Koiruuksia mielessä...vuf-vuf!

Tämä on ollut toiminnantäyteinen syksy, jossa ei ole ollut sijaa tavanomaiselle alakulolle, joka tulee väistämättä harmaina pään yllä roikkuvien pilvien, mustan maan ja vielä mustempien vesien viipyessä maisemassa. Normaalistihan alakulo muuttuu seesteiseksi hyvänolon tunteeksi pakkasten, lumen ja kaamoksen lempeiden valojen myötä. Nyt ei ole ollut aikaa tuijotella omaan napaan...

Mitä tästä opimme? Syksyisin on paras pitää kiirettä, jotta ei ehdi harmautta huomaamaan...?

Ei ehkä kiirettä, mutta toimintaa olisi hyvä olla, ei vain syksyisin, vaan ympäri vuoden. Yksineläjän elämä kun lösähtää niin helposti sohvaperunan ja herkkumässyttelijän olomuotoon. Paino nousee, nivelet nitisevät, luut kitisevät, ei jaksa oikein innostua, saatika harrastaakaan mitään... Ja mitä päässä sitten tapahtuukaan????

No, koirakuumehan on vaivannut allekirjoittanutta jo vuosia. Ei ole auttanut järkipuheet taudin taltuttamisessa, eikä ainakaan kaikkien ihanien koirien kohtaaminen ole sitä laannuttanut. Kuume on kohonnut tasaiseen tahtiinsa ja nyt olotila on muuttunut sen verran tuskaiseksi, että on täytynyt ryhtyä todellisiin toimenpiteisiin, eli oman koirulin hankintaan...

Ensin on tietenkin pitänyt pitkään ja hartaasti hankkia tietoa erilaisista koiruleista, selvittää ominaisuuksia ja luonteenlaatua, sopivuutta yhteisasumista ajatellen. On täytynyt seista peilin edessä jokusenkin kerran kyselemässä itseltään, millainen koiraihminen oikeasti olen, mikä on motiivini koiran hankintaan, olenko valmis luopumaan riippumattomuudestani ja vapaudestani, jaksanko ja pystynkö huolehtia, kouluttaa hoitaa ja hoivata. Kukkaroonkin on täytynyt kurkistaa ja varmistaa, että hankintaan ja hoitamiseen on taloudellisia edellytyksiä...

 Selvää tietysti on, ettei yksinelävä pienituloinen mitään kallista näyttelykoreutta hanki. Eikä senpuoleen mitään fifiäkään... Ajatuksena on, että koira on energinen ja aktiivinen, mutta myös seurassa viihtyvä, kainaloon käpertyvä... Siksi - ja muutenkin - katse on kääntynyt merkkikenneleistä erilaisiin vaihtoehtoihin. On tutkailtu "Pelastakaa koirat" ja Helyt ja seurattu Apulaa...

Ja nyt ollaan vaiheessa, jossa jälleen hyppään junaan ja lähden matkalle...Katsomaan, josko SE OIKEA koiruli olisi löytynyt....

Pidättehän peukkuja!?!

Toivon puolesta, perheiden ja lasten hyväksi!

Haluaisitko tehdä hyvän teon ja auttaa suomalaisia perheitä ja lapsia, mutta et tiedä, miten toimia tai epäröit, meneekö tuotto sinne minne sen luvataan menevän....
Tässä pieni vinkki hyvän teon tekemiseen; osta kalenteri, jonka tuotosta Hope lupaa menevän 90% suoraan apua tarvitseville...!


Tietoa Hopesta ja sen toiminnasta löytyy linkistä: www.hopeyhdistys.fi

Hetki Lapselle 2011

Vuoden kaunein seinäkalenteri saatavilla kautta maan:

Sokos
Prisma
S-Market
Stockmann
R-Kioski

Kalenterissa mukana lasten lisäksi mm. Jari Sillanpää, Anna Abreu, Satu Tuomisto, Karita Tykkä, Ville Pusa, Kim Herold, Tidjân ja monet muut tutut upeissa satumaailmoissa!

Hinta 12,50 eur - oiva joululahja ystäville & tutuille - ostamalla kauniin kalenterin teet hyvää ja mahdollistat vähäosaisille lapsille mm. liikuntaharrastuksia Suomessa! 

Lue kalenterista lisää ja katso "making of"- kuvat täältä!

Kuvaaja: Nana Simelius

www.nanasimelius.com

YRITYKSET HUOM!

Jos haluaisit ottaa kalenterin myyntiin tai vaikkapa lahjoittaa sen joululahjaksi asiakkaillesi - ota pikaisesti yhteys: info@hopeyhdistys.fi

Matka on päättynyt...

Vietämme  Pyhäinpäivää sytyttäen kytilöitä poisnukkuneita läheisiämme, omaisia, ystäviä ja tuttuja muistaen. Päivän viettoon liittyy paljon mentyksen tuomaa surua ja muistojen haikeutta mutta sen tunnelmassa on myös paljon lämpöä....

Olen kertonut täällä blogissa syöpää sairastaneen veljeni viime vaiheista, hänen kuolemastaan sekä siunaus- ja muistotilaisuuksista Imatralla. Tästä tarinasta on jäljellä viimeinen osuus, Imatralta Inarin hautausmaalle, jonne veljeni ja minun yhteinen taival lopullisesti päättyi.

Veljeni toivomusta noudattaen hänen ruumiinsa tuhkattiin ja vasta tuon toimenpiteen jälkeen saatoin lähteä Imatralta. Olin käyttänyt odotusajan lajittelemalla ja pakkaamalla veljeni jäämistön sekä siivoamalla asunnon, jossa hän itse ei ehtinyt asua kuin muutaman viikon, mutta jossa minä vietin puolitoista kuukautta. Veljeni oli testamentissaan jättänyt irtaimen omaisuutensa minulle ja vaikka jätinkin suurimman osan kalusteista asuntoon oli auto kattoon asti lastattu laatikoita ja matkalaukkuja kun tortaina  14.10 sain hakea uurnan ja lähteä viimeiselle taipaleellemme. Muistaen veljeni luonteen en edes ajatellut asettaa uurnaa takapenkille tai peräti tavaratilaan, vaan etupenkille turvavöillä kiinnitettynä. Samasta syystä en vain lähtenyt Imatralta ja odottanut kotona uurnan toimittamista Matkahuollossa Lappiin....

Tuona päivänä Keski-Suomessa liikenne ruuhkautui ja liikenneonnettomuuksia sattui runsaasti lumi- ja räntäsateiden takia. Onnekseni olin valinnut itäisen reitin ja sain ajaa reipasta vauhtia hyvässä kelissä lähes koko matkan. Olin kotonakin kohtuullisen aikaisin ja onnellinen kuin mikä voidessani nukkua omassa sängyssä pois väsymystäni.

Seuraavan viikon lauantaina poimin lapseni ja toisen vävyni auton kyytiin ja ajoimme Inariin. Vettä ja räntää satoi koko matkan ja tiet olivat auraamatta. Mutta vaikka lumi oli märkää, oli jotenkin kaunista, kun hautausmaa oli valkoisen maton peittämä...

Haudalle oli kokoontunut veljeni ystäviä, joihin hän oli tutustunut lähes kymmen vuotta aiemmin asuessaan ja opiskellessaan Inarissa vuoden. Samat ystävät olivat veljen jouduttua sairaalaan lähettäneet hänelle lämminhenkisen kirjeen joka sisälsi myös puolukan varpuja, männyn kaarnaa, naavaa ja jäkälää, saatteina sanat; "kun sinä et voi tulla Lappiin, niin lähetämme sinulle palan Lappia sinne..."

Vanhin poikani laski uurnan hautaan ja nuorempi loi haudan umpeen. Seisoimme haudalla, minä sylissäni Imatralta siunaustilaisuudesta mukanin tuomat upeat punaiset ruusut. Kerroin läsnäolijoille veljen viimeisistä hetkistä ja hänen kaipuustaan saada palata Lappiin, jossa hän vietti elämänsä parhaimman ajan. Lapseni laskivat haudalle sydämen muotoisen seppeleen ja ystävät oma kukkatervehdyksensä. Oli viimeisten hyvästien aika.

Sytytimme kynttilät ja asetin veljen nuoruuden rakkaan mukaani antaman pienen enkelin haudalle, sydänseppeleen keskelle. Tunsimme surua ja haikeutta mutta iloitsin siitä, että olin voinut täyttää veljen toivomuksen ja saattaa hänet noiden koivujen alle viimeiseen lepoon.

Haudalta menimme Siidan ravintolaan pienimuotoiseen kahvitilaisuuteen yhdessä ystävien kanssa. He muistelivat veljeä, kertoivat tarinoita joita emme olleet ennen kuulleet. Heidän muisteluistaan heijastui kunnioitus ja välittäminen veljeä kohtaan ja tunnelma oli todella lämminhenkinen. Erosimme heistä sydän täynnä hyvää mieltä.

Sunnuntaina kokoonnuimme vielä kerran, täyttämään veljen viimeistä viimeisimmän toiveen. Veli halusi, että ruokailisimme lasteni ja lastenlasteni kanssa kun kaikki hänen hautajaisiinsa liittyvät viralliset osuudet olisivat ohi. Hän erityisesti painotti, että ruoan on oltava hyvää ja että suremisen sijaan meidän tulisi iloita. Niinpä jokainen perhekunta oli valmistanut jotakin; hirvikäristystä, muusia, hunajajuureksia, vihreää salaattia, sienisalaattia... ja jälkiruoaksi mangojuustokakkua. Nautimme erinomaisen hyvästä ruoasta ja iloitsimme yhdessäolostamme veljeä ja enoa muistaen. 

Oma taipaleeni jatkui vielä seuraavalla viikolla matkalla takaisin Etelä-Karjalaan hoitamaan asioita. Viivyin myös muutaman päivän tyttären luona Helsingissä, mistä vihdoin palasin kotiin  viime keskiviikkona. Enää ei tarvitse reissata, mutta perunkirja ja siihen liittyvät asiat teettävät vielä töitä.

Taival on ollut pitkä ja välillä hyvin raskas, mutta kun katson taaksepäin näen kirkkaana, miten paljon hienoja kohtaamisia ja suurta lämpöä tähän matkaan on sisältynyt. Voin vain iloita näistä  kokemuksista.

 Nyt vain nautin talvisesta tunnelmasta, kävelen illan hämärtyessä hautausmaalle ja sytytän kynttilän kaikkien läheisten, ystävien ja tuttujen muistoksi.

Huuto

Runotorstain 183. haaste aiheena !

myrskyn mustassa syleilyssä

otti erämaajärvi omansa

kahden nuoren miehen

hukkumiskuoleman

kuulen

avunhuudot

tuskanhuudot

vaimon, lapsen, äidin, isän

surun rikkoman

Siunaustilaisuus ja muistojuhla

Veljeni siunattiin lauantaina koruttomin menoin lähimpien omaisten ja ystäväjoukon läsnäollessa. Koska veljeni tuhkataan, pyysin, ettei kukkia tuotaisi, vaan hiljaiset saattajat asettivat arkun vieressä olevaan maljakkoon tummanpunaisen ruusun. Muodostuneesta kimpusta teen asetelman, jonka vien Inarin hautausmaalle, kun uurna lasketaan perhehautaan.

Muistojuhla järjestettiin veljen toiveiden mukaisesti lounaskahvilassa, jossa hän oli käynyt toistakymmentä vuotta syömässä lähes jokaisena työpäivänään ja vielä usein silloinkin, kun oli jo jäänyt sairauslomalle. Tarjoilu oli maittavaa ja runsasta, tunnelma haikean leppoisaa..

Sisareni tytär oli kirjoittanut koskettavan ja kauniin muistokirjoituksen, jonka hänen miehensä luki. Puheen jälkeen hän laittoi soimaan Nightwishin (Kuolema tekee taiteilijan), sanoiltaan hyvin sopivan ja koskettavan laulun ja silloin suru sai vallan ja monet itkivät avoimesti.

Pidin itsekin pienen muistopuheen, jossa vertasin läsnäolijoiden muistoja palapelin osasiin; muodostimme muistoistamme kuvan veljestä. Kiitin saattoväkeä, että he olivat tulleet paikalle, olleet veljeni ystäviä, työtovereita, tukijoita ja uskonystäviä.... Vaikka en voinut ääneen sanoa, olin aivan erityisen hyvilläni, että sekä veljeni poika, että hänen tyttärensä olivat myös paikalla muistotilaisuudessa.

Veljeni seurakuntalaiset esittivät hengellisiä lauluja ja heidän pappinsa piti lyhyen rukoushetken. Veljeni oli löytänyt uskon Haminan katulähetyksen leirillä eräänä kesänä toistakymmentä vuotta sitten. Usko oli hänen tukikeppinsä kaikki nuo vuodet ja erityisesti sairasvuoteella hän kääntyi Jumalan puoleen rukouksin ja uskonystävät tukivat häntä monin tavoin.

Palasin juhlan jälkeen tähän asuntoon, jossa olen majaillut viimeisen 1,5 kuukauden ajan. Olin pitkän päivän jälkeen niin yliväsynyt ettei uni tullut millään. Valvoessani kävin läpi päivän tapahtumia ja olin hyvilläni, että muistojuhlasta muodostui veljeni toiveiden mukainen lämminhenkinen tilaisuus. Uskon, että hän myhäili tyytyväisenä siellä missä nyt on....

Tänään on suruliputuksen vuoro...

Palasin pohjoisesta veljen kotipaikkakunnalle myöhään keskiviikko-iltana. Torstaiaamuna sairaalassa vastassani oli väsynyt mies, joka ei paljoa puhunut, mutta tahto oli tallella ja tupakalle oli heti mentävä. Oli pahantuulinenkin, tuntui, etten osannut taas tehdä mitään oikein ja sain osakseni monta ärähdystä. Tulin jälleen täysin yllätetyksi, kun sairaanhoitaja tuli osastolla kysymään, vienkö veljen kotiin viikonloppuna. Minun oli pakko vastata veljelle kieltävästi ja näin miten pettynyt ja loukkaantunut hän oli.  Vielä illalla levolle mennessäkin hän kysyi, miksi en huolinut häntä kotiin...

Jälkeenpäin ajatellen, veli varmaankin halusi lähteä viimeiselle matkalleen kotona, vaikkei pystynyt asiaa sanoiksi pukemaan. Mutta jos hän olisi ollut kotona, olisi eräs tärkeä asia jäänyt toteutumatta....

Perjantaina sairaalaan mennessä veljen ulkoinen olemus oli muuttunut. Hän seisoi vavisten ikkunalautaan nojaten huoneessaan sinne mennessäni. Vaatteet ja sänky olivat märät. Autoin hänet istumaan ja kutsuin hoitajat apuun. Enää hän ei juurikaan puhunut, ei pystynyt nousemaan ylös eikä ruoka enää maittanut. Ärhäkästi kyllä yhä ilmaisi itseään, jos esimerkiksi yritin syöttää hänelle keiton lientä liian nopeasti... Illalla hän oli hyvin uupunut ja kauan harkitsin jäämistä osastolle yöksi, sillä oli selvää, että hänen aikansa oli tulossa päätökseen.

Lauantaiaamu aukeni harmaana ja jotenkin surullisena. Oli heti selvää, ettei aikaa enää ollut paljoa. Veljen tila oli entisestään heikentynyt, mutta vaikka hän ei enää pystynyt ilmaisemaan itseään muuta kuin heikoilla pään liikkeillä ja äännähdyksillä, hän oli selkeästi läsnä ja tietoinen ympäristöstään. Hänen hyvä ystävänsä, joka on ollut veljen henkisenä ja fyysisenä apuna ja tukena viime viikkoina, saapui myös häntä saattelemaan viimeiselle matkalle. Lähetin viestin veljen tilanteesta lähimmille ystäville ja uskonveljille, jotka rukouksin olivat mukana veljen viimeisissä hetkissä.

Veljelläni on poika, joka suorittaa vankeusrangaistusta, eikä sen takia ole voinut olla isänsä lähellä näinä viimeisinä viikkoina. Hän on päässyt vain kerran aiemmin käymään sairaalassa saatettuna. Perjantai-iltana hänet oli siirretty toiseen vankilaan lähemmäksi tätä paikkakuntaa ja vaikka oli lauantai ja virkailijat vapaalla niin osaston lääkärin ja ymmärtävien vankilan viranomaisten avulla poika pääsi hyvin nopeasti tulemaan isäänsä hyvästelemään. Isä odotti poikaansa kovasti ja näimme, miten kyyneleet valuivat hänen silmistään, kun poika istuutui vuoteen vierelle.

Tapaamisaikaa oli annettu tunti, mutta kun aika oli loppumassa näin, että veljeni tilassa tapahtui muutos ja lähdön hetki oli käsillä. Vartijat antoivat pojan jäädä ja niin me kolmisin saimme saattaa veljeni viimeiselle matkalle. Hetki oli mieliin painuva ja täynnä rauhaa.

Ystävät

Onneksi on ystäviä!

Keskellä tätä kaikkea olen saanut huomata, että veljelläni on hyviä  ystäviä. On seurakuntalaisia, työkavereita ja niitä vanhoja hyviä ystäviä, joiden kanssa on jaettu jo hurjaa nuoruutta... He ovat tulleet sairaalaan, rukoilleet, muistelleet yhdessä menneitä, kuljettaneet tupakalle ja toimittaneet pieniä palveluksia... Tulleet vierelle ja rohkeasti kohdanneet kuolevan...

Samat ystävät ovat tukeneet ja auttaneet minua jaksamaan, antaneet hetken lepotaukoja... Ne muutamat, jotka ovat tunteneet veljeni pisimpään ja parhaiten, ovat ottaneet minutkin ystäväkseen...

Minunkin vanhin ystäväni asuu Lappeenrannassa. Me kävimme yhdessä kansakoulua ja noista ajoista alkanut ystävyys on kantanut kaikki elämämme vaiheet tähän päivään. Muutama viikko takaperin teimme yhteisen haikeudentäyteisen matkan vanhalle asuinpaikallemme Kymijokivarteen. Perjantai-iltana illastimme Imatralla hulppeasti ravintola Buttenhoffissa nauttien erinomaisesta ruoasta ja viihtyisästä ympäristöstä. Oli niin rentouttavaa rupatella "naisten kesken" kaikesta vähemmän vakavasta...

Tapasin eilen 20 vuoden jälkeen toisen vanhan ystävättären. Tutustimme v.-73 Sveitsissä, jossa hän oli au-pairina ja minä työskentelin sairaalassa. Ystävyytemme oli erikoista, olimme niin samalla aaltopituudella, että luimme toistemme ajatukset... Telepatia toimi välillämme vielä kauan senkin jälkeen kun olimme tahoillamme perustaneet perheet ja yhteydenpito väheni... Tämän ystävättären syytä/ansiota on se, että aikanaan tulin Lappiin ja jäin tänne... Hän soitti minulle ensimmäisen kerran jo pian kaksi vuotta sitten jouduttuaan puheisiin jonkun kanssa joka tunsi minut. Olemme soitelleet harvakseltaan, mutta tapaamiseen ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Oli ihana kokea, etteivät välillä olevat vuodet olleet muuttaneet ystävyyttämme millään lailla.

Työsuhteeni päättyy ensi viikon alussa. Eilen olin viimeisen päivän töissä, lähinnä vain siivoten toimistoa ja järjestellen papereita. Oli ihanaa ja haikeaa tavata kaikki rakkaat mummelit ja papparaiset ja hyvästellä heidät. Toivottavasti talo pystyy tarjoamaan työtä myöhemmin, mutta kovin suuria odotuksia ei juuri nyt ole! Tässä tilanteessa on kuitenkin helpottavaa, ettei tarvitse repiä itseään kahtaalle, vaan voin rauhassa hoitaa veljeni saaton loppuun saakka.

Lapissa paistaa aurinko ja kotona on hyvä olla!