lauantai 17. tammikuuta 2009

Kaikkea sitä mielessään miettii...

Miten suru ilmenee?

Voiko sen piikkiin ihminen heittäytyä tekemään ja sanomaan asioita, joilla loukkaa toisia? Kyseenalaistamaan toisen tarkoitusperät, puhumaan itse muunnettua totuutta, puhumaan vastoin parempaa tietoaan....

Onko kyse ollenkaan surusta? Jos onkin kyse omasta huonosta omastatunnosta, kun ei ole osallistunut, kulkenut rinnalla, eikä itse tehnyt puhdistavaa surutyötä matkan varrella. Vastuu on helppo sysätä toisille matkojen taakse ja sieltä sitten esittää kipeää kritiikkiä siitä, miten asioita olisi pitänyt hoitaa, miten olisi oikein toimittu....

Istuvatko lapsuudessa koettujen asioiden aiheuttamat traumat niin lujassa, että kaikki sanottu tai tehty näkyy kateuden, katkeruuden ja vihan vääristämänä, tahraisen lasin läpi?

Rahanhimo, ahneus, itsekkyys, kateus, vallanhimo... Kaikki ihmisen perisyntejä! Pyyhkiytyvätkö ne pois uskon ja uskonsa mukaisen kasteen vastaanottaneelta jumalanpalveluksissa ja kokouksissa vain Jumalaltaan anteeksi pyytämällä? Tuosta noin vain, tsuitsait!!! Miten todellinen on sovitus, jos siihen ei liity vilpitön tahto ja halu?



Luen parhaillaan Paolo Coelhon kirjaa "Piedrajoen rannalla istuin ja itkin". Juuri nyt se on minulle Pieni Suuri kirja, koska pohdin paljon rakkauden problematiikkaa. En niinkään kahden ihmisen välistä, vaan rakkautta yleensä ja sen puutetta: - "Jos minulla ei olisi rakkautta, ei minulla olisi mitään" -.

Kirjassa puhutaan siitä, miten todellinen rakkaus on antautumista. Ja siitä, miten tärkeää on säilyttää kosketus sisäiseen lapseensa, jotta kosketus elämään säilyisi.
Ja muutakin...

Kirja puhuttelee minua monella tavalla, koskettaa juuri niitä kohtia itsessäni, jotka ovat jotenkin kipeitä ja jotka kaipaavat selvittämistä. Ne ovat asioita, joista olen jo pidemmän aikaa käynyt yksinpuhelua itseni kanssa. Ei kirja suoranaisesti vastaa kysymyksiini, mutta pukee sanoiksi ja selkiyttää näkemään...

Jos johdatusta on olemassa, niin se ilmenee juuri näin; jokin asia elämässä vaatii tulla selvitetyksi, ahdistukseen asti. Tapaat ihmisen, jonka kanssa juuri tästä asiasta voitkin puhua, saada apua tai uutta näkökulmaa ongelmaasi. Tai eteesi tulee jostain kirja, joka auttaa sinua ymmärtämään...

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Suru voi olla myös vallankäytön väline. Aivan kuten avuliaisuuskin. Molemmat voivat kätkeytyä manipuloivan marttyyrin kaapuun.

Oikea rakkaus on sen oivaltamista, että olemme kaikki lopulta yhtä. Omar Khaiamin sanoin: "Oi meren kaukaisuutta", pisara vaikertaa. "Suret aivan suotta" Aalto lohduttaa: "me olemme kaikki yhtä, samaa suurta maailmaa."

Johdatusta on juuri se mitä sanot. Siksi on hyvä kohdata tyynesti mitä vastaan tulee; kaikesta opimme jotain, ainakin itsestämme.

Crane kirjoitti...

Kiitos Ina! Khaiam palauttaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Itsetutkiskelun paikka!

Joskus on vaikea olla tyyni ja kärsivällinen... Odottaa tulevaa, vaikka hyvin tietää, ettei elämää saa kiirehtiä. Kärsimättömyys on oma perisyntini...

utukka kirjoitti...

Yksilötasolla surutyön yksi vaihe on viha. Alussa kuvailemasi käytös kuulostaisi siltä. Ihmisen on käytävä se läpi tahtoi tai ei selvitäkseen surustaan.
Yleisemmällä tasolla - "perisynnit" seurailevat meitä kuin kärpäset hunajaa. Jatkuvasti on hätisteltävä niitä pois. Ulkoiset muodollisuudet eivät riitä, kuten sanot, sisältä sen on tultava.
Hyvä postaus. Näitä on ajateltava näinä ahneuden päivinä.

Crane kirjoitti...

Kiitos Utukka!
Olet varmasti oikeassa. Muistan parin vuoden takaa miten äitiä hoitaessani voimakkaat vihantunteet yllättivät. Kesti kauan ymmärtää niiden lähteitä, kauan työstää niitä. Enää ne eivät ole raskaana taakkana matkassani.

Surullista on, että jotkut ihmiset linnoittautuvat vihaansa, ruokkivat ja kasvattavat sitä ja vetoavat teoissaan sen oikeudellisuuteen. Lopulta viha peittää ihmisen koko elämän.

Anonyymi kirjoitti...

Tai eteen tulee blogi josta löytyy samoja ajatuksia ja tunteita joita itse on käynyt läpi.
Tai vinkki kirjasta joka kannattaa lukea.
Kiitos!

Viha ja negatiiviset tunteet voivat myös toimia eräänlaisena voimavarana.
Olen jutellut kahden itsemurhan tehneen omaisen kanssa, heidän elämälleen antaa merkityksen "taistelu" mielenterveyspalveluiden ja huumehoidon puolesta, yleensä näistä vaietuista asioista puhuminen.

Viha ja negatiiviset tunteet täytyy saada kanavoitua jonnekin, ja valitettavan usein ne puretaan läheisiin kun muutakaan ei osata tai kyetä.

Toisaalta varmasti on myös ihmisiä jotka ovat ilkeitä, itsekkäitä, kateellisia tms. syistä joita ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä.

Töissä ollaan usein mietitty juuri sitä miten matkojen takaa on helppo neuvoa miten meidänkin pitäisi hoitaa ja lääkitä, ajateltu että se osaltaan johtuu siitä ettei muuten kyetä huolehtimaan.
Usein syynä on kyllä myös silkka ymmärtämättömyys, mielessä on vain muistikuva millainen omainen oli ennen.
Ei käsitystä siitä miten sairaus on häntä muuttanut.

Ja tottakai kaikki ne huomauttelut kokee kipeästi sillä itse kokee parhaansa tehneensä ja yrittäneensä.

Crane kirjoitti...

Ja onneksi niin on, MK. Ihmisiä voi kohdata avoimesti ja lämmöllä myötäeläen virtuaalisestikin, sehän on monissa Blogistaniassa nähty!

Suru ja viha ovat sukua, niitä voi olla vaikea erottaa....

Voin hyvin kuvitella, miten teilläkin työssä näkyy/kuuluu omaisten tunnekuohut. Ammattimaista osata asettaa oikeisiin mittasuhteisiin!

Mietin, että kun vanhemmista aika jättää sisarussuhteissa palataan johonkin tilaan ja rooleihin, joissa perheessä elettiin silloin kun oltiin lapsia. Toimitaan niinkuin silloin kun leluista riideltiin lastenhuoneen lattialla....

Ikäeroista johtuen sisarukset aikuistuivat eri aikaan, ei pidetty yhteyttä, ei oikeastaan tunneta toisia ja välille jäi hiertämään kipeät kokemukset joista kateus ja kauna kumpuavat.


Parhaansa yrittämisessä piilee myös marttyyriys. Sitä pitää varoa!

Totta myös, ettei kaikkea tarvitse ottaa vastaan. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta selkäänpuukottaminen sattuu.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitin sinulle pitkän meilin mutta jostain syystä se tuli bumerangina takaisin, osoite tuntematon?
Olihan se tuiku@kotikone.net

Anonyymi kirjoitti...

"Vastuu on helppo sysätä toisille matkojen taakse ja sieltä sitten esittää kipeää kritiikkiä siitä, miten asioita olisi pitänyt hoitaa, miten olisi oikein toimittu...."
Niin totta, niin totta, mitä pitempi matka, sitä helpompaa. Mitä vähemmän itse osallistuu, sitä helpompaa. Se, joka on itse tilanteessa, tietää, että toisinaan ei ole olemassa oikeita tai vääriä ratkaisuja, ei ratkaisuja ollenkaan vaan pelkkiä umpikujia, jotka lopulta johtavat johonkin, eikä niitä teitä voi itse valita. Joka tuon myllyn on läpikäynyt, ymmärtää, ettei maailma ole mustavalkoinen. Sinä tiedät tuon.
Voimia Sinulle surun tielle! Valoa kohti olemme menossa, toivottavasti se on hyvä valo Sinulle, lempeä ja armahtavainen.

Crane kirjoitti...

Kiitos Mehtäsielu! Sanasi osuvat niin oikeaan. Sinä tiedät ja ymmärrät...

Toivon, että tämä kokemus lopultakin vapauttaisi minut näistä, jotka tuottavat pettymystä, surua ja pahaa oloa.

Parhaani mukaan etsin mielenrauhaa ja valoa sydämeen.Ja toivon auringon loistavan myös sinulle kirkkaana ja lämpimänä!:)

Hannele på Hisingen kirjoitti...

Paolo Coelhon kirjoissa on paljon kivaa viisautta.

Crane kirjoitti...

Siltä vaikuttaa, Hannele. Olen kovin ihastunut mainittuun kirjaan, aion myös lukea muita...
Blogeista saa paljon hyviä lukuvinkkejä. Luen yhä hyvin hitaasti, mutta odotan aikaa, jolloin voin taas upottaa itseni hyviin kirjoihin, ilman huonoa omaatuntoa!