lauantai 6. marraskuuta 2010

Matka on päättynyt...

Vietämme  Pyhäinpäivää sytyttäen kytilöitä poisnukkuneita läheisiämme, omaisia, ystäviä ja tuttuja muistaen. Päivän viettoon liittyy paljon mentyksen tuomaa surua ja muistojen haikeutta mutta sen tunnelmassa on myös paljon lämpöä....



Olen kertonut täällä blogissa syöpää sairastaneen veljeni viime vaiheista, hänen kuolemastaan sekä siunaus- ja muistotilaisuuksista Imatralla. Tästä tarinasta on jäljellä viimeinen osuus, Imatralta Inarin hautausmaalle, jonne veljeni ja minun yhteinen taival lopullisesti päättyi.

Veljeni toivomusta noudattaen hänen ruumiinsa tuhkattiin ja vasta tuon toimenpiteen jälkeen saatoin lähteä Imatralta. Olin käyttänyt odotusajan lajittelemalla ja pakkaamalla veljeni jäämistön sekä siivoamalla asunnon, jossa hän itse ei ehtinyt asua kuin muutaman viikon, mutta jossa minä vietin puolitoista kuukautta. Veljeni oli testamentissaan jättänyt irtaimen omaisuutensa minulle ja vaikka jätinkin suurimman osan kalusteista asuntoon oli auto kattoon asti lastattu laatikoita ja matkalaukkuja kun tortaina  14.10 sain hakea uurnan ja lähteä viimeiselle taipaleellemme. Muistaen veljeni luonteen en edes ajatellut asettaa uurnaa takapenkille tai peräti tavaratilaan, vaan etupenkille turvavöillä kiinnitettynä. Samasta syystä en vain lähtenyt Imatralta ja odottanut kotona uurnan toimittamista Matkahuollossa Lappiin....

Tuona päivänä Keski-Suomessa liikenne ruuhkautui ja liikenneonnettomuuksia sattui runsaasti lumi- ja räntäsateiden takia. Onnekseni olin valinnut itäisen reitin ja sain ajaa reipasta vauhtia hyvässä kelissä lähes koko matkan. Olin kotonakin kohtuullisen aikaisin ja onnellinen kuin mikä voidessani nukkua omassa sängyssä pois väsymystäni.

Seuraavan viikon lauantaina poimin lapseni ja toisen vävyni auton kyytiin ja ajoimme Inariin. Vettä ja räntää satoi koko matkan ja tiet olivat auraamatta. Mutta vaikka lumi oli märkää, oli jotenkin kaunista, kun hautausmaa oli valkoisen maton peittämä...

Haudalle oli kokoontunut veljeni ystäviä, joihin hän oli tutustunut lähes kymmen vuotta aiemmin asuessaan ja opiskellessaan Inarissa vuoden. Samat ystävät olivat veljen jouduttua sairaalaan lähettäneet hänelle lämminhenkisen kirjeen joka sisälsi myös puolukan varpuja, männyn kaarnaa, naavaa ja jäkälää, saatteina sanat; "kun sinä et voi tulla Lappiin, niin lähetämme sinulle palan Lappia sinne..."


Vanhin poikani laski uurnan hautaan ja nuorempi loi haudan umpeen. Seisoimme haudalla, minä sylissäni Imatralta siunaustilaisuudesta mukanin tuomat upeat punaiset ruusut. Kerroin läsnäolijoille veljen viimeisistä hetkistä ja hänen kaipuustaan saada palata Lappiin, jossa hän vietti elämänsä parhaimman ajan. Lapseni laskivat haudalle sydämen muotoisen seppeleen ja ystävät oma kukkatervehdyksensä. Oli viimeisten hyvästien aika.


Sytytimme kynttilät ja asetin veljen nuoruuden rakkaan mukaani antaman pienen enkelin haudalle, sydänseppeleen keskelle. Tunsimme surua ja haikeutta mutta iloitsin siitä, että olin voinut täyttää veljen toivomuksen ja saattaa hänet noiden koivujen alle viimeiseen lepoon.

Haudalta menimme Siidan ravintolaan pienimuotoiseen kahvitilaisuuteen yhdessä ystävien kanssa. He muistelivat veljeä, kertoivat tarinoita joita emme olleet ennen kuulleet. Heidän muisteluistaan heijastui kunnioitus ja välittäminen veljeä kohtaan ja tunnelma oli todella lämminhenkinen. Erosimme heistä sydän täynnä hyvää mieltä.


Sunnuntaina kokoonnuimme vielä kerran, täyttämään veljen viimeistä viimeisimmän toiveen. Veli halusi, että ruokailisimme lasteni ja lastenlasteni kanssa kun kaikki hänen hautajaisiinsa liittyvät viralliset osuudet olisivat ohi. Hän erityisesti painotti, että ruoan on oltava hyvää ja että suremisen sijaan meidän tulisi iloita. Niinpä jokainen perhekunta oli valmistanut jotakin; hirvikäristystä, muusia, hunajajuureksia, vihreää salaattia, sienisalaattia... ja jälkiruoaksi mangojuustokakkua. Nautimme erinomaisen hyvästä ruoasta ja iloitsimme yhdessäolostamme veljeä ja enoa muistaen. 

Oma taipaleeni jatkui vielä seuraavalla viikolla matkalla takaisin Etelä-Karjalaan hoitamaan asioita. Viivyin myös muutaman päivän tyttären luona Helsingissä, mistä vihdoin palasin kotiin  viime keskiviikkona. Enää ei tarvitse reissata, mutta perunkirja ja siihen liittyvät asiat teettävät vielä töitä.
Taival on ollut pitkä ja välillä hyvin raskas, mutta kun katson taaksepäin näen kirkkaana, miten paljon hienoja kohtaamisia ja suurta lämpöä tähän matkaan on sisältynyt. Voin vain iloita näistä  kokemuksista.


 Nyt vain nautin talvisesta tunnelmasta, kävelen illan hämärtyessä hautausmaalle ja sytytän kynttilän kaikkien läheisten, ystävien ja tuttujen muistoksi.




14 kommenttia:

Tiina Linkama kirjoitti...

Vaikeimmat matkat ovat useimmiten niitä parhaita. Kiitos että jaoit omasi kanssamme.

Menen sytyttämään kynttilän ja ajattelen sinua, joka muistutit rakkaittemme tärkeydestä. Ja sitten vietän kynttilähetken kaikkien poissaolevien rakkaiden kanssa, ajatuksissani.

To absent friends!

SusuPetal kirjoitti...

Syksysi on ollut äärettömän raskas, voi vain kuvitella, miltä sinusta on tuntunut, tietää ei voi.

Tämä hetki, tämä tienpätkä on kohta kuljettu. Toivottavasti pääset uudelle tielle, jossa löytyy myös lepoa, joka huuhtoo väsymyksen pois.

Voimia.

Ruska kirjoitti...

Rankka, mutta antoisa taival ollut sinulla. Niin paljon kaunista välittyi tännekin asti. Ihailen ja kunnioitan sinua, kun niin uskollisesti ja rakkaudella olet kaikesta huolehtinut.
Ihana tuo viimeinen leposija. Kuin myös veljesi viimeinen tahtokin, hyvä idea.

Mk kirjoitti...

Voi kunpa jokaisella olisikin tuollainen mahdollisuus kotiin paluuseen.
Kaunis ja koskettava oli matkasi veljen rinnalla, kiitos kun jaoit sen kanssamme.
Kaikki ne kilometrit - niillä oli merkitystä.

Voi hyvin!

aimarii kirjoitti...

Minäkin sytytin kynttilän. Olen kulkenut sinun matkassasi blogiasi lukemalla pitkän aikaa ja ajatellut sinun jaksamistasi. Olet ollut juuri sellainen läheinen, jonka tahtoisi jokaisella olevan elon loppumetreillä.
Sinä katsot hautausmaan tuikkivia kynttilöitä tyyni rauha sydämessäsi - minä teen myös niin.

Demetrius kirjoitti...

Olet kertonut niin raskaista ja suurista asioista etten ole paljoa rohjennut kommentoida, seurannut olen kuitenkin. Kiitos kun olet jakanut ne.

isopeikko kirjoitti...

Hautajaisissa ja niiden jälkeen varmistuu elämän jatkuminen. Se on outoa, mutta totta.

Ina kirjoitti...

Kuljit veljesi rinnalla koko matkan ja nyt veljesi haluaa elämän jatkuvan. Kaunis muistoateria ja kunnianteko veljesi toivomukselle! Hyvän saattamisen jälkeen rakkaan omaisen muisto kulkee rinnalla. Kiitos, kun jaoit kokemuksen kanssamme. Luulen, että mekin olemme siitä paljon oppineeet.

jerikonruusu kirjoitti...

Raskas kokemus, jota kuitenkaan et varmaan haluaisi antaa pois. Liikuttavan kaunista. Nyt on yksi kirjan kansi sulkeutunut.
Elin rinnallasi omaa kokemustani neljän vuoden takaa. Luulen päässeeni hyvin lähelle. Ja nyt se ei enää ahdistanut kuten silloin kun se oli ajankohtaista. Kuolemakaan ei ole enää pelottava, kun sen rinnalla tavallaan kulkee vähän pidemmän aikaa.
Voimia Sinulle! Niitä tarvitset vielä oman elämän tasapainoon saamiseksi.

Lastu kirjoitti...

Miten ymmärränkään veljesi toivetta saada viimeinen leposija Lapissa.

Kuljit veljesi rinnalla loppuun asti, sananmukaisesti ja syvästi. Voiko inhimillisempää tekoa olla? Kaiken voiman lähteenä on rakkaus. Silloin ei lasketa kilometrejä, ei voimia.

Hautajaisten jälkeisessä tilaisuudessa pitää olla hyvää ruokaa ja siellä pitää muistaa myös iloita. Hyvin veljesi evästi teidät, jotka matkaa jatkatte.

Lapinmaa on rauhan maa. Miten ymmärränkään veljesi toiveen päästä sinne. Sinä olit veljellesi uskollinen loppuun asti.

Olen kiitollinen että otit meidät mukaasi tällekin matkalle. Hyvää vointia sinulle ja paljon lepoa!

mm kirjoitti...

Yhdistit meitä monta miettimään, miten elämän ja kuoleman rajalla meidän pienten ihmisen on mahdollista osoittaa rakkautta läheisimmille - ja samalla kutsua toinen toistamme vahvistamaan ihmisyyden ja inhimillisyyden verkkoa. Kiitos siitä, mitä jaoit.

Ruska kirjoitti...

Tuossa mm edellä sanoi niin hienosti sen, mitä itse en olisi osannut sanoiksi pukea. "Ihmisyyden ja inhimillisyydesn verkko" - juuri sellaista kudoit, ja myös siksi asenteesi, tekosi ja kirjoittamasi oli minustakin niin merkityksellistä. Tässsä ajassa on niin paljon kaikkea turhanpäiväistä ja rumaa, että sieluun ottaa kipiää. Sinä annoit valoa, vaikka niin rankkaa ja oletettavasi myös pimeääkin tietä kuljit. Kiitoshalaus!

jaana kirjoitti...

Voimia sinulle. Niin kauniisti kirjoitit. Olet ajatuksissani.

arleena kirjoitti...

Hienosti kerroit veljesi viimeisen matkan.
Koruton ja tunnerikas hetki.