"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)
tässä istun korkealla kalliolla tuulet tunkevat vaatteisiini luihin ja lihoihin
yksinäisyys paleltaa
niin korkealla voi nähdä kauas
kauas
nähdä jälkiä polkuja
yhdet joissa tuskin maata koskevat keveät askeleet
ja silmät kirkkaat tarkat
viattoman lapsen
tahraton rakkaus
ja toiset joissa askeleet nekin keveät
jotka kulkevat aivan liki toisia
muodostaen polun
vähitellen syvemmän leveämmän raskaamman
loitontuen kauemmas keveistä
tullen jälleen lähemmäs painavina hitaina
jossakin eksyen kompuroiden joutuen kauas
kauas
täällä korkealla itken ja itken tuskaa surua
minun jälkeni polkuni molemmat
käteni irronnut lapsen kädestä
silmäni kirkkaat tarkat lasittuneina
viattoman lapsen
tahraton rakkaus likaisena
tähyän oikopolkua takaisin itseeni
Jälkiselittelyä
Yllä olevan runon kirjoitin heti herättyäni. Viimeisen lauseen lisäsin vasta kun luin runotorstain aiheen. Ehkä se on teennäinen sidos runon ja aiheen välillä, mutta aamun tunnelmassa hyvin todellista. Uskoakseni ihmisen on hyvin vaikeaa luoda yhteyttä itsestä toiseen, jos yhtys omaan minään (tai tässä;sisäiseen lapseen) on katkennut.
Runotorstain tämänkertaisesta aiheesta (hieno valinta!!!) voisi kirjoittaa paljonkin. Tehtävät pitävät vielä viikon hyvin kiireisenä, kaikki energia menee niistä selviytymiseen. Ensi viikon lopulla on ehkä vihdoinkin aikaa laittaa tämä blogi kunnolla kuntoon ja lukea kaikki toisten kirjoitukset, jotka ovat nyt jääneet väliin!
13 kommenttia:
Hieno runo, luin ja luin!!
Tässä iässä sitä tuntee olevansa korkealla, josta näkee kauas alas, kauas taakse.
Runossasi on hienoa nuo näkemäsi kaksi polkua, jotka molemmat ovat omia. Erilaisia polkuja, toinen raskaasti kuljettu.
Loppusäe ei pilannut vaan johdatti oikopolulle.
Kiitos!
Saavutin runon tunnelman ja pääsin sisälle.
Tykkäsin kovin. Mietin, olenko oikopolkujen valitsija?
Tiet ovat tärkeitä. Oikopolutkin.
Kiitos, Uuna!
Elämänvaiheeni on sellainen, joka laittaa tarkkaan katsomaan kuljettuja polkuja ja miettimään, miksi ja miten kaikki on mennyt...
Kiitos Aimarii! Mukavaa, että runo avautui ja pidit. Oikopolut ovat hyviä, välttää väsymisen, kaatuilun ja itsensä kolhimisen kivisillä, kantoisilla poluilla...:) Et sinä silti päästä itseäsi helpolla.
Niin on, Susu!
Viittaan vastaukseeni Aimariille....
Hellitään, hellitään sitä pikkuista tyttöä sisällämme. Otetaan kädestä ja puristetaan lujasti, turvallisesti. Elämän kiertokoulussa pääsee aloittamaan alusta. Ryppyjä on matkan varrella tullut, mutta se mikä ei tapa, vahvistaa. Ja nyt voimme sallia itsellemme hellän hymyn.
Runo suoraan sydämestä. Kiitos.
Ihanasti realistista, Lastu! Ja elämänmakuista.Kiitos! "Elämän kiertolouöussa pääsee aloittamaan alusta"... Juuri niin! Onneksi!
Höh...Tuli taas keksittyä uusia sanoja. tuo omituinen mongerrus tarkoittaa tietenkin "kiertokoulussa"...
Aika on rakastaa, aika on luopua...
Polut muuttuvat, lapsuus on takana, kaipuu jää.
Hyvä runo.
Peikkonen, ihmisten maailmassa voi joskus kaivata katsoa maailmaa viattomin silmin...Ei sen kummempaa ikävää!
Kiitos, Arleena, juuri niin! Kaipuuta lapsuuteen, lapsenmielisyyteen, kykyyn iloita pienistä asioista....
Hieno runo!!
"minun jälkeni polkuni molemmat
käteni irronnut lapsen kädestä"
Tämä koskettaa monin tavoin, myös ihan konkreettisesti: jos itsellä on kaksi lasta, kyllä tuon voi lukea myös siten että joskus sitä laskee irti pikku kätösistä ja ne polut erkanevat minusta, kohti maailmaa...
Oikeassa olet, Kutis,kiitos. Lapsi voi olla konkreettinenkin. Ja luulen, että Peikko tuolla ylempänä ajatteli että minä äitini lapsena päästin äidin kädestä irti...
Hieno juttu, jos runo avaa toisenlaisiakin näköaloja kuin se omani, joka tässä oli yhteys omaan minään. Toisaalta, en ehkä onnistunut täysin pukemaan sanoiksi tuntojani...
Lähetä kommentti