Kuvahaaste

Oh-show-tah hoi-nen-ne, eli Harmaasusi Kaamasen selkosilta haastoi mukaan kuvameemiin.

Tässä ohjeet:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tällainen kuva oli neljännen kansion neljäntenä. Se on otettu jouluaattona Hietaniemen hautausmaalta, jonne tein hyvin tunnepitoisen "pyhiinvaellusmatkan" äitini isän haudalle.

Edellisen kerran kävin tällä samalla haudalla sytyttämässä kynttilän äitini kanssa jouluaattona vuonna 1967. Kävimme tuolloin myös Malmin hautausmaalla sytyttämässä kynttilän äitini äidin haudalle. Nyt tuon haudan risti on poistettu kun vuokrasopimus on päättynyt. Mieleen on jäänyt, että bussit eivät aattoiltana kulkeneet ja ihmiset jonottivat kovassa lumituiskussa taksia jopa tunnin.





Koska haaste on jo kiertänyt jonkin aikaa, en lähde haastamaan ketään erityisesti vaan toivon, että lukijat ottavat haasteen vastaan omaehtoisesti.

Missä viipyy euforia?

Ihmisen mieli on kummallinen.... Tai ehkä sittenkin pitää puhua vain omasta puolestaan, ei yleistäen.

Jokainen on varmasti jossakin elämänsä vaiheessa ponnistellut jonkin asian eteen, paiskinut töitä henkisillä hartiavoimillaan ja asian puolesta kaiken likoon laittaen. Kun urakka on valmis, tulee pysähdys, väsymys ja kaiken todennäköisyyden mukaan jonkinasteinen tyhjyyden tunne.

Tunnetta ja tilaa voisi kuvata suureksi saippuakuplaksi, jonka sisään on joutunut.Sieltä sisältä maailmaa katsoessa kaikki näyttää jotenkin vääristyneeltä ja epätodelliselta vaikka kuplan pinta onkin ohuen ohut ja kirkastakin kirkkaampi. Siellä on myös turvassa. Ulkomaailman äänet kantautuvat vaimeana hälynä sisäpuolelle.
Olotilaa voisi kuvata euforiseksi...

No, tuolla tavalla eräs tuttava kuvasi oloansa saatuaan gradunsa valmiiksi. Ehkä gradun kirjoittaminen vaatii paljon enemmän henkistä munaa kuin jokin ammattikorkeakoulun opinnäytetyö ja sen valmistuminen on pysähdyttävämpi kokemus. Minusta euforia on pysytellyt kaukana.

Mieleni sensijaan jatkaa laukkaamistaan, ilman pysähtelyjä. Käyn ylikierroksilla, enkä saa kunnolla nukutuksi. Ruoskin itseäni itsekritiikin okaisella ruoskalla, kipeästi. Kaikki työni puutteet, unohtuneet lisäykset, ohueksi jäänyt teoriaosa, väärät sanavalinnat, kirjoitusvirheet iskevät kimppuun, eivätkä suo mahdollisuutta oikeutetulle ylpeyden tunteelle.

Ehkä joskus vielä koen senkin, ylpeyden. En itseriittoisesti, vaan terveesti ylpeänä siitä, miten lopulta kaikki esteet voitettuani pääsin päämäärääni. Ehkä joskus ajan päästä pystyn näkemään selvemmin ja arvostamaan itseäni ja voittojani.

Sillä voittojahan nämä kaikki ovat: Lähtö väkivaltaisesta parisuhteesta,avioero ja siitä toipuminen... Kadotetun minuuden etsiminen ja itsensä ja elämänsä uudelleen rakentaminen... Keskivaikeasta masennuksesta ja loppunpalamisesta (hengissä)selviäminen... Opintojen aloittaminen, lukihäiriön selättäminen, kokemus siitä, että keski-ikäisenäkin pystyy oppimaan uutta ja suoriutumaan opinnoista melko hyvin... Rohkeus lähteä ulkomaille opiskelijavaihtoihin... Ja lopulta, opintojen valmiiksi saattaminen.........

Voittoni ovat omiani, eikä niitä ansioluetteloon laiteta. Mutta vielä on hoidettava muutama asia, ennenkuin on aika juhlia. Enkä tohdi edes ajatella juhlia, sillä pessimisti minussa ei vielä uskalla luottaa eikä antaa lupaa ilolle, vaan odottaa yhä katastrofeja valmistumisen tielle...

Valmis

Jihuu jippii! Hiphei hurraa!!!


Vihdoinkin!


Työ on valmis!


Tölkillinen siideriä, pala Camembertia juhlan kunniaksi!


Tyhjä ja täysi olo, itku ja nauru! Tyytyväisyys ja ....


Tältä se tuntuu!

Runotorstain 116. haaste: Planeetta






Planeetta


Kirkkaassa illassa hämärtyvässä
pieni ihminen
ja yksinäinen tähti

kohtaaminen sydämestä sydämeen

Tällä planeetalla
kuusi miljardia ajattelevaa ja tuntevaa ihmistä
luomakunnan kruunua
kuluttaa
kuluttaa
kuluttaa

kaluaa hiljalleen loppuun Äiti Maan antimet
ilman kunnioitusta
unohtaneena vanhat jumalat

ja totuuden

ihminen on vain pieni hiekanjyvä
tai tuulessa kaatuva kuiva heinä
maailmankaikkeudessa


Hämärtyvässä illassa
yksinäinen ihminen
ja sammuva tähti

Kuusi sattumanvaraista perusasiaa itsestäni...

Celia haastoi minut kertomaan itsestäni kuusi sattumanvaraista asiaa ja jatkamaan haastetta eteenpäin. Säännöt ovat tässä:

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.


Kuusi sattumanvaraista perusasiaa itsestäni:

1. Koti ja asuminen.
Asun edelleen postimerkkikokoa olevassa ”opiskelijaboxissa”, jonka olen vasta muutama viikko sitten saanut järjestettyä uudelleen. Asuttuani tässä pian kaksi vuotta ja kun isomman asunnon hankkiminen on tullut ajankohtaiseksi, huomaankin yllättäen alkaneeni viihtymään.
Haaveilen silti mummonmökistä, oikeasta kodista.

2. Ruoka
Luin tutkimuksesta, jossa todettiin kasvisruokaa syövien ihmisten aivojen kutistuvan puolta nopeammin kuin lihansyöjien. Kävin kaupasta pakan nakkeja. Huomasin saavani 1,50 eurolla neljä lämmintä ateriaa keittoa ja kastiketta pottuineen. Samalla rahalla saa yhden kesäkurpitsan tai neljä kotimaista tomaattia tai vajaan kilon banaaneja tai mandariineja.….
Rakastan silti hyvää ruokaa, lihaa tai ei.

3. Vaatteet ja muoti
Olin joskus ylpeä siitä, että lapseni lainailivat vaatteitani. Se oli minulle merkki siitä, että olin muodikas, ajan hermolla. Sitten tuli aika jolloin lainailin vaatteita lapsiltani. Siinä oli jo epätoivon merkkejä. Nyt en mahtuisi lainaamaan vaatteita kuin virtahevoilta tai norsuilta.
Ihailen silti kauneutta ja tyylikkyyttä.

4. Perhe ja ihmissuhteet
Lapseni ovat olleet elämäni tarkoitus, merkitys ja kantava voima. Olen usein pohtinut, millaiseksi elämäni olisi muodostunut ja millainen itse olisin nyt, jos en olisi saanut kokea vastuun ottamista ja ihmisenä kasvua lasteni kautta. Läheisteni piiriin kuuluvat myös miniät ja vävyt ja tietenkin rakkaat lapsenlapset! Onnekseni minulla on myös pari vanhaa ystävää ja muutama mukava tuttava…. Tiedän olevani hyvin onnekas!
Ja saahan sitä silti haaveilla…

5. Työ
Toden sanoakseni, en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Pidän kyllä ammattiani arvossa, mutta kun nyt opiskelujen päättyessä siirryn työttömäksi työnhakijaksi, minulle näyttää tuottavan vaikeuksia löytää sopivia työpaikkoja joita hakea. Työkokemus alalta puuttuu, suuntautuminen on väärä tai työ ei vastaa omaa arvomaailmaani. Kerran loppuun palamisen kokeneena varoo liikoja paineita ja stressiä, vaikka vastuunsa haluaa kantaa…
Silti, ainahan voi lähteä maailmalle työnhakuun….

6. Uskonto
Olen vapaa-ajattelija, joka ei luokittele kenenkään paremmuutta tai taivasosuuksia sen perusteella, minkä uskontokunnan tai yhteisön oppien mukaan kukin jumalaansa palvelee. Uskon, että jokaista ihmistä arvioidaan tekojen kautta ja rakkaus on avainsana tekojen takana. Uskon, että olemme ”Jumalan kuvia” ja ”Jumalan lapsia”, eli osa jumaluutta, niin kuin kaikki muukin, mitä on olemassa maailmankaikkeudessa. Minun kirkkoni on luonto ja pappini metsän puut, niityn kukat tai taivaalla lentävä lintu.
Toivon silti, että täytän oman elämäntehtäväni…


Celia toivoi, että haasteeseen vastaaminen olisi minulle enemmänkin terapeuttinen kokemus. Tästä taisi tulla turhankin vakavaa, vaikka alkujaan aioin kirjoittaa kepeästi ja huumorilla. Toivottavasti kukaan ei sen takia pelästy ja jätä kertomatta omaa kuutta asiaansa. Haasteen voi poimia tästä.

Kaikkea sitä mielessään miettii...

Miten suru ilmenee?

Voiko sen piikkiin ihminen heittäytyä tekemään ja sanomaan asioita, joilla loukkaa toisia? Kyseenalaistamaan toisen tarkoitusperät, puhumaan itse muunnettua totuutta, puhumaan vastoin parempaa tietoaan....

Onko kyse ollenkaan surusta? Jos onkin kyse omasta huonosta omastatunnosta, kun ei ole osallistunut, kulkenut rinnalla, eikä itse tehnyt puhdistavaa surutyötä matkan varrella. Vastuu on helppo sysätä toisille matkojen taakse ja sieltä sitten esittää kipeää kritiikkiä siitä, miten asioita olisi pitänyt hoitaa, miten olisi oikein toimittu....

Istuvatko lapsuudessa koettujen asioiden aiheuttamat traumat niin lujassa, että kaikki sanottu tai tehty näkyy kateuden, katkeruuden ja vihan vääristämänä, tahraisen lasin läpi?

Rahanhimo, ahneus, itsekkyys, kateus, vallanhimo... Kaikki ihmisen perisyntejä! Pyyhkiytyvätkö ne pois uskon ja uskonsa mukaisen kasteen vastaanottaneelta jumalanpalveluksissa ja kokouksissa vain Jumalaltaan anteeksi pyytämällä? Tuosta noin vain, tsuitsait!!! Miten todellinen on sovitus, jos siihen ei liity vilpitön tahto ja halu?



Luen parhaillaan Paolo Coelhon kirjaa "Piedrajoen rannalla istuin ja itkin". Juuri nyt se on minulle Pieni Suuri kirja, koska pohdin paljon rakkauden problematiikkaa. En niinkään kahden ihmisen välistä, vaan rakkautta yleensä ja sen puutetta: - "Jos minulla ei olisi rakkautta, ei minulla olisi mitään" -.

Kirjassa puhutaan siitä, miten todellinen rakkaus on antautumista. Ja siitä, miten tärkeää on säilyttää kosketus sisäiseen lapseensa, jotta kosketus elämään säilyisi.
Ja muutakin...

Kirja puhuttelee minua monella tavalla, koskettaa juuri niitä kohtia itsessäni, jotka ovat jotenkin kipeitä ja jotka kaipaavat selvittämistä. Ne ovat asioita, joista olen jo pidemmän aikaa käynyt yksinpuhelua itseni kanssa. Ei kirja suoranaisesti vastaa kysymyksiini, mutta pukee sanoiksi ja selkiyttää näkemään...

Jos johdatusta on olemassa, niin se ilmenee juuri näin; jokin asia elämässä vaatii tulla selvitetyksi, ahdistukseen asti. Tapaat ihmisen, jonka kanssa juuri tästä asiasta voitkin puhua, saada apua tai uutta näkökulmaa ongelmaasi. Tai eteesi tulee jostain kirja, joka auttaa sinua ymmärtämään...

kadonnut lapsi

Runotorstain 115. haaste

Tälläkin viikolla pyrimme runoon proosan avulla. Tekstinäyte on Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008). Valokuvatorstaissa on sama haaste:

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)

Kadonnut lapsi

tässä istun korkealla kalliolla tuulet tunkevat vaatteisiini luihin ja lihoihin

yksinäisyys paleltaa

niin korkealla voi nähdä kauas

kauas

nähdä jälkiä polkuja

yhdet joissa tuskin maata koskevat keveät askeleet

ja silmät kirkkaat tarkat

viattoman lapsen

tahraton rakkaus

ja toiset joissa askeleet nekin keveät

jotka kulkevat aivan liki toisia

muodostaen polun

vähitellen syvemmän leveämmän raskaamman

loitontuen kauemmas keveistä

tullen jälleen lähemmäs painavina hitaina

jossakin eksyen kompuroiden joutuen kauas

kauas

täällä korkealla itken ja itken tuskaa surua

minun jälkeni polkuni molemmat

käteni irronnut lapsen kädestä

silmäni kirkkaat tarkat lasittuneina

viattoman lapsen

tahraton rakkaus likaisena

tähyän oikopolkua takaisin itseeni

Jälkiselittelyä

Yllä olevan runon kirjoitin heti herättyäni. Viimeisen lauseen lisäsin vasta kun luin runotorstain aiheen. Ehkä se on teennäinen sidos runon ja aiheen välillä, mutta aamun tunnelmassa hyvin todellista. Uskoakseni ihmisen on hyvin vaikeaa luoda yhteyttä itsestä toiseen, jos yhtys omaan minään (tai tässä;sisäiseen lapseen) on katkennut.

Runotorstain tämänkertaisesta aiheesta (hieno valinta!!!) voisi kirjoittaa paljonkin. Tehtävät pitävät vielä viikon hyvin kiireisenä, kaikki energia menee niistä selviytymiseen. Ensi viikon lopulla on ehkä vihdoinkin aikaa laittaa tämä blogi kunnolla kuntoon ja lukea kaikki toisten kirjoitukset, jotka ovat nyt jääneet väliin!

Lupaus

Lokakuinen Helsinki keskellä sotaa. Elämä oli epävarmaa, niissä oloissa ei kukaan tiennyt, oliko vielä seuraavana päivänä elossa. Se teki mielet levottomiksi ja sai monet rikkomaan totuttuja käyttäytymis- ja moraalisääntöjä. Iloa elämään etsittiin niistä vähistä huvituksista, jotka olivat vielä sallittuja. Ravintolat täyttyivät iltaisin lomilla olevista sotilaista ja nuorista naisista, jotka toimivat lottatehtävissä tai työvelvollisina.

Eräänä sateisena iltana eräässä keskustan ravintolassa eräs seurue oli onnistunut valtaamaan itselleen pöydän ja istui nyt nauttimassa korviketta. Ympärillä tungeksi ihmisiä, ilma oli tupakansavusta ja kuumuudesta sakeaa. Puheensorina kävi koko ajan voimakkaammaksi, vaikka näin illan alussa ei vielä humalaisia juuri ollut. Odoteltiin,, että orkesteri alkaisi soittamaan. Täällä sai tänä iltana tanssia, sai pitää toista ihmistä hetken lähellään.

Pöydässä istui kolme miestä ja kolme naista, kaikki siviilivaatteissa. He näyttivät olevan vakiopareja, tunsivat toisensa jo aiemmin, ehkä joku heistä seurusteli vakituisemminkin. Orkesteri soitti hyvin ja parit kävivät innokkaasti tanssimassa, mutta vuorotellen, etteivät ympärillä seisoskelijat veisi heiltä pöytää. Seurue oli hyväntuulinen, he olivat päättäneet tänä iltana olla murehtimatta sotaa tai mitään muutakaan.

Muutama aliupseeri onnistui valloittamaan viereisen pöydän. Miehet olivat selvästi jonkin verran humalassa ja äänekkäitä. Rintamalta lomalle päässeet miehet potivat ihmisennälkää, läheisyyden ja rakkauden kaipuuta. Se sai heidät silmäilemään toiveikkaina ympärillä olevia naisia. Nuoren vänrikin huomio kiinnittyi naapuripöydässä istuvaan tummahiuksiseen naiseen. Naisen hiukset olivat muodikkaasti valkilla nostettu ylös ja hänen kasvonsa olivat pehmeät. Nainen oli kumartunut seuralaisensa puoleen ja näytti nauravan.

Vänrikki tarkkaili naista jonkin aikaa ja teki sitten spontaanin päätöksen hakea tätä tanssimaan. Hän käveli ryhdikkäästi naisen eteen, kumarsi ja napautti sotilaallisesti saappaankantoja yhteen. Nainen näytti ensin yllättyneeltä, mutta katsoi sitten vänrikkiä kasvoihin ja soi tälle pienen hymyn. Vilkaisemattakaan hölmistynyttä seuralaistaan nainen nousi ylös ja antoi vänrikin ohjata itsensä tanssilattialle.

Loppiaisena 1942 Helsingin seurakunnan pappi luki kirkossa vihkimiseen vaaditut kuulutukset kolmasti peräkkäin. Vänrikki ja lotta antoivat toisilleen avioliittilupauksen ja pappi siunasi heidät sota-ajalle tyypilliseen pika-avioliittoon. Ravintolassa tapahtuneen ensitapaamisen jälkeen pari oli tavannut joulukuussa, jolloin vänrikki oli anonut ja saanut kihlalomaa. Vihkiloma oli heidän kolmas tapaamisensa. Kirjeitä oli tietysti kirjoiteltu ahkerasti.

Vänrikki päätteli, että olisi mukavampi tulla lomille, jos kotirintamalla olisi joku odottamassa. Hänellä ei kuitenkaan ollut suuria haaveita tulevaisuuden varalle, hän tiesi, että jokainen sotapäivä voisi olla hänen viimeisensä. Jos niin tapahtuisi, olisi nuori vaimo ainakin oikeutettu sotalesken eläkkeeseen. Mitä lotta mahtoi ajatella? Ehkä hän oli suinpäin rakastunut vänrikkiin, ehkä hänkin ajatteli, ettei avioliitosta tulisi pitkäikäistä. Kuolema oli jo häntä sivunnut läheltä elokuussa vieden rakastetun isän sankarihautaan.

Annettu lupaus, oli sen motiivi aikanaan mikä hyvänsä, kantoi kokonaisen elämän mitan. Elämä kulki ylä- ja alamäkiä, muuttoina paikasta toiseen, karjalaisen iloisesti, mutta juurettomana. Lapset syntyivät ja kasvoivat, aikuistuivat vanhemmilleen vähänlaisesti kunniaa tuottaen. Myrskyjä tuli ja meni, mutta lupaus pysyi. Sen toinen osapuoli, sota-ajan nuori vänrikki, siunattiin haudan lepoon kesäkuussa 1994. Se jälkeen jäänyt osapuoli, silloinen lotta, siunataan ja haudataan ensi lauantaina. Tänään, loppiaisena, on kulunut kuusikymmentä seitsemän vuotta siitä, kun he lupasivat rakastaa toisiaan myötä- ja vastamäessä.

Muistolauseet ja runot

Olen oppinut jälleen uutta!

Hautajaisia järjestellessäni etsiskelin netistä muistolauseita ja runoja, jotka eivät olisi kuluneet paljossa käytössä puhki. Mielessäni pyöri hyvin kauan sitten lukemani runo äidille ja sen perusteella mitä muistin, arvelin runon sopivan äidilleni hyvin. Oletin sen olevan kotimaista tuotantoa ja kauempaa kuin 1960-luvulta.

Sattumalta löysin "Kysy kirjastonhoitajalta" -linkin (http://www.kirjastot.fi/tietopalvelu). En ollut kuullutkaan tällaisesta kirjaston palvelusta. Laitoin kyselyn runosta ja muutaman tunnin kuluttua s-postiini tuli vastaus:

Runo on Bertolt Brechtin runo Äidilleni, suom. Brita Polttila. Runo löytyy Brechtin teoksesta Runoja 1914-1956 (1964).

Piilovastaus:

Äidilleni
Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan sisään/
kasvamaan kukkia perhosten leikitellen lentää.../
Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hänen painoaan/
miten paljon tuskaa tarvittiin kunnes hän oli niin kevyt!/


Runo on täydellisen sopiva. Loistavaa palvelua, kiitos kirjastolle!!!!

Pitää vielä opetella lisää, nimittäin linkittämään .....

Uusilla poluilla

Uusi vuosi, uudet kujeet, niinhän? Vuosi avautuu edessä tuntemattomana, salaperäisenä ja puhtaana kuin vastasatanut lumi...

Elämä kulkee eteenpäin sykleinä. Se on muuttuvaa ja uudistuvaa, koska sen yksi vaade ihmisille on kehittyminen. Arkemme on sitä ylä- ja alamäkien vuorottelua, jossa välillä punnerramme kaikki voimamme kuluttaen eteenpäin, välillä luisumme vauhdilla jonnekin, josta emme tiedä, viekö se takaisin vai eteenpäin....

On aikoja, jolloin olemme aktiivisia, teemme päätöksiä ja toimimme. Meillä on päämääriä ja tavoitteita, joita kohti pyrimme. Asioita tapahtuu. Se miksi, mitä, tai miten asioita teemme on jokaisen henkilökohtainen asia...

Pysähtyminenkin on tarkoituksenmukaista. Tarvitsemme taukoa sulatellaksemme aiempia kokemuksiamme. Lepäämme, keräämme voimia. Tarkastelemme elämäämme suvannon suomassa rauhassa, teemme välitilinpäätöksiä. Kaivaudumme tuttuun ja turvalliseen elämäämme, juutumme kiinni mukavaan ja helppoon...

Joskus käy niin, että kun on aika mennä eteenpäin, emme haluakaan heittäytyä elämän virtaan, vaan pidämme tiukasti kiinni niistä asemista, joissa olemme. Luopuminen on raskasta, irti päästäminen on pelottavaa...

Elämä on kuitenkin ankara. Se vaatii jatkamaan matkaa. Ensin se tönii lempeästi, kuiskaa kehoituksiaan korvaan, mutta jos emme ole halukkaita tottelemaan, meitä ravistellaan tiukemmin. Tarvittaessa elämä käyttää kovia otteita ja jopa pakkokeinoja kunnes annamme periksi ja lähdemme liikkeelle....

Omassa elämässäni uudistuksen ja muutoksen ovi on jo raollaan. On täydellistä sattumaa, että se ajoittuu uuden vuoden alkuun. Yli 11 vuotta kestänyt hyvin raskas prosessi on tullut päätökseen. En ole muutosta vastustanut, päin vastoin, olen siihen pyrkinyt, sitä kiirehtinyt ja elämältä rukoillut. Mutta elämää ei voinut hoputtaa, tässäkin asiat kypsyivät lopulta omalla painollaan.

Voin vain toivoa, että olen oppinut menneestä, että osaisin hyödyntää opittua, että en toistaisi vanhoja kaavoja... Ja että näkisin ja kuulisin paremmin elämän viestejä, ihmisiä ympärilläni, maailmaa ja maailmankaikkeutta. Että viisautta olisi edes hitusen verran enemmän....


^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^


Virtuaalielämä Vanhan Haamun blogissa on päättynyt. Täällä siipiään levittelevä kurki koettaa löytää ilmavirtoja noustakseen lentoon. Tervetuloa blogiini kaikki vanhat ja uudet ystävät! Toivon, että välillemme syntyy virtuaalivuorovaikutusta, joten kommentoikaa, ystävät!