Aamu yllätti -25 asteen pakkasella. Ihana sää jatkuu yhä ja se tekee olon reippaaksi. Aurinko ei kylläkään tänään ole paistanut kirkkaalta taivaalta, niinkuin eilen tapahtui. Kylmyys nostattaa joelta usvaa, joka peittää näkyvyyden. Usva kiteytyy pakkashäkäräksi, joka sataa alas kimmeltävinä hiutaleina. Kevyinä ja kauniina...
Pakkasyllätys havahdutti huomaamaan, etten ole moneen päivään seurannut säätiedotuksia enkä uutisiakaan (hyi minua!). Jälleen mietin television tarpeellisuutta suhteessa lupamaksuun, joka haukkaa näihin tuloihin kohtuuttoman ison loven. Pohdin myös viime päivien ajankäyttöäni. Selvästikin on ollut muuta tekemistä kuin television tuijottelua. Sitäpaitsi, ei monien uutisten katsominen päivittäin ole minusta tehnyt yhtään viisaampaa, pikemminkin päinvastoin.
Autuutta. Minulla on aikaa. Se antaa mahdollisuuden aloittaa vanha rakas harrastus uudelleen. Olen käynyt kirjastossa ja lainannut dekkareita sekä pari Coelhoa ensi alkuun. Niillä aion harjoitella lukemista, opetella sen uudelleen, päästä niin pitkälle, että pystyn ahmimaan kirjoja, sukeltamaan sen saloihin, eläytymään sen tapahtumiin ja ihmisiin. Niinkuin ennen...
Luulen, että monien on vaikea käsittää, mitä tarkoitan.
Rakkauteni tarinoihin, kirjoihin ja lukemiseen syntyi eräänä juhannuksena 60-luvun, erään nykyisin tunnetun lastenkirjailijan vinttikamarissa. Vanhempani olivat lähteneet pariksi viikoksi Pohjois-Norjaan ja minut oli tyrkätty tuoksi ajaksi tulevan lastenkirjailijan lukiolaisharteille. Luultavasti tuleva kirjailijatar ei aivan riemusta hihkunut, mutta ryhtyi iltaisin ruokkimaan lapsen loputonta tarinannälkää ja mielikuvitusta lukemalla Grimmejä ja Andersenejaa. Kun koulu syksyllä alkoi, olin niin lukemisen pauloissa, että lainasin joka viikko useita kirjoja, jotka luin melkein heti ja muistan, miten oli tuskaa odottaa seuraavaa lainauspäivää. Tätä jatkui koko keskikoulun ajan.
Myöhemmin, kun asuimme rajan tuntumassa kaukana kaikesta, lukeminen piti minut tolkuissa. Se oli vastapainoa arjelle, sairaiden lasten hoitamiselle, avioliiton rutiineille. Se piti myös pään toiminnassa ja aivosolut liikkeellä. Vuosien varrella minulla oli useita teemoja, joiden tiimoilta ystävälliset kirjastoautoihmeet kuljettivat luettavaa. Tonnitolkulla.
Uskon, että lukuharrastus auttoi selviämään 90-luvun puolivälissä opiskelusta, jonka suoritin aluksi valtavaa epävarmuutta ja huonommuutta tuntien. Kouluajoilta oli jäänyt huonoja kokemuksia oppimisesta ja osaamisesta, tuolloin kun ei lukihäiriöstä vielä mitään tiedetty. Puskin koulun läpi ja sain hyvät paperit. Lukuharrastus oli edelleen hyvin vilkasta ja tyydytystä tuottavaa.
Sitten elämän vene karahti äkkirytäkällä karille. Alkoivat vuodet, joiden paino aiheutti loppuunpalamisen ja loppuajasta hengissä selviäminen seuraavaan päivää sattoi olla tärkeitä. Jos otti kirjan käteen ja yritti lukea, huomasi, ettei voinut keskittyä. Ei kyennyt ottamaan vastaan kirjainten kertomaa, eikä ymmärtämään sanojen sanomaa.Pakotie arjesta mielikuvitukseen ei auennut... Surullista.
Minien vuosien tauon jälkeen on ollut hyvin vaikeaa ryhtyä lukemaan. Jos ennen syöksyin kirjan maailmaan heti ensi sivuilta ja palasin sieltä vain pakon edessä hoitamaan arjen askareita, niin nyt takertelen, etenen hitaasti hapuillen ja ajatukset harhaillen. Keskittyminen on edelleen vaikeaa ja lukihäiriö teettä välillä tepposiaan. Mutta pikkuhiljaa ja sitkeästi ponnistellen...Autuutta, lukeminen on autuutta!!!!
15 kommenttia:
Peikko tönäsee toiseen vähän vauhtia tuolla tiellä :)
Kiitos, Peikkonen, kunhan et tuuppaa liikaa vauhtia, ettei ala sokeus vaivaamaan...
Elämä olisi tylsää ilman kirjoja, en autiolle saarelle lähtisi ilman. Coelho aina saa voimaan hyvin, suosittelen myös Rosamunde Pilcher, rattoisaa hyvän-voinnin-lukemista.
Ei aina saa paljon apua vieläkään koulussa. Vaikka opettajalle sanottiin, sai poika apua vasta lukiolla.
Lukemisellahan on ollut eri kaudet, ihanat Viisikot, joita ei pidetty oikein hienoina, eikä kirjastosta löytänyt. Sit niitä klassikoita, Kafka, Dostojevskij. Sit opiskeluja, lapsia. Taas halu lukea. Ihan oman mielen mukaan.
Totta, Hannele. Lukeminen, niinkuin elämäkin, etenee aaltoliikkeenä. Välillä aallonpohjia myöten...
oi, Viisikot! ensimmäinen kosketus englantilaisuuteen....
Hienoa että olet löytänyt kirjat taas. Ehkä on hyväkin lukea hitaasti, eikä ahmien. Hitaasti lukemalla huomaa myös lauseiden ja sanojen hienouden.
Minäkin oli nuorena sellainen ahmija, mutta nykyisin lainaan ja luen mahdollisimman ohuita, taitavasti kirjoitettuja kirjoja, joiden kielestä nautin.
Nyt on vuoro nauttia ajasta ja olemisesta.
Kirjat rentouttavat ja freesaavat mieltä.
Kun on oikein loppu, ei jaksa lukea mainoslehtisten otsikoitakaan, saati kirjaa...
Onneksi olet pinnistellyt takaisin!
Addikteista paras on lukeminen; ahmimisesta ei tule ähkyä!
Lukeminen kuuluu parhaimpiin asioihin. Lukemalla voi matkustaa, elaa monta elamaa, oppia, nauraa, surra, mita vaan.
Olen huomannut, että täällä Blogistaniassa monella on elämässään(usein lapsuudessaan) ollut kirjojen ahmimisen vaihe. Se näkyy usein kielessä, sanavalinnoissa ja sanarakenteissa. Eniten sen huomaa siitä, että täällä moni osaa lukiessaan ymmärtää lukemansa sanojen takaakin.
Jotain tällaista ajatusten vaihtoahan me lapsuudessa harjoitimme kirjojen henkilöiden kanssa. Kirjoissa he eivät koskaan meille oikeasti vastanneet. Nyt on mahdollista saada myös vastauksia...
Kiitos Uuna! Niin, ehkä pitäisi oppia malttia... Tuntuu, että on nyt kiire ottaa takaisin menetettyjä vuosia...
Niin ne tekevät, Arleena ja se on aika ihmeellistä!
Totta, Arjaanneli! Vieläkään en viitsi mainoksia lukea. Mutta kirjojen lukeminen, siinäpä addikti, jonka hoitona on ahmia lisää!
Niin HPY, elää monta elämää! Naulan kantaan! Nojatuolimatkoja olenkin jo tehnyt.
Samaa kai voi sanoa hyvästä elokuvasta!?!
Vuorovaikutusta, mm! Toisaalta, kyllähän hyvän kirjan kanssa voi syntyä vuoropuhelua. Moniin asioihin ja kysymyksiinsä saa vastauksia, jotka herättävät lisää kysymyksiä jne...
Täällä Blogistaniassa on kyllä parasta tämä virtuaaliajatustenvaihto...:D
Uteliaisuuteni heräsi: kuka lastenkirjailija mahtoi sinulle lukea Grimmit ja Andersenit - onneksi. Juu, ei ole pakko vastata. Savolainen kysyy, mutta ymmärtää hyvin ettei kaikkiin kysymyksiinsä tarvitse odottaa vastausta. Kysyminen vaan on niin kivaa – kuin tämä kirjoituksesi. Lukeminen ON hurmaavaa. Se on jotain sellaista, mikä saa sydämen sykkimään maapallon ympäri -taajuudelle asti.
Kiitos!
Hih, loistava kysymys ja hienoa tuo uteliaisuus, kaikella kohteliaisuudellasi! Vanha totuus; kysyvä ei tieltä eksy!
Hannele Huovi oli tuo silloinen nuori sadunlukija ja lukemiseen villitsijä...
Olet oikeassa: lukeminen on autuutta. En olisi varmaan selviytynyt selkäleikkauksen jälkeisestä pakollisesta makoilusta ilman kirjastoa ja kirjoja. Kirjat avaavat monta elämää. Hyvät kirjat käynnistävät oman ajatteluprosessin, ja monta uutta asiaa aukeaa omastakin elämänpiiristä.
Mutta pakolla ei kannata lukea: huonot kirjat (siis omasta mielestä) kannattaa jättää kesken. Hyviä kirjoja on niin paljon, että huonoihin ei kannata aikaa haaskata.
Mikä sitten on huonon kirjan merkki: se että sen lukeminen ei maistu. Kysymys on täysin subjektiivinen. Oikeita vastauksia ei ole.
Itse tykkään Dostojevskistä ja Proustista, mutta tiedän että monelle ne ovat maailman tylsintä luettavaa.
Olen samaa mieltä, Ina. Hyvä kirja voi olla tosiaan mikä vain, mistä itselleen saa jotakin merkittävää, kuten hengenravintoa, tietoa, ajatuksia....
Pidän Dostojevskista, monista muistakin venäläisistä klassikoista. Proustia en ole lukenut.Vielä.
Kunpa tavoittaisi sen lukemisen riemun, minkä koki nuorena! Ilman syyllisyyttä saattoi viettää kaiken vapaa-aikansa nenä kirjassa. Ehkä ymmärrän, omalla tavallani, tuon keskittymisvaikeuden, mistä kerrot Crane. Kyllä huomaan, että lukeminen ei suju, jos mieli on täynnä ahdistusta , tai jos on liian innostunut. Eilen illalla viimeksi silmäni vaelsivat tekstiriveillä, eikä mikään kulkenut tajuntaan ast. Luovutin, eikä unikaan tullut.
-Ensimmäisen Proustini sain lainaksi ystävältä. Lukuelämys oli erikoinen, sillä hän oli alleviivannut sitä kuin raamattua. Ehkä se auttoikin alkuun, sillä kerronta vaatii melkoista keskittymistä, lauseet kun saattavat olla sivun mittaisia. Vaivan arvoista.
Lukemisen iloa toivotan sinulle!
Lähetä kommentti