... ja välillä mietin loppuuko kokonaan... kirjoittaminen, blogin pitäminen...
On sentään taas tultu syksyyn....
On katsottava ajassa taaksepäin ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, mikä vaikuttanut niin paljon elämään, ettei tekstiä eikä kuvia ole syntynyt. Mikä on syytä, mikä seurausta....
Aloittaessani ensimmäistä blogiani olin opiskelijavaihdossa Kiinassa. Tuntui, että siellä yksinäisyydessä tarvitsi välineen, jonka kautta saattoi purkaa omia tuntojaan, kokemuksista oli kerrottava "jollekulle". Kiinan jälkeen oli monenlaista muuta; opiskelut, valmistuminen, työnhaku, omaisten kuolemaa, lastenlasten syntymää, ympäröivää luonto, Nappinokkaa.... Elämän kirjoa suruineen ja iloineen...
Oltuani muutaman kuukauden työttömänä ja jo jonkin verran huolissani tilanteesta sain tämänhetkisen työni. Olihan se suuri helpotus! Samaan aikaan oli tarjolla pari muutakin paikkaa, mutta valitsin itselleni helpoimman, samalla paikkakunnalla olevan, vaikkakin määräaikaisen sijaisuuden. Sijaisuus on jatkunut ja jatkuu edelleen...
Työtä on paljon ja päivät voivat olla aivan käsittämättömän hektisiä ja henkisestikin raskaita. Paperityötä, hakemuksia, kirjaamisia, puhelimeen vastaamisia. Vastuitakin on koko joukko. Työsuhteen jatkumisesta ei ole mitään tietoa, varmaa ei myöskään ole, onko koko työpaikkaa kohta olemassa. Suuria muutoksia ja uudistuksia joka tapauksessa on tulossa ja alituinen epävarmuus jäytää kaikkia.
Asiakkaat kuitenkin tekevät työstä mielekkään ja työtoverit ovat todella mukavia.
Tämän työn vastaanottamisesta tammikuussa alkoi oman aikani ja henkisen tilani näivettyminen. Työ on vaatinut kaikki energiani niin ettei juuri muulle ole jäänyt aikaa eikä voimia. Päivästä toiseen raahaudun töistä kotiin umpiväsyneenä, ulkoilutan heti koiran, ruokin itseni ja Nappiksen, ulkoilutan meidät vielä kerran ja kömmin sitten kiltisti nukkumaan.
Hassua, mutten ole voinut katsoa telkkarista vanhoja suosikkisarjoja tai hyviä leffoja, jotka alkavat yhdeksältä tai peräti kymmeneltä... Ei, muuten en nukkuisi tarpeeksi enkä jaksaisi tehdä töitä...! Samasta syystä sosiaalista elämää on vain nimeksi!
Ankeaa...!
Ehkä minä vain olen liian vanha!!!
Varmaa on, että olisin jo kaatunut saappaat jalassa, jos Nappiksen hoito ei vaatisi ulkoilua kolmesti päivässä. Siinä tulee kuntoilua ja raitista ilmaa ja luonnon keskellä karisee ahdistukset ja pää nollaantuu...!
Mietin vain, pitäisikö ihmisen elämässä olla jotain muutakin, kuin työ ja nukkuminen? Eikö silloin ole jo muuttumassa koneeksi, automaatiksi? Sisin jää vaille ravintoa, elinpiiri kutistuu, ihmissuhteet kärsivät... Kun ei jaksa!
Ja kun koko kevään ja kesän ja nyt syksyn tulon olen näitä samoja miettinyt, en ole halunnut tänne blogiinkaan enää kirjoittaa, toistella samaa, valittaa.....!
Vietin viikon tyttären luona Helsingissä. Kävin yhtenä aurinkoisen päivänä istumassa Suomenlinnan rantavalleilla ja katselin ulappaa... Siinä pohdin tätä elämääni, mietin, mitä kaikkea hyvää minulla on, mikä on huonoa. Pähkäily päättyi samaan kuin aina; paljon on hyvää, mutta joitakin muutoksia se vaatii, että elämään saa vakautta ja harmoniaa. Onnellisuuden avaimet on omissa käsissä!
Muutoksen haku on alkanut! Jälleen katselen työpaikkailmoituksia, teen hakemuksia ja suuntaan katseen tulevaisuuteen! Ehkä pian löytyy puhtia seurata blogiystävien kirjoituksia ja välillä itsekin jotain raapustella...! Valoa tunnelin päässä...:)
Onnellista syksyn tuloa!
