tiistai 6. tammikuuta 2009

Lupaus

Lokakuinen Helsinki keskellä sotaa. Elämä oli epävarmaa, niissä oloissa ei kukaan tiennyt, oliko vielä seuraavana päivänä elossa. Se teki mielet levottomiksi ja sai monet rikkomaan totuttuja käyttäytymis- ja moraalisääntöjä. Iloa elämään etsittiin niistä vähistä huvituksista, jotka olivat vielä sallittuja. Ravintolat täyttyivät iltaisin lomilla olevista sotilaista ja nuorista naisista, jotka toimivat lottatehtävissä tai työvelvollisina.

Eräänä sateisena iltana eräässä keskustan ravintolassa eräs seurue oli onnistunut valtaamaan itselleen pöydän ja istui nyt nauttimassa korviketta. Ympärillä tungeksi ihmisiä, ilma oli tupakansavusta ja kuumuudesta sakeaa. Puheensorina kävi koko ajan voimakkaammaksi, vaikka näin illan alussa ei vielä humalaisia juuri ollut. Odoteltiin,, että orkesteri alkaisi soittamaan. Täällä sai tänä iltana tanssia, sai pitää toista ihmistä hetken lähellään.

Pöydässä istui kolme miestä ja kolme naista, kaikki siviilivaatteissa. He näyttivät olevan vakiopareja, tunsivat toisensa jo aiemmin, ehkä joku heistä seurusteli vakituisemminkin. Orkesteri soitti hyvin ja parit kävivät innokkaasti tanssimassa, mutta vuorotellen, etteivät ympärillä seisoskelijat veisi heiltä pöytää. Seurue oli hyväntuulinen, he olivat päättäneet tänä iltana olla murehtimatta sotaa tai mitään muutakaan.

Muutama aliupseeri onnistui valloittamaan viereisen pöydän. Miehet olivat selvästi jonkin verran humalassa ja äänekkäitä. Rintamalta lomalle päässeet miehet potivat ihmisennälkää, läheisyyden ja rakkauden kaipuuta. Se sai heidät silmäilemään toiveikkaina ympärillä olevia naisia. Nuoren vänrikin huomio kiinnittyi naapuripöydässä istuvaan tummahiuksiseen naiseen. Naisen hiukset olivat muodikkaasti valkilla nostettu ylös ja hänen kasvonsa olivat pehmeät. Nainen oli kumartunut seuralaisensa puoleen ja näytti nauravan.

Vänrikki tarkkaili naista jonkin aikaa ja teki sitten spontaanin päätöksen hakea tätä tanssimaan. Hän käveli ryhdikkäästi naisen eteen, kumarsi ja napautti sotilaallisesti saappaankantoja yhteen. Nainen näytti ensin yllättyneeltä, mutta katsoi sitten vänrikkiä kasvoihin ja soi tälle pienen hymyn. Vilkaisemattakaan hölmistynyttä seuralaistaan nainen nousi ylös ja antoi vänrikin ohjata itsensä tanssilattialle.

Loppiaisena 1942 Helsingin seurakunnan pappi luki kirkossa vihkimiseen vaaditut kuulutukset kolmasti peräkkäin. Vänrikki ja lotta antoivat toisilleen avioliittilupauksen ja pappi siunasi heidät sota-ajalle tyypilliseen pika-avioliittoon. Ravintolassa tapahtuneen ensitapaamisen jälkeen pari oli tavannut joulukuussa, jolloin vänrikki oli anonut ja saanut kihlalomaa. Vihkiloma oli heidän kolmas tapaamisensa. Kirjeitä oli tietysti kirjoiteltu ahkerasti.

Vänrikki päätteli, että olisi mukavampi tulla lomille, jos kotirintamalla olisi joku odottamassa. Hänellä ei kuitenkaan ollut suuria haaveita tulevaisuuden varalle, hän tiesi, että jokainen sotapäivä voisi olla hänen viimeisensä. Jos niin tapahtuisi, olisi nuori vaimo ainakin oikeutettu sotalesken eläkkeeseen. Mitä lotta mahtoi ajatella? Ehkä hän oli suinpäin rakastunut vänrikkiin, ehkä hänkin ajatteli, ettei avioliitosta tulisi pitkäikäistä. Kuolema oli jo häntä sivunnut läheltä elokuussa vieden rakastetun isän sankarihautaan.

Annettu lupaus, oli sen motiivi aikanaan mikä hyvänsä, kantoi kokonaisen elämän mitan. Elämä kulki ylä- ja alamäkiä, muuttoina paikasta toiseen, karjalaisen iloisesti, mutta juurettomana. Lapset syntyivät ja kasvoivat, aikuistuivat vanhemmilleen vähänlaisesti kunniaa tuottaen. Myrskyjä tuli ja meni, mutta lupaus pysyi. Sen toinen osapuoli, sota-ajan nuori vänrikki, siunattiin haudan lepoon kesäkuussa 1994. Se jälkeen jäänyt osapuoli, silloinen lotta, siunataan ja haudataan ensi lauantaina. Tänään, loppiaisena, on kulunut kuusikymmentä seitsemän vuotta siitä, kun he lupasivat rakastaa toisiaan myötä- ja vastamäessä.

20 kommenttia:

utukka kirjoitti...

Runo on kaunis! Lupaus kestävä! Otan osaa suruusi.

Crane kirjoitti...

Kiitos Utukka!

Allyalias kirjoitti...

Kaunista niin kuin vain elämä voi olla!

Anonyymi kirjoitti...

Elämän mittainen lupaus.
Kuinka harva siihen pystyykään.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana tarina! En ole blogiasi ennen lukenutkaan. Olipa kiva löytää näin hyvän kirjoittajan sivusto.

Crane kirjoitti...

Joskus elämä on kaunista, Ally...se antaa toivoa!

Niin Mk, silloin luultiin, että se elämä on lyhyt...

Kiitos Ina! Mukava saada uusia tuttavia! kirjoitusten tasosta en kyllä mene takuuseen...

isopeikko kirjoitti...

Elämisen makuinen tarina. Mukavasti kirjoitettu.

Crane kirjoitti...

Kiitos Peikkonen!

Anonyymi kirjoitti...

Tunnen tuon: "Karjalaisen iloisesti, mutta juurettomana."

Minä kutsun tuota rakkaudeksi: "Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."

Crane kirjoitti...

Niin mm, kovin paljon näitä juurettomia karjalaisia ainakin minun lapsuudessani ympärillä liikkui. Oma vaikutuksensa sillä on ollut seuraavaan sukupolveenkin...

Kysyn; missä oli onni?

Hallatar kirjoitti...

Oi...


Lauantaille voimia.


*halaus*

Crane kirjoitti...

Voi, kiitos Hallatar! Tulee todella tarpeeseen!

Anonyymi kirjoitti...

Luin, eläydyin. Kyynel lähti jostain syvältä liikkeelle, pysähtyi silmäkulmaani; en taida pyyhkiä sitä pois.

Surullista. Kaunista.

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis ja liikuttava tarina. :)

Sinulla on varmasti raskasta, mutta haastoin sinut kuitenkin. Ehkä voit ottaa tämän osana surutyötäsi.

Anonyymi kirjoitti...

Kysyit, missä oli onni.
http://www.youtube.com/watch?v=h_y9F5St4j0&feature=related

Crane kirjoitti...

Kiitos, Lastu!
Tunteet on pinnassa....

Kiitos Celia, terapoin vielä illan päälle....

Kiitos kun muistutit, mm. Näin ensimmäisen kerran Viulunsoittajan v-68 koululaisesityksenä Hesassa. Muistan, miten vahvasti myötäelin tarinan tapahtumat ja tunteet. Musiikki on kulkenut elämän läpi mukana, mutta viime aikoina taka-alalla.Todellakin, siinä on sanoma

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis tarina ja hienosti kirjoitettu.
Nyt on surun aika, mutta muistot nousevat aika ajoin.

Muista laittaa blogilistalle tämä uusi blogisi. Moni tulee sieltä kautta ja näkee koska olet laittanut uutta.

Crane kirjoitti...

Kiitos Uuna!
Pian, toivon niin, minulla on aikaa paneutua myös muistojen kirjaamiseen ja ehkä tulevaisuudessa opetella kirjoittamaan niiden pohjalta laajemminkin.

Olen laittanut kurjen blogilistalle, mutta muuten listaamiset ovat vielä kesken.

Jaanuska kirjoitti...

Voi miten kaunista. Ei ollut itku kaukana kun tätä luin.
Kiitos ystäväni tämän jakamisesta.
Voimia ja aurinkoisia kevätpäiviä elämääsi!

Ni de pengyou,
Jaana.

Crane kirjoitti...

Xie xie, wo pengyou!
Mukava, että pidit tarinasta!

Sinulle vilkutuksia sinne kauas!