Nimettömyyden loppu

Pakinaperjantain 125. haaste Nimetön

Nimetön on varsin monimerkityksellinen sana. On nimettömiä ilmiantoja, kirjeitä, puheluita. Yksi sormistakin on nimetön. Jollei muista nimeään niin voi tuntua nimettömältä. Entä silloin kun ei ole vielä saanut nimeä. Tai ottanut.


Aika ajoin minäkin istahdan lempituoliini vaipuakseni mitääntekemättömyyden autuaaseen olotilaan. On mukava sulkea silmät ja antaa ajatusten lennellä omilla teillään, ihmetellä maailman menoa ja tapahtumien kulkua. Hyvin vähällä viisaudella ja naisen logiikalla varustettuna pohdinnoista ei synny suuria oivalluksia eikä atomeja pilkkovia ideoita, vain tavallisen pientä vilskettä aivojen alueella. Onneksi olen saanut vilkkaan mielikuvituksen armolahjan…

Mieltäni on aina kiehtonut kieli, sen syntyminen ja kehittyminen. Muistan lapsenakin kuvitelleeni, miten luolaihmiset alkoivat äänteillä ja viittomilla ”merkitsemään” kanssaheimolaisiaan, elinympäristöään, tarvekalujaan, riistaeläimiä. Luulen jo melko nuorena ymmärtäneeni miten äänteet vakiintuivat tarkoittamaan tiettyjä asioita ja kehittyivät vuosituhansien varrella sanoiksi.
Nykyihmisen sanavarasto on valtaisa. Kaikelle on nimi, parhaille monta. On suoria nimiä, kiertoilmaisuja, hellittelynimiä ja haukkumasanoja. Ei tarvinne edes mainita, mitkä ihmisen ruumiinosat ovat kerryttäneet monipuolisimman sanaston…

Jossakin vaiheessa kehityshistoriaansa ihminen on ryhtynyt käyttämään itsestään ja toisista nimiä. Näin on luultavasti tapahtunut, jotta ihmiset ovat voineet erottaa toiset toisista. Selvyyden vuoksi. Nimittelyn tarpeeseen on ehkä liittynyt ihmisten määrän lisääntyminen, asumisen vakiintuminen, yhteisöjen syntyminen ja maanviljelyksen myötä tarve merkitä maanomistusoikeutta...

Yhteiskunnan kehittymisen myötä nimi on merkinnyt asemaa ja arvoa yhteisön jäsenenä, nimettömyys osattomuutta, arvottomuutta. Nimettömyys on voinut myös olla rangaistus, jonka tarkoitus on ollut sulkea ei-toivottu henkilö yhteisön ulkopuolelle. Olemattomaksi vaiettu! Ihminen on osannut olla julma toiselle jo aikojen alusta, ei vain nykyisenä koulu- ja työpaikkakiusattujen luvattuna aikakautena...

Meidän kristilliseen uskontoon nojaavassa kulttuurissamme ihmiselle useimmiten annetaan nimi pian syntymän jälkeen pyhässä kasteessa. Kirkkoon kuulumattomat antavat lapselle nimen joka kirjataan väestörekisteriin. Joissakin vanhoissa kulttuureissa, joissa elämä ja kuolema käsitetään osana maailmankaikkeuden kokonaisuutta, on tapana nimetä ihminen uudelleen tämän elämän eri vaiheissa. Näissä harvoissa vielä hengissä olevissa kulttuureissa ihminen luopuu nimestään kuoleman kautta. Itseäni viehättää kovasti Australian aboriginaalien tapa lakata mainitsemasta ihmistä nimeltä tämän kuoleman jälkeen. He ajattelevat, että ihmisestä jää muisto, joka elää tarinoissa ja lauluissa. Se riittää…

Pääsin vihdoin tämän ajatusleikin loppuhuipentumaan. Erotessani reilut kaksi vuotta sitten tarkoitukseni oli muuttaa sukunimeni. Asia kuitenkin jäi, koska harhaisesti luulin, että nimenmuutos on aina maksullinen toimenpide, johon köyhällä opiskelijalla ei yksinkertaisesti ollut varaa. Viime viikonloppuna surffailin tyttären kanssa puolihuolimattomasti Maistraatin nettisivuilla. Tytär siellä näppärästi täytteli puolestani nimenmuutoslomakkeen ja ennekuin ehdin edes henkäistä, hän oli sen jo lähettänyt eteenpäin. Näin päättyi henkinen nimettömyyteni ja alkoi uusi uljas elämä!