keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Ensimmäinen viikko....

Näkymä Et-Karjalan keskussairaalan portaikon ikkunasta....

Vietän iltaani tässä vieraassa asunnossa, johon veljeni muutti vain muutama viikko sitten. Lämpimän illan hiljaisena hetkenä on hyvä miettiä kuluneen päivän ja viimeisen viikon tapahtumia. On vaikeaa kuvailla sitä tuskan ja ahdistuksen määrää, mikä tähän viikkoon on sisältynyt. Tunnustan, ettei minulla ollut aavistustakaan, millaiseksi lähipäivät muodostuisivat....

Tuloiltanani veli murtui itkuun kertoessaan, miten kovasti oli odottanut saapumistani. Saatoin vain arvailla millaista taistelua hänen elämänsä on ollut kovien kipujen kanssa. Silloin uskoin, että järjestäisimme hänen viimeiset viikkonsa mukaviksi ja turvallisiksi tähän asuntoon...

Heti seuraavana päivänä alkoi rumba. Ravasimme kaupoissa, labrassa, pankissa hoitamassa asioita ja taas jollakin muulla asialla. Minä ajoin autoa paikasta toiseen, kivulias ja kovin kärsimätön veli vierellä antoi ohjeita ja komentoja. Veli oli pahantuulisena kärkäs arvostelemaan kaikkea tekemisiäni ylittäen loukkauksen rajat usein ja karkeasti. Tunteet kuohahtelivat jopa siinä määrin, että jo perjantaina pakkasin matkalaukkuni lähteäkseni kotiin! Luonteillemme tyypillisesti rauha palasi yhtä nopeasti kuin rikkoutuikin....

Iltaisin kivut kasvoivat eikä lääkityksestä ollut suurtakaan apua. Öisin veli siirtyili sohvalta seisomaan kaapista tukea ottaen ja taas hetken päästä takaisin pitkälleen. Torstaina hän suostui muuttamaan makuuhuoneen sängylle, mutta selvästi sängyn patja oli hänen selälleen liian pehmeä. Välillä hän oli valmis ottamaan kaikki lääkkeet suosiolla ja pyysi niitä lisääkin, välillä taas vihaisesti ilmoitti, ettei halua olla missään lääketokkurassa....

Perjantaina kävimme keskussairaalan syöpäpolilla jossa lääkitystä kovennettiin. Kotimatkalla oli poikettava Joutsenossa kahvilaan, koska veli ei kivuiltaan pystynyt istumaan autossa kauempaa.  Ehkä se oli johdatusta, sillä kahvilan omistaja sattui olemaan kaukoparantaja ja kun hän laski kätensä veljen selälle, pahin tuska katosi. Yöllä hän nukkui peräti kolme tuntia yhteen menoon, mitä ei luultavasti ollut tapahtunut sitten heinäkuun...

Tehokkaammasta lääkityksestä huolimatta kivut alkoivat voimistua ja sunnuntaiyö oli suorastaan kaoottinen. Lopulta soitin hätäkeskukseen ja ensihoitajat saapuivat paikalle antamaan lisälievitystä kipuihin. Lääkkeiden vaikutus kesti vain reilun tunnin ja aamulla olimme valmiit lähtemään uudelleen keskussairaalaan. Siellä lääkäri päätti, että veli otetaan osastolle lisätutkimuksiin ja sopivan kipulääkkeen löytämiseksi. Siellä hän siis on, emmekä tiedä, mitä tuleman pitää....

7 kommenttia:

Mk kirjoitti...

Ajatuksin luonasi.
Olet vahva ja rohkea jakaessasi veljesi kanssa hänen viimeiset viikkonsa.
Veljesi ei tarvitse pitää tuskaa yksin sisällään, eikä sinun surra ettet saanut hyvästellä häntä.

Voimia ja jaksamista!

Crane kirjoitti...

Lohdutuksen sanoja, ystävä! Vahvuudesta en kyllä tiedä; välillä suorastaan heikottaa... Mutta allekirjoitan ehdottomasti tuon viimeisen lauseen tuskan jakamisesta ja hyvästelemisestä! Kiitos siitä, siihewn on hyvä tarttua tätä aamua alkaessani!

mm kirjoitti...

Kun kivulla on veljen kasvot...
Kun avuttomuus ympäröi...
Kun tuska täyttää maailman...

Jaettu tuska ei ole puoli tuskaa, mutta se on kuitenkin yhteinen...

Voimia tähän päivään...
-ja siihen tulevaan...
-ja niihin tuleviin...

jl kirjoitti...

Voimia toivotan minäkin.

isopeikko kirjoitti...

luot muistoja...

Ina kirjoitti...

En osaa ilmaista ajatuksiani kirjoituksesi edessä, mutta yritän. Ihailen voimaasi ja rakkauttasi, en vain siksi että saatat veljesi raskaalle rajalle, mutta ennen kaikkea siksi, että jaksat ottaa vastaan hänen vihaisuutensa ja loukkauksensa, jotka tietenkään eivät kohdistu oikeasti sinuun vaan epätoivoiseen tilanteeseen. Kaikessa onnettomuudessa veljellesi on suuri siunaus, että hänellä on kaltaisesi sisar rinallaan. Monella ei ole! Voimia teille molemmille!

Crane kirjoitti...

Kiitos lämpimistä sanoista, ystävät! Seuraavassa postauksessa käy jo ilmi, että rohkeus voi pettää ja kamppailu asioiden hallinnasta viedä ihmiset hakoteille! Pelkkä ymmärtäminen, myötätunto ei vain aina riitä....