Sunnuntaita mummolassa...

Mikä onkaan mukavampaa kuin herätä sunnuntai-aamuna ihanaan auringonpaisteeseen. Jollakin merkillisellä tavalla ei tunnu missään, että edellisenä iltana on juhlinut miniän kolmekymppisiä ja mennyt melkoisen myöhään nukkumaan.... Booliakin tuli juotua kiitettävästi illan aikana! Oli kyllä mukavat pirskeet !

Soitto toiselle pojalle; mitä suunnitelmia näin hienolle päivälle? Sovittiin, että mimmit tulevat mummon luo, koskapa iskällä on meno hirvikokoukseen... Niinpä teimme eväsleipiä, pakkasimme repun ja suuntasimme tyttöjen ja Nappinokan kanssa metsään ja lähteille.

"Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...:)))" Voisikos mukavammassa seurassa retkelle lähteä? Nämä mimmit jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja, eivätkä tyhjistä valita. Ja luonnosta löytyy kaikkea kiinnostavaa...

Syksy on nyt kauneimmillaan. Lehtipuuruoste on valitettavasti ruskistanut osan lehdistä jo kesän lopulla, joten erityisen värikästä ruskaa ei ollut odotettavissakaan. Mutta paikka paikoin metsässä kohtaa kirkasta keltaista ja syvää punaista... 

Asun melko lähellä vaaran lakipistettä. Ikkunoistani katselen etelään ja länteen, talon takana vaara laskeutuu pohjoiseen.  Siellä puolen vaaran alalaidalla pohjavesi pirskahtaa maan pinnalle parina lähteenä, joiden luokse on nyt rakennettu pitkospuut ja  levähdyspaikka. Lähteet sijaitsevat n. 1,5 km:n päässä kotoani.

 Siellä istuimme, söimme eväät ja katselimme metsää ympärillämme. Sitten läksimme paluumatkalle. Se taittui hitaasti ylämäkeen, mutta hyvin jaksoimme kaikki kotiin saakka. Mummokin!

Retken jälkeen huilitaan ja katsellaan mummon sohvalla  "Ponyota  rantakalliolla". Ei epäilystäkään kuka joukosta nauttii elämästään juuri nyt eniten...:)

Leppoisaa sunnuntaita!

Lapin syksy...

Joka aamu avaan ikkunat ja parvekkeen oven antaakseni raittiin syysilman virrata asuntoon. Viileys ja raikkaus virkistävät vaikka olisi nukkunut huonosti ja väsymys viipyisi jäsenissä...

Ruskaa on odotettu. Viime viikot ovat olleet lämpimiä ja poutaisia. Öisin lämpömittari on pysytellyt reilusti plussalla. Kirkkaat päivät ovat antaneet odottaa itseään, eikä maisema ole värjäytynyt ruskan kirkkaisiin keltaisiin ja punaisiin. Lehtiruoste on ruskistanut puiden lehdet jo kesän lopulla rumiksi, muutama reipas tuulinen päivä on riipinyt osan lehdistä ja pihapiirissä jotkut koivut seisovat alastomina. 

Pakkasöiden tullessa vain varvikot voivat vielä värjäytyy ruskan väreihin. Säätiedotus on kuitenkin luvannut Etelä-Lappiin ensi viikoksi sateita jokaiselle päivälle. Vaikkei yhtään innosta miettiä, miten työmatkoille pukeutua, niin sienestäjä sisälläni iloitsee. Keltavalmuskat odottavat vielä poimijaa...

Taivas on raskaan harmaan pilvistön peittämä ja kostea utu imee maisemasta loputkin värit ja muodot. Silti, metsästä ei malttaisi pois lähteä, kun sinne on itsensä saanut vietyä. Tai tässä tapauksessa koirahan se emäntänsä  sinne kiskoo. Metsä tuoksuu vain niin hyvältä näin syksyllä. Ei vielä kuolleelta, ei mätäneviltä lehdiltä, vaan neulasilta, puulta, sammalelta ja tuoksuheinältä... 

Voi kun tuon tuoksun voisi liittää blogiin, kaikille nuuhkittavaksi:)

Vähiin on mennyt...

... ja välillä mietin loppuuko kokonaan... kirjoittaminen, blogin pitäminen...
On sentään taas tultu syksyyn....

On katsottava ajassa taaksepäin ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, mikä vaikuttanut niin paljon elämään, ettei tekstiä eikä kuvia ole syntynyt. Mikä on  syytä, mikä seurausta....

Aloittaessani ensimmäistä blogiani olin opiskelijavaihdossa Kiinassa. Tuntui, että siellä yksinäisyydessä tarvitsi välineen, jonka kautta saattoi purkaa omia tuntojaan, kokemuksista oli kerrottava "jollekulle". Kiinan jälkeen oli monenlaista muuta; opiskelut, valmistuminen, työnhaku, omaisten kuolemaa, lastenlasten syntymää,  ympäröivää luonto, Nappinokkaa.... Elämän kirjoa suruineen ja iloineen...

Oltuani muutaman kuukauden työttömänä ja jo jonkin verran huolissani tilanteesta sain tämänhetkisen työni. Olihan se suuri helpotus!  Samaan aikaan oli tarjolla pari muutakin paikkaa, mutta valitsin itselleni helpoimman, samalla paikkakunnalla olevan, vaikkakin määräaikaisen sijaisuuden. Sijaisuus on jatkunut ja jatkuu edelleen...

Työtä on paljon ja päivät voivat olla aivan käsittämättömän hektisiä ja henkisestikin raskaita. Paperityötä, hakemuksia, kirjaamisia, puhelimeen vastaamisia. Vastuitakin on koko joukko. Työsuhteen jatkumisesta ei ole mitään tietoa, varmaa ei myöskään ole, onko koko työpaikkaa kohta olemassa. Suuria muutoksia ja uudistuksia joka tapauksessa on tulossa ja alituinen epävarmuus jäytää kaikkia.
Asiakkaat kuitenkin tekevät työstä mielekkään ja työtoverit ovat todella mukavia.

Tämän työn vastaanottamisesta tammikuussa alkoi oman aikani ja henkisen tilani näivettyminen. Työ on vaatinut kaikki energiani niin ettei juuri muulle ole jäänyt aikaa eikä voimia. Päivästä toiseen raahaudun töistä kotiin umpiväsyneenä, ulkoilutan heti koiran, ruokin itseni ja Nappiksen, ulkoilutan meidät vielä kerran ja kömmin sitten kiltisti nukkumaan.

Hassua, mutten ole voinut katsoa telkkarista vanhoja suosikkisarjoja tai hyviä leffoja, jotka alkavat yhdeksältä tai peräti kymmeneltä... Ei, muuten en nukkuisi tarpeeksi enkä jaksaisi tehdä töitä...! Samasta syystä sosiaalista elämää on vain nimeksi!

Ankeaa...!

Ehkä minä vain olen liian vanha!!!

Varmaa on, että olisin jo kaatunut saappaat jalassa, jos Nappiksen hoito ei vaatisi ulkoilua kolmesti päivässä. Siinä tulee kuntoilua ja raitista ilmaa ja luonnon keskellä karisee ahdistukset ja pää nollaantuu...!

Mietin vain, pitäisikö ihmisen elämässä olla jotain muutakin, kuin työ ja nukkuminen? Eikö silloin ole jo muuttumassa koneeksi, automaatiksi? Sisin jää vaille ravintoa, elinpiiri kutistuu, ihmissuhteet kärsivät... Kun ei jaksa!

Ja kun koko kevään ja kesän ja nyt syksyn tulon olen näitä samoja miettinyt, en ole halunnut tänne blogiinkaan enää kirjoittaa, toistella samaa, valittaa.....!

Vietin viikon tyttären luona Helsingissä. Kävin yhtenä aurinkoisen päivänä istumassa Suomenlinnan rantavalleilla ja katselin ulappaa... Siinä pohdin tätä elämääni, mietin, mitä kaikkea hyvää minulla on, mikä on huonoa.  Pähkäily päättyi samaan kuin aina; paljon on hyvää, mutta joitakin muutoksia se vaatii, että elämään saa vakautta ja harmoniaa. Onnellisuuden avaimet on omissa käsissä!

Muutoksen haku on alkanut! Jälleen katselen työpaikkailmoituksia, teen hakemuksia ja suuntaan katseen tulevaisuuteen! Ehkä pian löytyy puhtia seurata blogiystävien kirjoituksia ja välillä itsekin jotain raapustella...! Valoa tunnelin päässä...:)

Onnellista syksyn tuloa!