perjantai 8. toukokuuta 2009

En se ollut minä

Runotorstain 131. haaste; Kaksoisolentoni




Vartalo villisti keinuen tanssilattialla
ripsivärit poskille levinneenä
silmät ummessa hurmioituneena musiikista ja niin juopuneena viinistä
ettei aamulla muistanut kenen vierestä heräsi

En se ollut minä

Silmissä loputon väsymys
kun se tarttui kiljuvaa lasta liian lujasti käsivarresta ja raahasi sen
ulos kaupasta
työnsi autoon ja ajoi lujaa pois

En se ollut minä

Kahden toisensa ohittavan ihmisen pikaisia kosketuksia
kiihkeitä salattuja tapaamisia sivukujilla
yksinäisen petetyn naisen epätoivoista kostoa
silkkaa petosta kaikki

En se ollut minä

Häivähdys peilissä
elämän rypistämät kasvot katkeria juonteita suupielessä
muistot
syyllisyyden ja häpeän polte

En se ollut minä

vaan joku joka näytti minulta
puhui samoja sanoja
toisti virheitäni
eli elämääni

26 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oikein hyvä runo! Toimii todella hyvin tuo kertojan parahdus "en se ollut minä"..

Crane kirjoitti...

Kiitos, Liimapuikko!
Joskus on helpompi ajatella, että mokat tekee joku muu...

Ilona Tammi kirjoitti...

Minäkin tykkäsin tästä runosta. Ensimmäinen sana joka tuli runosta mieleen oli vahva - ehkä aivosoluni erittävät viestittää minulle, että sanoissasi on voima ja väkevyyttä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

WAHVUUTTA ON:
Käsitellä IN-asioita avoimesti.

Crane kirjoitti...

Kiitos Ilona Tammi! Ehkä se on tämä elämänkokemus...

Kiitos Hukka! Ehkä hieman rohkeaa..

Anonyymi kirjoitti...

"Kauhean" hyvä. Niin tuttu, voih. En kai se sitten ollut minä? Minä, Tonteri. (Ja kauhean hyvällä siis tarkoitan, että pidin runosta tosi paljon ja se kauheus on ainoastaan sitä, että hmm, tosiaankin, ehkä minä.)

helanes kirjoitti...

Olemme moneksi.

Crane kirjoitti...

Ai kiva, Tonteri, sinäkö se olitkin...? Kyllähän kaikilla on juttuja, joissa toivois, että ne olisi jonkun muun... Inhimillistä, eikö!?!

Niin, tähän ikään, Helanes! Toisaalta, onhan se rikkauttakin...

mm kirjoitti...

Aivan yleisinhimillistä. Luulen, että jokainen tuollaisen oman kaksoisolentonsa tunnistaa. Teoissa on variaatioita, kauhussa ja puolusteluissa ei.
Enhän minä ole voinut...

Mk kirjoitti...

Pidin kovasti.

Crane kirjoitti...

Eikö vain, mm. Sellaisiahan me ihmiset olemme...raadollisia!

Kiitos, Mk!

isopeikko kirjoitti...

Tämä on hyvä. Täynnä jotain mitä ei ehkä ole mutta haluaisi olevan. En tiedä, arvaan vain :) Teksti puhuu karhealla äänellä.

Hannele miettii kirjoitti...

joo, joko virheitä toistaa
tai hyväksyy, että ei oikeestaan virheitä

utukka kirjoitti...

Tosi hyvä! Runo, joka ei ole "pilkkuselkeä", vaan antaa meidän ajatella.
Olet selvinnyt muutosta?

Marjattah kirjoitti...

Väkevää ilmaisua, elämänmakuista!

Crane kirjoitti...

Kröhömm, Isopeikkonen, vähän on karhea kurkku, juu! Kiitos!

Nappiin, Hannele! Kypsymistä hyväksymään...

Kiitos, Utukka! Hyrisenpä hyvää mieltä; kokee onnistumista jos jää sillä tavoin auki, että jättää pohdittavaa...
Muutosta kyllä, sisustaminen ihan kesken. Matot nurkissa, ettei keppien kanssa mene kärsälleen...

Kiitos, Marjattah! Miltä elämä maistuu; hapanta ja makeaa...?

jl kirjoitti...

Äh. Edellinen kommenttini katosi avaruuteen, koska harva pääni ei muistanut sanavahvistusta.

Pidin välikommenteista "en se minä ollut". Ne tuovat runoon mukaan lapsenmieltä aikuisten oikeesti vakavien asioiden keskelle.

SusuPetal kirjoitti...

Tehokas runo, Crane, elämänmakuinen.

arleena kirjoitti...

En se ollut minä -

paljon voi pyyhkäistä pois
kaikesta siitä mitä ei halua olla

onneksi on kaksoisolento

Tämä oli loistava runo, niin elävästi totta

pitkospuu kirjoitti...

Jospa se tosiaan olisi ollut Joku Toinen... (Vaikka taitaakin olla joka toinen...)

Vallaton mummeli kirjoitti...

Elämän makuinen runo. En se kyllä ollut minäkään - ehkä - luulisin. Tykkäsin.

Crane kirjoitti...

Niinno, jl, vähänhän se on niinkuin murkkuikäisen hokemaa, tuo en se minä... en minä ainakaan...
Ihan tuttua, nuo kadotetut kommentit! Vähän väliä..

Kiitos Susu!

Kiitos Arleena! Jotenkinhan ihmisen pitää itseään suojella...Omilta virheiltä, totuuden kylmältä raudalta..

Ja on kai se niinkin, Pitkospuu, että muutumme eri elämän tilanteissa ja vaiheissa eri ihmisiksi...

Etkö varmasti, Mummeli??? Sittenhän meitä on tässä kaksi...en se kai ollut minäkään :)

Arjaanneli kirjoitti...

Rohkeaa ja kiertelemätöntä.
Puhuttelee itse kutakin.

Crane kirjoitti...

Kiitos, Arjaanneli! Niin, kukapa meistä voisikaan heittää ensimmäisen kiven...

Vallaton mummeli kirjoitti...

Nyt se oon minä. Käy kurkkaamassa blogiini :)

Crane kirjoitti...

Kiitos, Mummeli! Pelastit päiväni:)