sunnuntai 19. syyskuuta 2010

viikonloppua...

Mitä ihminen käy mielessään läpi valmistautuessaan kuolemaansa? Vai voiko kuolemaan oikeasti valmistautua? Eikö kuolema kuitenkin tule varkain, lopulta vain kysymättä ja varoittamatta?

Veljeni on ainakin järjestellyt aineellisia asioitaan kuntoon. Hän haluaa varmistua, että lähimmät ihmiset saavat oikeat muistoesineet ja pienet säästät jakautuvat oikein kaikista läheisimmille.

Tänään vietimme hetken keskustelemalla kuoleman läheisyydestä ja henkisestä valmistautumesta siihen hetkeen, jolloin ihminen kulkee elämän portesta läpi kuoleman tilaan.  Veljeni sanoo olevansa nöyrä tuon tulevan hetken edessä, mutta samalla häntä pelottaa kovasti. Aiemmin pelko näyttäytyi vihana, nyt viha on poissa. Nyt on jäljellä enemmänkin haikeutta ja surumielisyyttä...

Veli tuli viikonloppulomalle kotiin,. Perjantai-iltana hän ei millään malttanut levätä ja käveli rollaattorilla monta tuntia edestakaisin asunnossa. Se tietenkin kostautui nivussärkynä ja huonosti nukuttuna yönä. Päivällä hänen vanha ystävänsä tuli tervehtimään.  Heidän räväkät muistelunsa heruttivat monta hyväätekevää naurua...  Päivä kului mukavasti.

Sitten alkoi kova ripuli ja sen uuvuttamana veli joutui palaamaan sairaalan osastolle! Nyt sitten mennään taas päivä kerrallaan!

10 kommenttia:

Ina kirjoitti...

Vaikeita kysymyksiä! Jotain siitä asiasta voi luulla, mutta mieli (ja mieliala) voi muuttua moneen kertaan, ennen kuin siinä tilanteessa lopulta itse on.

Hyvä, että surun ja haikeuden keskelläkin voi ystävien kanssa vielä irrotella. Niin kauan kun on naurua on elämän iloa - ja niin kauan kun on elämän iloa on elämisen arvoista elämää.

arleena kirjoitti...

Levollisena loppua kohti, se on veljen ja omaisten kannalta lohduttavaa.
Ja "ilonpito" kuulosti jo siltä, että asiat ovat järjestyksessä

Celia kirjoitti...

En tiedä, mitä kuoleva ajattelee, mutta yritän eläytyä veljesi haluun päästä kotiin omien kokemusteni kautta. Ehkä kaukaa haettu, mutta kuitenkin...

Olen ollut sairaalahoidossa vain muutamaan otteeseen ja joka kerta minulla on ollut kiire kotiin "lepäämään", sillä olen tuntenut, että vasta siellä pystyn olemaan ja elämään niin kuin haluan. Olen myös tuntenut olevani täynnä voimaa ja toimintaa. Totuus iskee kuitenkin kuin märkä rätti vasten kasvoja. Voimantunto on ollut vain harhaa. Oikeasti olen toipilas, jonka ruumis ei jaksa, vaikka mieli tahtoisi.

Veljesi vaikuttaa kovin tahtovaiselta ihmiseltä. Hän pitää sinua lujilla loppuun saakka tehdessään elämänsä viimeisistä päivistä itsensä oloisia.

Voimia sinulle jälleen kerran, Crane. :)

Mk kirjoitti...

Niin, minäkin haluaisin tietää ne viimeiset ajatukset.

Kaikesta huolimatta, miten lohdullista että on mahdollisuus hyvästellä läheiset ja ystävät.
Ja joku jolle saattaa myöntää pelkonsa.

Ajatuksin luonasi.

Marjattah kirjoitti...

Voimia sinulle. Hyvä että puhut aiheesta, joka kernaasti vaietaan, vaikka se koskee kaikkia. Itse toivoisi olevansa valmis lähtemään, kun aika koittaa.

Nils- Aslak kirjoitti...

Veljelläsi on onnea, kun on noin loistavan siskon saanut. Kaikilla meillä on tuo sama edessä, mutta mitenkähän se sitten kullakin menee. Terveenä on helppo laskea uhmakkaasti leikkiä kuolemasta,mutta sitten kun on sen kanssa tosiaan silmätysten ...
Jaksamista!

mm kirjoitti...

Luin kerralla viikon tapahtumat.
Voimia sinulle tähän päivään ja kaikkiin tuleviin.

isopeikko kirjoitti...

Peikko luulee että omasta kuolemastaan on tehtävä surutyö niinkuin muidenkin. Siinä on kyse kaikkein läheisimmästä ihmisestä.

jerikonruusu kirjoitti...

Jokaiseen kuolemaan liittyy surutyö. Sinä osaltasi teet sitä jo nyt. Tuntuu oudolta sanoa, mutta sitten kun se lopullinen tapahtuu, se on kaikesta huolimatta helpompaa kestää. Siihen suhtautuu ihan eri lailla, kuin jos kuolema tulisi yhtäkkiä. Jos kuolema tulee odottamatta, sitä ei hyväksy. Sen työntää pois ja lopullinen surutyö alkaa vasta aikojen päästä, joskus jopa vuosien jälkeen. Se saattaa olla hyvinkin rankkaa repiä tavallaan auki ikävä asia pitkän ajan päästä.
Kun ehtii tottua jollakin lailla ajatukseen ja jo työstää sitä, sen hyväksyy kun se on jo odotettu, vaikkakaan tietenkään ei toivottu. Ainahan sitä toivoa elättelee, mutta jossakin vaiheessa tosiasia on myönnettävä. Se helpottaa, kun huomaa myös asianomaisen tiedostavan ja tavallaan hyväksyvänkin tulevan. Ihan loppuvaiheessa odotus on yhteinen.
En tiedä miten näitä sanoja asettelisi. Ajatus on selkeä päässä, koska olen lähestulkoon samat polut kulkenut. Sen haluan vaan sanoa, että itselleni ainakin jäi sekä veljen että siskon pitkän sairauden jälkeisestä kuolemasta levollinen olo, kun ehdittiin puhua asioista ihan oikeilla nimillä ja valmistautua lopulliseen. Oma kuolemanpelko hävisi ja kuolema, joka oli sananakin niin ikävä,etten halunnut siitä koskaan puhua, tulikin yhdeksi ihan normaaliksi puheenaiheeksi. Yhdeksi ihan normaaliksi lenkiksi elämänkaareen.

Lastu kirjoitti...

Olen ollut tässä pitkään hiljaa. Ajatuksissani olette: niin veljesi kuin sinä.