eteeristä, muuttaen metsän salaperäiseksi saduksi.  Öisen kulkijan sydämessä läikähtää tuttu onnen tunne. 


Että mitäkö teen metsässä öiseen aikaan? No, oikeastaan ei ole vielä aivan yö, vaikka toki tähän aikaan suurin osa naapurustosta on  jo nukkumassa. Minä käytän koiran ulkoiluttamista hyvänä tekosyynä nauttia kuutamoisen metsän salaperäisestä kauneudesta. Onnen tunne, jota silloin koen, kumpuaa jostakin hyvin kaukaisen lapsuuden kokemuksesta. Näen itseni noin 3 - 4 vuotiaana seisomassa silloisen kotimme verannalla taivasta tähyillen. Ehkä on kyse joulusta, joulupukin odotuksesta, suloisesta jännityksestä, joka liittyy lahjojen saantiin... Ehkä niin. Joka tapauksessa olen aina rakastanut kaamosajan kirkkaita pakkasöitä ja kuutamoa.

Pelkäänkö? Onhan se hieman hullua, että yksinäinen naiseläjä hiippailee pitkin öisiä metsiä, etenkin tällä asuinalueella, mutten käsitä, miksi pitäisi pelätä.. Kuutamoisen metsän hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan tavattoman kaunista. Pimeys luo myös turvan, johon voi tarvittaessa kätkeytyä. Minulla on sitäpaitsi loistava seuralainen, joka jakaa kanssani tämän kokemuksen. Koiruli nauttii yhtä lailla innoissaan metsässä juoksemisesta, vaikka sen tassuparkoja pakkaakin palelemaan kun se hartaana nojautuu joka puun ja mättään vierelle toinen takajalka koholla. 

Koira on muutenkin hyvä "tekosyy" ulkoilemiseen. Pakkasista huolimatta olemme käyneet vähintään kolme kertaa päivässä kunnon lenkillä ja liikunta alkaa tuntua vähemmän kiristävien vyötärönauhojen muodossa. Koiraparalle ulos lähteminen on yhä pelottava asia, se ei millään tohdi tulla asunnon ovesta rappukäytävään. Niinpä kannan koirulin hissiin, jossa se jo istuu vapisematta. Takaisin tultaessa koiraa on houkuteltava hieman, jotta se tulee ala-aulaan ja hissiin. Omassa kerroksessa koira poistuu hissistä äärettömän varovasti ja suorastaan hiipii kotiovelle, mutta jokainen päivä tuo pikkuisen lisää rohkeutta.

"Laumaan" on tehty tuttavuutta, tyttäreen koira on niin tykästynyt, että kun mainitsen tyttären nimen, säntää koira heti ovelle häntää heiluttaen ja ilmaisee siten innokkuutensa lähteä tyttären luo. Matkalla ei tarvitse myöskään koiralle suuntia osoittaa, se kulkee varmasti kohti päämäärää ja löytää tiensä suoraan tyttären ja vävyn kotiovelle.



Harjoittelemme myös edelleen seis-komentoa. Ensimmäisillä ulkoilukerroilla kävi niin, että talutushihna yllättäen jumiutui, enkä saanut kadulla säntäilevää koiraa pysähtymään vaan se juoksi ajotielle. Onneksi juuri silloin ei autoja ollut tulossa liki, mutta vaaratilanteen mahdollisuus oli selvä ja minä tietenkin säikähdin, kun en saanut koiraa pysähtymään millään. Nyt koiruli kääntyy katsomaan minua kuullessaan seis-komennon ja pysähtyy, vaikkei vielä oikein malta pysyä paikoillaan.... 

Mikäpä lämmittäisi mukavammin kuin kainaloon käpertynyt karvakuono. Se tulee luottavaisena kylkeäni vasten makaamaan tai kaivautuu joskus huovan alle lämmittelemään. Yleensä katsomme yhdessä telkkaria ja jaamme kiinnostuksen luonto- ja eläinohjelmiin. Koiruli on meistä se joka ohjelmia kommentoi. Se seuraa silmä tarkkana eläinten liikkumista tv-ruudulla, mutta aika ajoin se syöksyy kohti kuvaruutua hurjasti haukkuen tai muristen. Muttei ole epäilystäkään, etteikö se nauttisi sohvapottuilusta vähintäänkin yhtä paljon kuin emäntänsä.
   

11 kommenttia:

Niina kirjoitti...

Ihana koiruli. On kiva lukea näitä koirajuttuja. Omani on niin vanha ja olen jo tottunut siihen, etten jaksa sen makaamista pahemmin kommentoida. ;)

mm kirjoitti...

Ihanaltahan tuo teidän yhteiselonne tuntuu :)

isopeikko kirjoitti...

Koirat ovat oman lauman jäseniä :) Mukavia turrikoita.

Mk kirjoitti...

Ihanat kuvat!
Koira käy tosiaan tekosyynä vaikka mihin.
Hienosti se onkin kotiutunut,ja kyllä se vielä tottuu hissiinkin.

Seis-sanaa opetellaan meillä vieläkin, enimmäkseen huonolla menestyksellä.
Ehkä on viimein uskottava mitä alaluokkien opettaja aikoinaan sanoi "tuolla sinun ässälläsi ei ole käyttöä kuin saksan äänteissä".
Saksan opettaja onneksi luuli että se oli tunnollisen harjoittelun tulos.

Demetrius kirjoitti...

Ihan kuin tuo kuu olisi kellahtanut kyljelleen?

Auvoisia metsäretkiä ja sinulle ja koirulille.

Tonttu-Kerttu kirjoitti...

Hienoja kuvia! ;)

Tiina Linkama kirjoitti...

Suloinen on koirasi, ja tyttäresikin.

Metsälenkit ovat ihania, kuutamolenkit varmasti vielä ihanampia.

Hyviä jouluja toivotan kera koiruilin ja perheen sekä entistä parempaa uutta vuotta!

PS: Seis-komento on ihan ehdoton komento, jos mitään muuta ei koiran päähän saa taottua, niin se pitäisi sinne saada niin, että sen osaa suoraan selkärangasta. Se kun toimii koiruuden henkivakuutuksena. Tänne-komennon oppimisessakaan ei ole mitään vikaa. :)

Ruska kirjoitti...

Ihana kuutamopolku sinulla. Eläydyin niin, kuin olisin itsekin ollut siellä. Kylläpä olikin hyvä päätös, ottaa tuollainen koiraystävä kaveriksi. Ja vaikuttaa kovin oppivaiseltakin. Paljon vaan nameja ja hyviä kokemuksia sinne rappukäytäville.
Oikein hyviä joulun pyhiä sinulle!

Celia kirjoitti...

Hyvää joulua, Crane!

Ihana koira :)Koiran kanssa uskaltaa ja viitsii varmaan ihan toisella tavalla ulkoilemaan kuin koirattomana. Onpahan hyvä tekosyy lähteä ihailemaan kuutamoa nukkumaanmenoajan jälkeenkin. ;)

Crane kirjoitti...

Kiitos kommenteista ja Joulun toivotuksista, ystävät!

Yritin väsätä oikein jouluisaa tervehdystä blogiini, mutta jostain syystä en saanut juttua(kuvaa) toimimaan ja siinä värkätessä jäi kommentteihinkin vastaamatta!

aimarii kirjoitti...

Lenkkeily lumisessa metsässä, kuutamon kumottaessa ja pakkasen paukkuessa on suorastaan terapiaa!Ja sinulla vielä noin suloinen lenkkikaveri.