torstai 15. tammikuuta 2009

kadonnut lapsi

Tälläkin viikolla pyrimme runoon proosan avulla. Tekstinäyte on Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008). Valokuvatorstaissa on sama haaste:

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)



Kadonnut lapsi


tässä istun korkealla kalliolla tuulet tunkevat vaatteisiini luihin ja lihoihin

yksinäisyys paleltaa

niin korkealla voi nähdä kauas

kauas

nähdä jälkiä polkuja

yhdet joissa tuskin maata koskevat keveät askeleet

ja silmät kirkkaat tarkat

viattoman lapsen

tahraton rakkaus

ja toiset joissa askeleet nekin keveät

jotka kulkevat aivan liki toisia

muodostaen polun

vähitellen syvemmän leveämmän raskaamman

loitontuen kauemmas keveistä

tullen jälleen lähemmäs painavina hitaina

jossakin eksyen kompuroiden joutuen kauas

kauas

täällä korkealla itken ja itken tuskaa surua

minun jälkeni polkuni molemmat

käteni irronnut lapsen kädestä

silmäni kirkkaat tarkat lasittuneina

viattoman lapsen

tahraton rakkaus likaisena

tähyän oikopolkua takaisin itseeni




Jälkiselittelyä

Yllä olevan runon kirjoitin heti herättyäni. Viimeisen lauseen lisäsin vasta kun luin runotorstain aiheen. Ehkä se on teennäinen sidos runon ja aiheen välillä, mutta aamun tunnelmassa hyvin todellista. Uskoakseni ihmisen on hyvin vaikeaa luoda yhteyttä itsestä toiseen, jos yhtys omaan minään (tai tässä;sisäiseen lapseen) on katkennut.

Runotorstain tämänkertaisesta aiheesta (hieno valinta!!!) voisi kirjoittaa paljonkin. Tehtävät pitävät vielä viikon hyvin kiireisenä, kaikki energia menee niistä selviytymiseen. Ensi viikon lopulla on ehkä vihdoinkin aikaa laittaa tämä blogi kunnolla kuntoon ja lukea kaikki toisten kirjoitukset, jotka ovat nyt jääneet väliin!









13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hieno runo, luin ja luin!!
Tässä iässä sitä tuntee olevansa korkealla, josta näkee kauas alas, kauas taakse.
Runossasi on hienoa nuo näkemäsi kaksi polkua, jotka molemmat ovat omia. Erilaisia polkuja, toinen raskaasti kuljettu.
Loppusäe ei pilannut vaan johdatti oikopolulle.
Kiitos!

Anonyymi kirjoitti...

Saavutin runon tunnelman ja pääsin sisälle.
Tykkäsin kovin. Mietin, olenko oikopolkujen valitsija?

SusuPetal kirjoitti...

Tiet ovat tärkeitä. Oikopolutkin.

Crane kirjoitti...

Kiitos, Uuna!
Elämänvaiheeni on sellainen, joka laittaa tarkkaan katsomaan kuljettuja polkuja ja miettimään, miksi ja miten kaikki on mennyt...

Kiitos Aimarii! Mukavaa, että runo avautui ja pidit. Oikopolut ovat hyviä, välttää väsymisen, kaatuilun ja itsensä kolhimisen kivisillä, kantoisilla poluilla...:) Et sinä silti päästä itseäsi helpolla.

Crane kirjoitti...

Niin on, Susu!
Viittaan vastaukseeni Aimariille....

Lastu kirjoitti...

Hellitään, hellitään sitä pikkuista tyttöä sisällämme. Otetaan kädestä ja puristetaan lujasti, turvallisesti. Elämän kiertokoulussa pääsee aloittamaan alusta. Ryppyjä on matkan varrella tullut, mutta se mikä ei tapa, vahvistaa. Ja nyt voimme sallia itsellemme hellän hymyn.

Runo suoraan sydämestä. Kiitos.

Crane kirjoitti...

Ihanasti realistista, Lastu! Ja elämänmakuista.Kiitos! "Elämän kiertolouöussa pääsee aloittamaan alusta"... Juuri niin! Onneksi!

Crane kirjoitti...

Höh...Tuli taas keksittyä uusia sanoja. tuo omituinen mongerrus tarkoittaa tietenkin "kiertokoulussa"...

isopeikko kirjoitti...

Aika on rakastaa, aika on luopua...

arleena kirjoitti...

Polut muuttuvat, lapsuus on takana, kaipuu jää.

Hyvä runo.

Crane kirjoitti...

Peikkonen, ihmisten maailmassa voi joskus kaivata katsoa maailmaa viattomin silmin...Ei sen kummempaa ikävää!

Kiitos, Arleena, juuri niin! Kaipuuta lapsuuteen, lapsenmielisyyteen, kykyyn iloita pienistä asioista....

Kutuharju kirjoitti...

Hieno runo!!

"minun jälkeni polkuni molemmat
käteni irronnut lapsen kädestä"

Tämä koskettaa monin tavoin, myös ihan konkreettisesti: jos itsellä on kaksi lasta, kyllä tuon voi lukea myös siten että joskus sitä laskee irti pikku kätösistä ja ne polut erkanevat minusta, kohti maailmaa...

Crane kirjoitti...

Oikeassa olet, Kutis,kiitos. Lapsi voi olla konkreettinenkin. Ja luulen, että Peikko tuolla ylempänä ajatteli että minä äitini lapsena päästin äidin kädestä irti...

Hieno juttu, jos runo avaa toisenlaisiakin näköaloja kuin se omani, joka tässä oli yhteys omaan minään. Toisaalta, en ehkä onnistunut täysin pukemaan sanoiksi tuntojani...