Tuntsalla...

 Enpä muista milloin olisin viettänyt näin mukavaa Juhannusta! Mistä lie vanha ystävättäreni saikin ajatuksen, että lähtisimme "erämaihin" viettämään vapaita, pois yleisestä hulinasta ja melusta!
Joka tapauksessa idea oli kerrassaan loistava ja toteutus -jos mahdollista- vieläkin parempi....!

Mökki vuokrattiin Metsähallituksen varaamosta. Siinä oli tupa ja sauna, kaasuliesi, muttei sähköjä, eikä vesijohtoja...

Saunavedet kannettiin joesta melkoisen jyrkkiä askelmia pitkin, mutta kun homman teki kerralla kunnolla sai saunoa joka ilta huolettomasti. Nappinokka tietenkin oli innokkaana mukana touhussa....

Ihastelimme luonnon kauneutta ympärillämme. Olimme tarpeeksi kaukana "ihmisten ilmoilta", ettei tavanomaista juhannusörvellystä tarvinnut kuunnella ja kalamiehiä ajeli hiekkatiellä autoillaan harvakseltaan... Seuraa meille tekivät rantasipiparisko, joak koetti joka aamu houkutella meitä - ja etenkin Nappista pois poikasensa luota.... Nappis taas puuhasteli varsinaisen myyräarmeijan kanssa onnistumatta pyydystämään ainuttakaan... Muuten näimme kapustarintoja ja keräkurmitsoja, riekkoja, kotkia, koppeloita, keltavästäräkkejä, lapinharakan, isokäpylinnun ja vaikka mitä kaikkea muuta....

Kukat kukkivat runsaina. Olisi hyvinkin voinut kerätä juhannusyön taikoja varten sen seitsemän sorttia tyynyn alle, mutta kun ei tässä nyt enää olla sulhastenodotteluiässä, niin tyydyimme vain ihailemaan  mm erittäin runsaina teiden reunamilla kukkivia kissankäpälöitä. Ilmeisesti ilmanala on tuolla erämaissa niin saasteetonta, että kissankäpälä siellä menestyy.... Näimme myöskin runsaina kukkivia maariankämmeköitä ja kaarlenvaltikoita....

Juhannusaattona sää oli jo epävakainen; välillä satoi runsaasti, välillä taas paistoi suorastaan kuumasti.  Teimme patikkaretken läheisen vaaran laelle, josta ihailimme upeita tunturimaisemia. Päätimme jo tulla uudelleen valloittamaan Sorsatunturia tai patikoimaan UKK-reitille...

Tällä alueella on riehunut laaja metsäpalo joskus 60-luvulla. Sen merkkejä saattoi yhä nähdä luonnossa.  Vaaleanvihreiden mustikanvarpujen keskeltä irvisteli mustia kantoja kaikkialla. Kannoilla oli kummallisia muotoja ja nokiset läiskät niiden kyljissä olivat  kuin menninkäisten salaisia karttoja... 

Ei meitä sateetkaan haitanneet. Juhannuspäivä oli lepopäivä, nukuimme, lueskelimme ja söimme pihan grillissä  valmistettua ruokaa.  Pilvimuodostelmien vaihteluja oli hauska seurata. Melkein kuin lapsena, kun makasi pellon pientareella ja näki yli lipuvissa pilvissä linnoja, ritareita j alohikäärmeitä....

Sääskiä oli paljon, mutta niiden häädössä oli apuna ohvit ja varsinaiseksi hyttysenpyytäjäksi öisin muuntunut  Nappis, joka napsi suuhunsa yössä iniseviä kiusankappaleita ... Tosin oli pikkuisen vistoa siinä yön hiljaisuudessa kuunnella alati toistuvaa klopsahdusta ja maiskahdusta, ääntä joka syntyi koirulin napattua hyttysen suuhunsa. ..

Paluu arkeen on yhtä ankeaa kuin aina! Unirytmit ehti mennä sekaisin ja nytr nukuttaisi aamusta, mutta illasta ei uni tule millään. Toisaalta, oli mukava olla reissussa, mutta mukava oli taas palata kotiinkin!

Kurjen nokka kääntyy kohti Sallaa....

Juhannuksen viettoon ollaan menossa. Nappinokka ja minä. Ystävättären pieneen autoon sovittaudumme ja matkaamme kohti Sallan Tuntsaa. Mukaan on pakattu karttaa ja kompassia, makuupussia ja sääskikarkoittimia....


Matkalle ei ole suuria tavoitteita asetettu. Maiseman vaihdos ja lepo lienevät ne tärkeimmät....
Retkeillään kämpän ympäristössä, koetetaan kalaonnea Tuntsajoessa ja yritetään olla syöttämättä itseämme sääskille tai karhuille... Toivotaan, ettei koko ajan sada, mutta asennoidutaan niin, ettei sekään haittaa. Saunaa voi lämmittää vaikka monta kertaa päivässä ja lukemista on mukana.... 


Näissä merkeissä:


Lystiä Juhannusta kaikille!


T. Kurki ja Nappinokka!

Taas on aikaa vierähtänyt, lentänyt joillakin ihmesiivillä...  En kehtaa enää ruikuttaa sitä, miten työ syö koko elämäni, tyydyn vain toteamaan tosiasian. Olen kyllä tällaiseen elämiseen tavattoman tyytymätön, mutten juuri nyt pysty tekemään asialle mitään.

Tämä on ehdottomasti yksi vuoden kiertokulun parhaimpia hetkiä. Lapin kevät on sulavesiä ja muuttolintuja, kasvavaa huikaisevan kirkasta valoa... On vielä sopivan viileää, öisin ehkä vielä muutama miinusaste. Ei voi sanoin kuvata aamuisen metsän ihanuutta, lintujen riemastuttavaa laulantaa, mielen syvimpiä virtoja koskettavaa taikaa... Aamulenkki koiran kanssa on lähes meditatiivinen kokemus.

Keväinen valo on huikaiseva, se terävöittää maisemaa, saa kaiken näyttämään selkeältä,  jopa elämisen ... Se saa lehdet puhkeamaan puihin, ruohikot vihertämään ja kukat kukkimaan.... Varsinkin aamuisin terävä valo paistaa matalalta, näyttäen vaarat selvinä, jokaisen kuusen ja männyn voi melkein laskea... Päivällä aurinko paistaa parvekkeelle, muttei pakahduta kuumuudellaan, vaan pikemminkin lämmittää vanhoja luita...

Aivan kohta piuvaavat ensimmäiset sääsket ja pian perässä lentävät teräväleukaiset mäkäräiset, joka paikkaan tunkevista polttiaisista puhumattakaan... Elämä muuttuu sietämättömäksi; öisin sääskien ininä repii hermot ja vie yöunet, kamalasta kutinasta puhumattakaan... Ei pitkiä ihania aamulenkkejä lähimetsään ja jos metsään on aivan pakko mennä, niin on kaadettava pullotolkulla päälleen ällöttävänmakuista sääskimyrkkyä... No, hieman liioitellen, mutta kuitenkin...

Vasta elokuussa, kun syksyn läheisyyden voi jo aistia, alkaa uusi nautittava ajanjakso, etenkin iltaisin, kun usva nousee pehmentämään vaarat ja taivas lientyy pastellin väreihin... Sienestäminen on mainio tekosyy lähteä metsään, eikä pieni sadekaan syksyn raikkautta pilaa, päinvastoin. Parasta metsässä on silloin tuoksu, kirpeä ja raikas... Sekä tietenkin värit...

No, nyt menen jo asioiden edelle... Parasta vain nauttia tästä hetkestä... Ja kyllähän me nautimmekin, Nappinokka ja minä! Kohta tästä lähdemmekin tyttölauman kanssa johonkin vaaraan tallustelemaan, viritämme tulet makkaranpaistoon ja takaisin tullessa ollaan nokisia ja haistaan savulta... Upeeta!

Itkiskö vai nauraisko? vai nautittaisko vaan...!

Tiedän ainakin yhden jota ei oikein naurata.....!

Työttömyyden ajan ja etenkin sen loppupuolella huokailin pimeisiin öihin hartaita toiveita saada töitä. Pian! No, sitten oli ykskaks töitä tarjolla oikein monella taholla ja viimeksi tänne tarinaa raapustellessani hehkutin ottaneeni vastaan työpaikan kotikaupungissa... Oi onnea!

Nyt on kolme viikkoa kulunut. Työ on juuri sitä mistä pidän; asiakaspalvelua. Haasteelliseksi työn tekee se, että on nopeasti otettava haltuun  ja osattava soveltaa  itselle kokonaan uutta tietoa, toimintamalleja ja tehtäväkokonaisuuksia... Rutiinia ei vielä ole ja kun olen hitaasti-kantapään-kautta-oppija, työ kulkee jatkuvasti muutaman askeleen aikataulusta jäljessä.... On myös opittava sietämään keskeneräisyyttä....!

Pahin on toivoakseni nyt ohi. Muutama "heureka" ja onnistumisen kokemus ja hetkittäin jopa uskon selviäväni...! Vielä en tohdi edes haaveilla olevani askeleen edellä töitäni, eli tietäväni oikeasti mitä seuraavaksi teen ja ehtiväni aikataulun mukaisesti paikasta seuraavaan... 

Ehkäpä elokuussa kun työ päättyy...

Työ toi elämään kokonaan uuden ja ennen kokemattoman rutiinin. Telkkarin lemppariohjelmat on saanut unohtaa, sillä nukkumisvalmiuteen on päästävä viimeistään puoli kymmenen maissa. Herätys soi viideltä. Koirulille on taattava kunnon aamulenkki ja aikaa ruokailuun, sillä se ei suostu koskemaan ruokakippoonsa poissaollessani. Eikä Nappinokka todellakaan riemusta repeä kun aamuisin lähden kotoa. Kuluneina viikkoina olen ehtinyt kotiin vain pari kertaa normaalin työajan puitteissa, joten Nappinokka joutuu odottamaan ulkoiluttamista kohtuuttoman kauan. Illalla otetaan vahinko takaisin..... 

Kaikilla asioilla on, kuten niin monasti on tullut mainittua, kaksi puolta. Jos on "täytynyt" koiran kanssa aamuisin, päivisin ja iltaisin vääntäytyä pakkaskeleihin muodottomaksi villapaitoihin ja untuvatakkeihin sonnustautuneena, niin on saanut kyllä kokea sellaisia luonnon ihmeitä, jotka olisivat muutoin jäänet kokonaan kokematta. Mainitsin jo aiemmin blogissa huikeat kuutamoiset illat hiljaisen metsän keskellä. Kevään lähestyessä ja valon lisääntyessä, hankien ja taivaan kontrastissa yllättäen ymmärtää senkin,  mitä suomalainen sinivalkoisuus tarkoittaa....  

Tänäkin aamuna, ennen auringon nousua kipitimme pakkasessa koiran kanssa tuon "päivänvarjoksi" nimeämäni puun luokse.  Pysähdyimme sen juurelle parahiksi kuulemaan erilaisten tiaisten, tilhien ja puun latvaan istahtaneen taviokuurnan sirkutusta. Eikös se olekin paras enne kevään tulosta?! 

Säästä en kyllä valita yhtään! Tämä talvi on tähän mennessä ollut paras talvi pitkiin aikoihin. Jos Etelä-Suomi on ollut hukkua lumeen tänä talvena, niin on lunta satanut Lappiinkin, lopulta. Kuva  Inarin hautausmaalta todentaa, miten paljon lunta jo on. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin hautapaikkaa saa kuukauden päästä lumen alta tosissaan etsiskellä, sillä ainakin yksi kolmannes lumesta on vielä satamatta....

Nautitaan, eikö vain!

Kun aurinko paistaa risukasaan...

Vihdoinkin! Pitkän ja pimeäksi käyneen sydäntalven jälkeen maailmaan on ilmaantunut valoa. En tarkoita pelkästään luonnossa ja maisemassa tapahtuvaa valostumista, kun aurinko kiipeää päivä päivältä korkeammalle taivaankannella ja päivä pitenee.  Ihanaa on ravistella murheen musta mieli ja huolten taakka omiltakin hartioilta ja kääntää katse päin elämää ja valoisampaa tulevaisuutta....

Tunnustan, että vaikka lokakuussa työttömäksi jäätyäni uskoin asioiden jotenkin järjestyvän, niin  joulun alla oli jo vaikeaa löytää lohtua "elämä kantaa" - katsomuksesta. Laskuja alkoi kertymään pöytälaatikkoon ja tämän kodiksi tarkoitetun asunnon pitäminen alkoi näyttämään mahdottomalta. Vanha tuttu masennus iski kimppuun ja nakerteli iljettävillä hampaillaan ilon kirkkaat värit elämästäni.

Avoimia työpaikkoja ei kotikaupungissa vain ilmaantunut ja lopulta aloin katsella pääkaupunkiseudun työpaikkailmoituksia. Vuoden vaihteessa laitoin hakemukset muutamaan todella mielenkiintoiseen, vakituiseen paikkaan ja sainkin kutsun haastatteluun... Se sujui niin positiivisissa merkeissä, että sain heti kuulla olevani vahvoilla paikkaan. Olin innoissani ja koska jo aiemmin olin harkinnut muuttoa pääkaupunkiseudulle, olin henkisestikin valmis muutokseen. 

Joskus elämä tuntuu nauravan röhönaurua ihmiselle.  Ihmispolo saa rypeä murheen mustissa syövereissä ja sitten kun onni potkii, se potkii piikkareilla.... Lähes heti  tuon haastattelun jälkeen  sain puhelun, jossa kuulin saaneeni työpaikan kotona Rovaniemellä. Koska työ on määräaikainen, lupasin "nukkua yön yli" ja ilmoittaa päätöksestäni aamulla. Olisi ollut rohkeaa hypätä innostavaan ja mielenkiintoiseen työhön ja muuttaa jälleen kerran elämän suuntaa, mutta valitsin työn Rovaniemellä. Ilmoitettuani päätöksestäni sain jälleen lähes heti puhelun, jossa kutsuttiin haastatteluun toiseen paikkaan, sekin vakituinen, tavattoman kiinnostava työ. .. 

Elämä on...!!!

Olkoonkin, että mieli on ollut maassa monien murheiden takia, mutta olen useasti "laittanut kädet kyynerpäitä myöten ristiin" kiitollisena siitä, että minulla on koira. Olemme tunkeneet säällä kuin säällä ulkoilmaan, tehneet päivittäin pitkiäkin lenkkejä ja haukanneet aimo annokset raitista ilmaa. Olen nähnyt pitkästä aikaa kuutamossa vaaleansinisinä hohtavat hanget, lumotut metsät ja valkeina haamuina loikkivat jänikset. Olen nähnyt auringon hyväilevän keltaisin sormin lumisia puita ja lumikiteiden kiillon ruohonkorsilla.... Olen kuullut lintujen sirkutuksen kuusen oksien alla ja tuntenut pistelevän viiman kasvoillani.... 

Tärkeintä onkin ollut lähteminen....! 

"Nappinokka" on vähitellen ottanut minut emännäkseen ja vaikka vieläkin hetkittäin keskustellan siitä, kumpi on pomo, niin yhteiselo sujuu päivä päivältä mukavammin. Koira osoittaa kiintymystä ja minullakin oli sitä ikävä ollessani reissussa. Onneksi on ollut tämä aika käytettävissä totutteluun ja opetteluun. Voin rauhallisin mielin aloittaa maanantaina työt sillä tiedän, että koirani pärjää...

Vuoden vaihtuessa....

... on ollut tapana silmäillä mennyttä vuotta taaksepäin, koostaa tapahtumia, pohtia niiden merkitystä... Tällä kertaa tein tietoisen päätöksen, etten tänään palaa vanhaan, en vatvo elämän suruja ja iloja... Tällaiselle himoanalysoijalle  on vain hyväksi kerrankin jättää kaikki mennyt sikseen...

 En myöskään tee lupauksia, joita todennäköisesti en kuitenkaan pysty pitämään... Enkä rakentele suuria unelmia tulevan vuoden suhteen... 

Ei, aion vain olla, tässä ja nyt, hetkessä.... Ehkä sentään nostan lasillisen vuoden vaihtumiselle!

Teille, hyvät blogi-ystävät toivotan koko sydämestäni

Onnellista, Rakkaudentäyteistä 

Vuotta 2011

(Kuva otettu eilen, 30.12 iltapäivällä kirkkaan pakkastaivaan verhoutuessa paksuun pilveen)

Ihan kuutamolla....

Liikkeelle lähtiessäni pakkasta oli -22 mutta kokemuksesta tiedän, että reipasta vauhtia liikkuessani pysyn huopikkaissa ja untuvatakissa sopivasti lämpimänä. Vain viima kiristää kasvojeni suojaamatonta ihoa. Myöhemmin toteaisin hissin peilistä ihon olevan paloauton punainen ja mielessä käväisisi ehkä pikaisesti tieto suurten lämpötilan vaihtelujen epäedullisesta vaikutuksesta vanhenevaan ihoon.  Juuri nyt silläkään ei ole mitään merkitystä, eikä täällä öisessä metsässä ole vastaantulijoita todistamassa inhaa ulkonäköäni.

Polku johtaa syvemmälle metsään. Polun pohja on tallautunut kovaksi ja ura näkyy selvästi. Lumiset puut kaartuvat polun ylle kuin holviksi ja kauempana suuret kuuset seisovat aavemaisina, mustat oksat kätkeytyneenä valkoisen lumivaipan suojaan. Kuusien yllä näkyy taivas, niin syvän sinisenä reunoiltaan, kirkkaampana ja vaaleampana kuun lähellä. Lähes täytenä loistava kuu ja miljoonat tähdet näkyvät pakkastaivaalla selväpiirteisinä. Niiden valo on jotenkin eteeristä, muuttaen metsän salaperäiseksi saduksi.  Öisen kulkijan sydämessä läikähtää tuttu onnen tunne. 

Että mitäkö teen metsässä öiseen aikaan? No, oikeastaan ei ole vielä aivan yö, vaikka toki tähän aikaan suurin osa naapurustosta on  jo nukkumassa. Minä käytän koiran ulkoiluttamista hyvänä tekosyynä nauttia kuutamoisen metsän salaperäisestä kauneudesta. Onnen tunne, jota silloin koen, kumpuaa jostakin hyvin kaukaisen lapsuuden kokemuksesta. Näen itseni noin 3 - 4 vuotiaana seisomassa silloisen kotimme verannalla taivasta tähyillen. Ehkä on kyse joulusta, joulupukin odotuksesta, suloisesta jännityksestä, joka liittyy lahjojen saantiin... Ehkä niin. Joka tapauksessa olen aina rakastanut kaamosajan kirkkaita pakkasöitä ja kuutamoa.

Pelkäänkö? Onhan se hieman hullua, että yksinäinen naiseläjä hiippailee pitkin öisiä metsiä, etenkin tällä asuinalueella, mutten käsitä, miksi pitäisi pelätä.. Kuutamoisen metsän hiljaisuus ei ole pelottavaa vaan tavattoman kaunista. Pimeys luo myös turvan, johon voi tarvittaessa kätkeytyä. Minulla on sitäpaitsi loistava seuralainen, joka jakaa kanssani tämän kokemuksen. Koiruli nauttii yhtä lailla innoissaan metsässä juoksemisesta, vaikka sen tassuparkoja pakkaakin palelemaan kun se hartaana nojautuu joka puun ja mättään vierelle toinen takajalka koholla. 

Koira on muutenkin hyvä "tekosyy" ulkoilemiseen. Pakkasista huolimatta olemme käyneet vähintään kolme kertaa päivässä kunnon lenkillä ja liikunta alkaa tuntua vähemmän kiristävien vyötärönauhojen muodossa. Koiraparalle ulos lähteminen on yhä pelottava asia, se ei millään tohdi tulla asunnon ovesta rappukäytävään. Niinpä kannan koirulin hissiin, jossa se jo istuu vapisematta. Takaisin tultaessa koiraa on houkuteltava hieman, jotta se tulee ala-aulaan ja hissiin. Omassa kerroksessa koira poistuu hissistä äärettömän varovasti ja suorastaan hiipii kotiovelle, mutta jokainen päivä tuo pikkuisen lisää rohkeutta.

"Laumaan" on tehty tuttavuutta, tyttäreen koira on niin tykästynyt, että kun mainitsen tyttären nimen, säntää koira heti ovelle häntää heiluttaen ja ilmaisee siten innokkuutensa lähteä tyttären luo. Matkalla ei tarvitse myöskään koiralle suuntia osoittaa, se kulkee varmasti kohti päämäärää ja löytää tiensä suoraan tyttären ja vävyn kotiovelle.

Harjoittelemme myös edelleen seis-komentoa. Ensimmäisillä ulkoilukerroilla kävi niin, että talutushihna yllättäen jumiutui, enkä saanut kadulla säntäilevää koiraa pysähtymään vaan se juoksi ajotielle. Onneksi juuri silloin ei autoja ollut tulossa liki, mutta vaaratilanteen mahdollisuus oli selvä ja minä tietenkin säikähdin, kun en saanut koiraa pysähtymään millään. Nyt koiruli kääntyy katsomaan minua kuullessaan seis-komennon ja pysähtyy, vaikkei vielä oikein malta pysyä paikoillaan.... 

Mikäpä lämmittäisi mukavammin kuin kainaloon käpertynyt karvakuono. Se tulee luottavaisena kylkeäni vasten makaamaan tai kaivautuu joskus huovan alle lämmittelemään. Yleensä katsomme yhdessä telkkaria ja jaamme kiinnostuksen luonto- ja eläinohjelmiin. Koiruli on meistä se joka ohjelmia kommentoi. Se seuraa silmä tarkkana eläinten liikkumista tv-ruudulla, mutta aika ajoin se syöksyy kohti kuvaruutua hurjasti haukkuen tai muristen. Muttei ole epäilystäkään, etteikö se nauttisi sohvapottuilusta vähintäänkin yhtä paljon kuin emäntänsä.