Ihmisen mieli on kummallinen.... Tai ehkä sittenkin pitää puhua vain omasta puolestaan, ei yleistäen.
Jokainen on varmasti jossakin elämänsä vaiheessa ponnistellut jonkin asian eteen, paiskinut töitä henkisillä hartiavoimillaan ja asian puolesta kaiken likoon laittaen. Kun urakka on valmis, tulee pysähdys, väsymys ja kaiken todennäköisyyden mukaan jonkinasteinen tyhjyyden tunne.
Tunnetta ja tilaa voisi kuvata suureksi saippuakuplaksi, jonka sisään on joutunut.Sieltä sisältä maailmaa katsoessa kaikki näyttää jotenkin vääristyneeltä ja epätodelliselta vaikka kuplan pinta onkin ohuen ohut ja kirkastakin kirkkaampi. Siellä on myös turvassa. Ulkomaailman äänet kantautuvat vaimeana hälynä sisäpuolelle.
Olotilaa voisi kuvata euforiseksi...
No, tuolla tavalla eräs tuttava kuvasi oloansa saatuaan gradunsa valmiiksi. Ehkä gradun kirjoittaminen vaatii paljon enemmän henkistä munaa kuin jokin ammattikorkeakoulun opinnäytetyö ja sen valmistuminen on pysähdyttävämpi kokemus. Minusta euforia on pysytellyt kaukana.
Mieleni sensijaan jatkaa laukkaamistaan, ilman pysähtelyjä. Käyn ylikierroksilla, enkä saa kunnolla nukutuksi. Ruoskin itseäni itsekritiikin okaisella ruoskalla, kipeästi. Kaikki työni puutteet, unohtuneet lisäykset, ohueksi jäänyt teoriaosa, väärät sanavalinnat, kirjoitusvirheet iskevät kimppuun, eivätkä suo mahdollisuutta oikeutetulle ylpeyden tunteelle.
Ehkä joskus vielä koen senkin, ylpeyden. En itseriittoisesti, vaan terveesti ylpeänä siitä, miten lopulta kaikki esteet voitettuani pääsin päämäärääni. Ehkä joskus ajan päästä pystyn näkemään selvemmin ja arvostamaan itseäni ja voittojani.
Sillä voittojahan nämä kaikki ovat: Lähtö väkivaltaisesta parisuhteesta,avioero ja siitä toipuminen... Kadotetun minuuden etsiminen ja itsensä ja elämänsä uudelleen rakentaminen... Keskivaikeasta masennuksesta ja loppunpalamisesta (hengissä)selviäminen... Opintojen aloittaminen, lukihäiriön selättäminen, kokemus siitä, että keski-ikäisenäkin pystyy oppimaan uutta ja suoriutumaan opinnoista melko hyvin... Rohkeus lähteä ulkomaille opiskelijavaihtoihin... Ja lopulta, opintojen valmiiksi saattaminen.........
Voittoni ovat omiani, eikä niitä ansioluetteloon laiteta. Mutta vielä on hoidettava muutama asia, ennenkuin on aika juhlia. Enkä tohdi edes ajatella juhlia, sillä pessimisti minussa ei vielä uskalla luottaa eikä antaa lupaa ilolle, vaan odottaa yhä katastrofeja valmistumisen tielle...
22 kommenttia:
Itsekritiikki on suurimmillaan siinä vaiheessa, kun työtään ei pääse enää korjailemaan. Onneksi se kuitenkin hellittää, sillä muistikin on armollinen ja sallii myös unohduksen.
Luojan kiitos, Celia! Olisi kamalaa juuttua tähän tilaan...
Celia on oikeassa. Parannuksia keksii jatkuvasti, kun niitä ei enää voi tehdä. Ihan niinkuin fiksuimmat repliikit juolahtavat mieleen, kun tilanne (riita) on ohi.
Pitää vain ymmärtää, että paras on hyvän vihollinen. Mikään työ ei koskaan ole valmis, täydellinen, vaikka sen on käsistään jättänyt ja se on virallisesti hyväksytty. Jos täydellisyyteen pyrkii, ei ikinä voi saada mitään "valmiiksi".
Heittäydy euforiaan ja nauti elämästäsi! Älä missään nimessä sorru perfektionismiin; se on tie helvettiin, sinulle ja muille ;)
Onnea vielä kerran!
Kiitos Ina! Pois se minusta, ei sovi minulle perfektionismi. Syynä on ennemminkin tuo alati taka-allalla nakertava itsetunnon heikkous....
Nautinto tulee varmaan vast valmistumisen myötä, sillä se sulkee jälleen yhden oven takana ja avaa toisen edessä...
Peikko luulee tuon kuuluvan asiaan. Yhtäkkiä syntyy tyhjyys jatkuvan tekemisen päätyttyä. Siitä tyhjyydestä voi iloitakin, juuri siitä, ettei enää edes voi tehdä mitään :)
Vaikuttava lista voittoja elämän tiellä.
Paljon onnea niistä kaikista!
Raskaiden vuosien jälkeen on varmaan vaikea hellittää tahtia, luottaa siihen että elämä kantaa vähemminkin ponnisteluin.
Kuplivaa kuun vaihdetta ja onnea vielä kerran!
Hyvä näkökulma, Peikkonen. Pitää vain tajuta, mitä tarvitsee ja mitä ei tarvitse tehdä...
Kiitos, mk! Opintojen venyminen teki hallaa itsetunnolle. Väheksyi saavutusta, tunsi jopa häpeää...
Piti oikein kirjoittaa tuo lista ja lukea. Tajusi, että vau, onhan tässä todella jotain voitettu...
Parasta on juuri se, että tuntee voivansa luottaa elämään, pitkästä aikaa...:) Kiitos, kaima!
Laiskuus on filosofia, se on valintoja tekemisen ja kehtaamattomuuden välillä. Ja se alkaa luontua vain harjoittamalla sitä alvariinsa, lipumalla sen sisään.
Onnittelut voitoistasi. Moni jää tuleen makaamaan.
POSTiA - blogissani. Arvaat warmaan. Ei ole pakkoa.
Kiitosta vaan Hukka, haasteesta ja kommentista!
Vastaan haasteeseen ihan lähiaikoina ja oikein mielelläni!
Isälläni oli loputon varasto sanontoja, joista tässä ykis: "Laiskuus on hyvä lahja, jos sitä osaa oikein käyttää"
Iloitse voitoistasi! Eräs nykyajan lahja meille on, ettei tarvitse kitua parisuhteessa, joka ei toimi. Olet selvinnyt siitä, olet valmistunut, olet voittaja! I'm proud of you!
Kiitos Utukka!
Niinpä, onneksi ajat ovat muuttuneet; muistan erään ystävättären 30-vuoden takaa, jonka piti salaa muuttaa pois ja yksipuolisesti eroa hakiessaan tunnustaa ja todistaa aviorikos jota ei ollut tehnyt ja sen takia menetti myös puolet omaisuudestaan...
Euforia saattaa joskus tulla vasta myöhemmin tai se ei tule ihan siinä muodossa kun on luullut. Varsinkin jos odottaa sen tulevan.
Pääasia varmaan kuitenkin että on saavuttanut tärkeitä etappeja ja tajuaa sen.
Olet oikeassa Eero, ehkä odotuksiakin on ollut liikaa... Lähinnä on odottanut helpotuksen tunnetta, jota ei ole tullut :D -
Sanontoja on tullut viljeltyä, tässä vielä yksi: "Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse"
Euforia tunnen välillä ja siitä olen kiitollinen.
Aina en ole ylpeä itseni takia, vielä joskus äitinikin takia. Pidän itseäni vähän esikuvana, lapsilleni, tulee minun joskus sanottua, että "kaikki mahdollista, eikä koskaan liian myöhää".
Olen innoittaja täti-ystävilleni, joiden mielestä elämä loppu ja tylsää... En suostu ajattelemaan niin.
Kadonnutta minuutta etsin minäkin. Loppuunpalamisesta toivun asteittain. Kirjoituksesi kosketti ja pisti mieleni myllertämään, joten en osaa sanoa mitään viisasta nyt! Viime kuukausina olen alkanut koko ajan enemmän uskoa parempaan uuteen aikaan, ja entistä viisaampaan tai paremminkin henkisesti "kypsempään" aikaan :) Sellaista toivon sydämestäni myös Sinulle!
Hyvähyvä, Hannele! Eihän elämä ole tylsää, jos ei päästä sitä tylsäksi.
Näytetäänkös yhdessä mallia, miten eletään satasella :D
Olen hyvin iloinen puolestasi Ruska, että olet löytänyt uskon parempaan tulevaisuuteen. Jo se antaa viitettä, että olet toipumassa.
Sitä toivon sinulle myös sydämestäni!
otan haasteen vastaan :)
Sinulla on niin paljon hienoja savutuksia takana, että nosta kaulasi ja katsele itseäsi ja ympärillesi ylpeänä.
Tiedän kyllä tuon tunteen kuplan puhjettua. Monen monta näyttelyä on ollut kauhea pettymys. Vuoden tai jopa pari on maalannut into piukassa ja inspiraatio lehahdellen, mutta sitten kun avajaiset on ohi kaikki on ohi. Mikään ei tunnut miltään. Kauhea pettymys.
Katso Valmis-bloggaus, siellä selitän mihin katosin, tuli pikku kömmähdys :-)
Kiitos, Uuna!
En tohtisi verrata tätä räpellystäni taiteen luomiseen, mutta voin kyllä kuvitella, miten samalla tavalla tulee tyhjyys kun on kaikkensa ponnistellut jonkin asian eteen ja sitten homma on ohi...
Sinä olet kyllä mahdottoman suuri voittaja. Ihan uskomaton on tuo voittolistasi, siihen pystyvät vain todelliset elämän suuret SANKARIT. Miljoonasti onnea ja tuhat hatunnostoa Sinulle.
Tyhjyyden tunne kuuluu asiaan, mitä suurempi ponnistus, sitä tyhjempi olo. Toivottavasti vähitelleen alat huomata saavutustesi arvon.
Onkohan sinulla liian ankara yliminä, joka vaatii ja kritisoi ja mitätöi. Voisitko antaa sille huutia, lakaista ulos elämästäsi tuollaisen ilonpilaajan? Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän kokemuksesta tuon.
Minulle vaikein asia oli päättää se, milloin työ oli valmis. Aina löytyi korjattavaa. Koskaan ei ollut täydellinen...
Olen tajunnut, että aina pitää osata päästää kädestään puolinaista. Aina on hellitettävä saavuttaakseen jotain. Peruspessimistinä tajuan hyvin tunteesi. Kai se pessimismikin on yksi puolustusmekanismeista ja sen takia ihan hyväksyttävä tapa toimia. Sen verran hankala tapa se kuitenkin on (tiedän kokemuksesta), että siitäkin voisi olla hyvä välillä hellittää...
Kiitos, mm! "Se on vain 15 opintopistettä", kaikki sanoivat! Piti taistella päätöksestä olla enää lisäämättä tai muuttamatta. Olen lopulta hyvin tyytyväinen. Olo on jo juhlavampi, sillä esityskin meni hyvin ja palaute oli erinomaista.
Niin, pessimismi! Suojamuuri! Onko se myötäsyntyistä vai opittua? Olin nuorena yltiöoptimisti, elämäkin kosketti silkkihanskoin... Etsin taas luottamusta elämään, joka kantaa....
Lähetä kommentti