Runotorstai
150. haaste
26.11.2009 - 00:05
"Jotta en unohtaisi"
SusuPetalin ehdottaman haasteen mukaisesti kuvataan myös Valokuvatorstaissa.
Elämäsi
jatkuvan pelon alla
suurella suurennuslasilla
itsesi tarkkailua:
- olisiko juuri minulla se geeni?
Panikoit kun avaimet on kateissa...
On se niin noloa, kun ei muista tutunnäköisen ihmisen nimeä...
Hävettää kun sanat menee sekaisin...
Mikä on normaalia unohtamista,
missä sairaus näyttäytyy
peilikuvasi takana
Elämäsi
jatkuvan pelon alla
rampauttavaa ja kovin surullista
että unohdat elää
- vain jotta et unohtaisi!
*************************************************************************************
PS! Viikon haasteesta olisi syntynyt muunkinlaisia runoja, mutta totesin jälleen, miten lähellä aihe "muistisairaus" minua yhä on! Seurasin sen kulkua äidissäni, olen nähnyt sen useissa sukulaisissa ja nyt näen sitä työssäni. Siitä puhutaan ja sen kohtaamiseen ja kuntoutukseen kouluttaudutaan...
Itse en toki pidätä hengitystä sen tuloa odotellessa, vaikka todennäköisyys sairastua siihen on suuri. Mutta olen tavannut ihmisiä, joiden elämässä jo se mahdollisuus, että sairastuu muistisairauteen, on julma ja pelottava peikko, joka lamaannuttaa ja estää elämisen tässä ajassa ja hetkessä....
Se on kovin surullista!
16 kommenttia:
Pelottava tilanne. Mistä voi olla varma missä mennään. Mikä kuuluu asiaan mikä ei.
Koskettava runo.
Tuttua kun ei muista mitä piti muistaa!
Lähtee tekemään jotain, eikä muista mitä oli menossa tekemään..
Mainio runo yleistyvästä ilmiöstä. Lopetus on liikuttava, pokan pitämisen hinta on kova.
Onpa karua. Ja silti tuossa on totuutta ihan huimasti. Onneksi moni sentään pystyy pelon alla myös elämään. Ja unohtamaankin hetkeksi.
Runosi pisti miettimään. Kolahti.
Elämänmakuinen runo.
jotenkin hurja tilanne, niin on se surillista jos unohtaa elää joittei unohtaisi
Aika moni kulkee suurennuslasin kanssa, suunnaten sen liian usein muihinkin.
Mutta jos se onkin geeneissä, elämän pelko?
Hieno runo aiheesta!
Se joka miettii tulevia saa surra kahdesti, sanovat kiinalaiset, tai ainakin sinne päin :)
Ihan hyvä ettei kaikkea muista :)
Isopeikon ja Hannelen kommentteihin viitaten, armeliainta ehkä mitä vähemmän muistaa tulevaa.
Kiitos kaikille hienoista kommenteista!
Luin jostakin että aivojemme kehitys ei pysy mukana suhteessa siihen valtavaan tiedon määrään, jotka kohtaamme jokapäiväisessä elämässämme. Muistikapasiteettimme vain loppuu tai lakkaa toimimasta ja siksi muistisairaudet lisääntyvät!
Ehkä näin on!
Kyllä. Hyvin herätit ajatuksia tuolla runollasi, Kurki. Koskettava runo.
Tuo otsikkosi puri minuun.
"Unohtaminen on osa elämää..."
Jonkun osa on tulla nopeammin unohtavaiseksi, toisen osa on poistua ennen kuin alkaa unohtaa. Millä tuon kaiken arvotat? Et millään. Jokin vain on niin kuin on. Se taitaa vieläpä olla ihan riittävän hyvä niin kuin on.
Tykkäsin erityisesti tuosta sairauden merkkien näyttäytymisestä peilikuvan alta.
Muistisairauksien lisääntyminen tuskin johtuu tietomäärän kasvusta vaan iän pitenemisestä. Dementia tunnetaan kaikissa maailman kulttuureissa ja sosiaaliluokissa ja nimenomaan vanhuuden vaivana.
Runosi on aito. Kunpa osaisimme olla pelkäämättä, se kuluttaa voimia ja usein turhaan. Pelkäämme jotakin tiettyä vastoinkäymistä, mutta elämä yleensä sujuu ihan toisin.
Luin jostain myös, että lukutaidottomilla on parempi muisti kuin muilla, koska he joutuvat tallentamaan enemmän ja toisella tapaa.
Sairaudelle ei kuitenkaan voi kukaan mitään. Se on pelottava asia, mutta vahinko jos pelko estää elämästä tätä hetkeä.
Hienosti otit asian esille.
Lähetä kommentti