sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Vapaalla 1



Vanhin sisareni, hänen tyttärensä ja tämän mies tulivat eilen veljeäni tervehtimään. Veli siirrettiin aamusella keskussairaalasta vuodeosastolle. Edelliset kaksi päivää olivat veljelläni olleet hyvät ja melko kivuttomat. Niinpä olimme jo etukäteen sopineet, että pitäisin vapaata ja lähtisin ystävättäreni kanssa ajelemaan Kymijokivarteen katsomaan lapsuudesta tuttuja maisemia.

 Olen täälläkin kertonut, miten varhaisimman lapsuuteni asuin varuskunta-alueilla, mutta juuri ennenkuin aloitin koulun muutimme Valkealaan, Kymijoen varteen ja asuimme siellä peräti kahdeksan vuotta. Kävin kahta eri kansakoulua ja osan  keskikoulua noissa maisemissa ja vietin lapsuuteni parhaat kesät Kirkonmaan saaressa Kotkan edustalla. Vartuin lapsesta teiniksi.

Olen käynyt poismuuton jälkeen paikassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla lähimmän naapurin tytärtä vietiin miehelään ja toisella kerralla olin itse äitilomalla Saimaanrannassa, josta käsin kävin tapaamassa hyvän lapsuudenystäväni äitiä. Tuosta käynnistä on nyt kulunut 27 vuotta.


Lähtömme viivästyi pari tuntia ja sääkin oli melko sumuista ja harmaata, mutta me ajelimme iloisesti lörpötellen eteenpäin ja matka joutui nopeasti. Perillä kummastutti jälleen kutistuneet välimatkat, vaikka tunnistin ja muistin yllättävän hyvin asukkaat ja joitain yksityiskohtia. Vanha talomme seisioi åaikoillaan hieman apean ja huonosti hoidetun näköisenä. Osa omenatarhaa, josta isäni aikoinaan oli niin ylpeä oli päässyt metsittymään ja puut näyttivät menettäneen parhaan elinvoimansa. Orapihlaja-aitakin oli poissa. Uutta olivat katokset ja vajat, joissa näytti olevan sekaisin kaikenlaista romua.

Nykyinen asukas oli ystävällinen mies, joka salli meidän kulkea myös talossa sisällä. Huomasin, ettei talossa oltu tehty paljoakaan muuta kuin pintaremonttia. Kaappien ovet ja portaat olivat kaikki samoja, vain väri oli vaihtunut. Vintille, jossa meillä oli lapsena leikkipaikka, emme päässeet katsomaan, enkä tohtinut parvekkeelle mennä. kun lattia vaikutti laholta.

Kuinka paljon muistoja, muistikuvia, hetkiä elämästäni tuossa paikassa nousi pintaan!?! Itku kuristi kurkkua, en vain osannut sanoa, oliko se iloa vai surua, vai kenties molempia...

9 kommenttia:

jerikonruusu kirjoitti...

On hyvä, että olet päässyt vähän irti asioiden keskipisteestä. Koko ajanhan se asia on tajunnassa, mutta pieni hengähdystauko on tärkeä jaksamisen kannalta. Ja samalla isosisko voi tutustua lähemmin tilanteeseen.
Aika ihmeellisiä yhteensattumia. Huomasin entisen lapsuuskotini olevan myynnissä. Olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan, mutta en toisaalta kuitenkaan halunnut. Se talo näyttää olevan laitettu ihan uuteen malliin, pihasta kaikki äidin vaalimat kukat ja isän istuttamat marjapensaat on tasattu nurmikoksi. En tiedä olisiko pitänyt...
Ja toinen yhteensattuma, olet ollut äitilomalla Saimaanrannassa 27 vuotta sitten. Kaivoin vanhan albumin, jossa on muutama kuva Saimaanrannan äitilomalta, heinäkuulta, vuodelta -83. ;)

isopeikko kirjoitti...

Miltähän tuntuisi, jos asuisi koko ikänsä samassa talossa...

Arjaanneli kirjoitti...

Mulla on vieläkin ikävä mummilaa, jossa käyn aina välillä unissani...

Ne kuvat on vieläkin lähettämättä, jotka talvella otettiin...!
Täytyy ryhdistäytyä ihan hetikohta!

Voimia sinulle<3

Crane kirjoitti...

Jerikonruusu, blogimaailma on NIIN ihmeellinen,,,,! Voi kohdata virtuaalisesti ihmisiä, joita on sivuuttanut elämässä, tai ihmisiä, joillla on paljon samanlaisia tapahtumia elämässään, kuin itsellä...tai vain kauhean mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo vaihtaa ajatuksia...
Olen usein miettinyt naisen elämänkaarta; kuinka samankaltaisia asioita me naiset käymmekään läpi elämässämme!
Ehkä olikin parempi, ettet mennyt katsomaan vanhaa kotia, kun oli niin paljon muuttunut. Minut teki surulliseksi välinpitämättömyys taloa kohtaan...
Äitilomani taas sijoittui vuoden -83 lokakuuhun. Satoi melkein koko viikon ja lapsia oli ikävä... Mutta tapahtui myös paljon mukavia asioita....!

Hyvässä talossa voi hyvin asua koko elämänsä, luulee kenokaula...Vai mitä, Peikkolainen...

Oijoi, Arska, olet onnekas, kun sinulla on ollut mummola...sitä en ole koskaan kokenut!
Ei hätää, kyl me ehitään.
Ja kiitos! Täs just ylimääräistä tarvitsinkin:)

Mk kirjoitti...

Viikkoosi sisältyikin tunteita laidasta laitaan.
Ihanaa kun on onnellisia lapsuusmuistoja - muistoja veljestä.
Hengähdystauko tuli ihan varmasti tarpeeseen.
Jaksamista alkavalle viikolle!

Ina kirjoitti...

Kävin kerran katsomassa taloa, jossa asuin kolmevuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi. Talo on kymmenkerroksinen funkkistalo Helsingin Kruununhaassa Unioninkadun ja Liisankadun kulmassa, vastapäätä Kaisaniemen puistoa, suoraan edeuskuntataloa vastapäätä.
Miten kapeaksi oli muuttunut lapsuuden valtava sisääntulosyvennys, jossa hyppäsimme barbia ja miten ahtaaksi ennen niin avara ja ylellinen portaikko kaksine hisseineen! Kävin vain rappukäytävässä, mutta voin kuvitella miten pieneltä olisi tuntunut entisen kodin keittiön ja ruokasalin välinen käytävä, jossa ajettiin potkulaudalla. Ja kaikki muu.
Jotkut asiat on hyvä säilyttää vain muistoissa.

Hyvä, että olet saanut vähän hengähdystaukoa. Voimia!

Crane kirjoitti...

Kiitos, Mk... Aikamoista tunteiden vuoristorataa mennään, kaikkien kurvien ja kiemuroidenkin kautta!
Toivottavasti noihin lapsuuden maisemiin voi palata joskus ilman ylimääräisiä tunnepaineita!
Mukavaa viikkoa siullekkin!

Tuttuja kokemuksia, nuo kutistumiset, Ina! Pohdin myös sitä, miten paljon onnellisia ja iloisia muistoja lapsuudesta kumpuaa....
Kiitos!

Ruska kirjoitti...

Voi sinua urheaa - ja veljesi on myös niin urhea! Ihana, kun pääsit tuolla tavalla katselemaan kiertelemään ja palaamaan lapsuuden maisemiin, mutta eipä helpolla päästä tuokaan. Koko sydämestäni lähetän voimia ja lämpimiä ajtuksia sinulle Crane!

Crane kirjoitti...

Kiitos Ruska!!! Olen ihan sanaton!