Huonosti nukuttu yö. Aamulea aiottua rauhallista aikaa ei ollutkaan. Nopea suihku, kosteat hiukset, ei aikaa meikkaamiseen...
Edellispäivänä kesken jäänyt vaatteiden silittäminen kostautui armottomasti...
Vaikeuksia mahtua kansallispuvun hameeseen,(onneksi esiliina armollisesti peitti näkyvistä pulmallisen aukon, josta paita pyrki näkyviin )... Tottelemattomilla sormilla lähes mahdotonta pujottaa koru rekon lenkkien läpi. Hikeä ja ähellystä!
Juhlapaikalla toinen takkia vyötäröltä sulkevista lenkeistä napsahti poikki. Nolon ilmestyksen pelasti eräs talon iäkäs asukas ompelemalla näppärästi uuden lenkin.
Kiire ja jännitys käsi kädessä!
Tehtäväni oli suunnitella ja järjestää talon asukkaille Itsenäisyyspäivän juhla. En tehnyt niinkuin oli aina tehty, vaan niinkuin uskoin olevan hyvä ja toimiva tapa. Jo pelkästään saada juhlasaliin mahtumaan kaikki halukkaat asukkaat apuvälinneineen ja saattajineen, oli haasteellista! Miten sijoittaa n. 20 -henkinen mieskuoro ylettömän kaikuvaan tilaan niin, ettei tunnelmaa pilaa moninkertaistuva kopina ja kahina kuorolaisten tullessa esiintymään ja poistuessa esiintymästä?
Onneksi apuna oli Ilmatorjuntarykmentin salskeat ja reippaat varusmiehet, jotka työnsivät pyörätuoleja, ohjasivat mummoja rollaattoreineen istumapaikoille, kantoivat tuoleja ja järjestelivät pöytiä, tarjoilivat kahviakin... Kiltisti tekivät kaiken, mitä pyydettiin. Ja heidän joukostaan nousi vielä muuan varusmies pitämään juhlavaa puhettaja saattoi sodat käyneet vanhukset liikuttuneiksi osoittamalla sanoillaan kunnioitusta heitä kohtaan.
Pappi puhui hengen palolla ja uskon vakaumuksella monien kuulijoiden sydämiin. Kanttori oli eksynyt paikkakuntaa tuntemattomana väärään osoitteeseen, muttei säestyksen puute virrenveisuuta heikentänyt vähääkään. Tutut virret laulettiin täysin palkein ja sydämin.
Kuoro lauloi komeasti ja mahtava oli yhdessä lopuksi laulettu Maamme laulu jonka kaiku kulkeutui suuren talon jokaiseen sopukkaan ja ulos lumiselle pihalle saakka.
Hissiin jonotettiin kärsivällisesti, mutta hieman tunnelma särkyi, kun viimeisten ehtiessä ruokasaliin ensimmäiset olivat jo aikaa sitten kakkukahvinsa nauttineena vetäytyneet omiin asuntoihinsa.
Kaikkiaan onnistuneet juhlat! Jännitys on lauennut, odotetaan migreeniä alkavaksi!
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Sininen ja valkoinen
Runotorstain 151. haaste
Sininen ja valkoinen
käytävän kirkkaaksi vahatulla lattialla hitaasti liikkuvat jalat
niin kovin hauras vanhus
nojaa keppiin
käsillä joissa elämän parkitsema sitkas nahka, nahkan alla sinertävät suonet joista
veri valkoiselle hangelle kerran
valui värjäten
vapauden värin
sinivalkoisen
ei väistänyt ei paennut
vaan oli valmis uhraamaan kaiken: hengen
antamaan edestä isänmaan vapauden ja tulevien sukupolvien
meidän
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
Sininen ja valkoinen
käytävän kirkkaaksi vahatulla lattialla hitaasti liikkuvat jalat
niin kovin hauras vanhus
nojaa keppiin
käsillä joissa elämän parkitsema sitkas nahka, nahkan alla sinertävät suonet joista
veri valkoiselle hangelle kerran
valui värjäten
vapauden värin
sinivalkoisen
ei väistänyt ei paennut
vaan oli valmis uhraamaan kaiken: hengen
antamaan edestä isänmaan vapauden ja tulevien sukupolvien
meidän
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
torstai 26. marraskuuta 2009
Unohtaminen on osa elämää....
Runotorstai
150. haaste
26.11.2009 - 00:05
"Jotta en unohtaisi"
SusuPetalin ehdottaman haasteen mukaisesti kuvataan myös Valokuvatorstaissa.
Elämäsi
jatkuvan pelon alla
suurella suurennuslasilla
itsesi tarkkailua:
- olisiko juuri minulla se geeni?
Panikoit kun avaimet on kateissa...
On se niin noloa, kun ei muista tutunnäköisen ihmisen nimeä...
Hävettää kun sanat menee sekaisin...
Mikä on normaalia unohtamista,
missä sairaus näyttäytyy
peilikuvasi takana
Elämäsi
jatkuvan pelon alla
rampauttavaa ja kovin surullista
että unohdat elää
- vain jotta et unohtaisi!
*************************************************************************************
PS! Viikon haasteesta olisi syntynyt muunkinlaisia runoja, mutta totesin jälleen, miten lähellä aihe "muistisairaus" minua yhä on! Seurasin sen kulkua äidissäni, olen nähnyt sen useissa sukulaisissa ja nyt näen sitä työssäni. Siitä puhutaan ja sen kohtaamiseen ja kuntoutukseen kouluttaudutaan...
Itse en toki pidätä hengitystä sen tuloa odotellessa, vaikka todennäköisyys sairastua siihen on suuri. Mutta olen tavannut ihmisiä, joiden elämässä jo se mahdollisuus, että sairastuu muistisairauteen, on julma ja pelottava peikko, joka lamaannuttaa ja estää elämisen tässä ajassa ja hetkessä....
Se on kovin surullista!
150. haaste
26.11.2009 - 00:05
"Jotta en unohtaisi"
SusuPetalin ehdottaman haasteen mukaisesti kuvataan myös Valokuvatorstaissa.
Elämäsi
jatkuvan pelon alla
suurella suurennuslasilla
itsesi tarkkailua:
- olisiko juuri minulla se geeni?
Panikoit kun avaimet on kateissa...
On se niin noloa, kun ei muista tutunnäköisen ihmisen nimeä...
Hävettää kun sanat menee sekaisin...
Mikä on normaalia unohtamista,
missä sairaus näyttäytyy
peilikuvasi takana
Elämäsi
jatkuvan pelon alla
rampauttavaa ja kovin surullista
että unohdat elää
- vain jotta et unohtaisi!
*************************************************************************************
PS! Viikon haasteesta olisi syntynyt muunkinlaisia runoja, mutta totesin jälleen, miten lähellä aihe "muistisairaus" minua yhä on! Seurasin sen kulkua äidissäni, olen nähnyt sen useissa sukulaisissa ja nyt näen sitä työssäni. Siitä puhutaan ja sen kohtaamiseen ja kuntoutukseen kouluttaudutaan...
Itse en toki pidätä hengitystä sen tuloa odotellessa, vaikka todennäköisyys sairastua siihen on suuri. Mutta olen tavannut ihmisiä, joiden elämässä jo se mahdollisuus, että sairastuu muistisairauteen, on julma ja pelottava peikko, joka lamaannuttaa ja estää elämisen tässä ajassa ja hetkessä....
Se on kovin surullista!
lauantai 7. marraskuuta 2009
Yksinäinen
Runotorstain 147. haaste kuu
yön pimeydessä
kalvakasnaamainen ukkeli
ojentelee pitkiä käsiään
kurkistelee kaihtimien raosta
verhojen välistä sisään huoneisiin
herättelee nukkuvia
ei ole pahantahtoinen
vaan pirun yksinäinen
Luovuutta kehiin!
Hui! Aika kuluu edelleenkin pikakelauksella, eikä blogiin ole juurikaan ollut asiaa... Tai asiaahan kyllä olisi, vaan iltaisin tahtoo olla niin väsynyt, ettei ajatus kulje muuta kuin kohti unta.....
Niinpä vasta nyt (anteeksi Ina!) huomasin saaneeni Inalta kunniamaininnan. Tuosta luovuudesta en ole ihan varma omalla kohdallani,ainakin tässä nykyisessä työssä joka päivä toivon itselleni lisää luovuutta! Kiitos kuitenkin!
Näin se siis menee:
Kiitä sitä, jolta sait tunnuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
Laita linkki, keneltä sait tunnuksen.
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi,
mitä muut ei vielä tiedä.
Anna tunnustus seitsemälle.
Linkitä nämä blogissasi.
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.
Ei ole aivan helppoa keksiä itsestään seitsemää, joista ei jo olisi blogissa lörpötellyt... Jonkun sanoin; blogi on avoin kirja, jossa kerrotaan kaikki!
Mutta koeteaan:
1. Uskokaa tai älkää, olen monena kevättalvena hiihdellyt jopa 20 - 40 km :n matkoja Inarijärven jäillä, ihanassa auringonpaisteessa... Nyt en taitaisi suksilla pysyä edes pystyssä!
2. Olen luistellut 70- luvun alussa Moskovassa, suuren talokompleksin sisäpihalle jäädytetyllä "lämpäreellä" (ei oikein luistinradaksikaan voinut nimittää) miliisin turvallisen silmälläpidon alla....
3.Ensimmäinen kokemukseni moottorikelkalla ajamisesta maastossa tapahtui v-75 Saariselän tunturimaastossa. Jostain hullusta syystä pääsin ainoana naispuolisena ajamaan itse kotimaista Winhaa 15 miehen joukkiossa (pääasiassa lehtimiehiä), joille kelkkatehdas tarjosi kyseisen testiajon. Ihastuin kelkkailuun ja tietenkin olin itsestäni ylpeä, kun jaksoin/pääsin perille... Sittemmin tuli ajeltua paljonkin ja nautittua vapauden tunteesta...
4. Minulla on poroajokortti, tosin jo aikaa sitten vanhentunut... Vaikka kelkalla ajaminen on hauskaa, arvostan menneiden aikojen "luonnonmukaisia ajoneuvoja" kovasti ja ihmisiä, jotka osaavat kouluttaa poroista ajokkaita!
5. Hevosen reessä olen ollut vain kerran, Santahaminassa, lapsena, laskiaisajelulla... Helsingissä on siis ollut lunta 50 -luvun lopun talvina, mot.
6. Vaikka rakastin moottorikelkkailua ja sen suomaa vauhdin hurmaa, haaveilin kauan hankkivani vetokoiria joilla matkata lumisilla aavoilla tuntemattomiin seikkailuihin... Nyt haaveilen vain pikkukoirasta, joka ulkoiluttaisi minua:)-
7. Hankin ajokortin kesällä -75 ja ostin heti syksyllä veljeltäni auton, jolla syyskuussa ajelin kohti Lappia. Onneksi toinen veljeni saatteli minua Kemiin saakka ja ystävättäreni jatkoi matkaa kanssani Rovaniemeltä kohti pohjoista.... en usko ajotaitoni olleen kaksinen silloin. Vuosien varrella se kehittyi Lapin vaihtelevissa keleissä ja pitkien välimatkojen tuomalla kokemuksella...
Tällaisia tunnustuksia siis!
Näyttää siltä, että monet ovat jo tunnustuksen saaneet, joten rikon sääntöä, enkä lähetä sitä eteenpäin! Mutta tunnustuksen voi toki tästä poimia itselleen!
Niinpä vasta nyt (anteeksi Ina!) huomasin saaneeni Inalta kunniamaininnan. Tuosta luovuudesta en ole ihan varma omalla kohdallani,ainakin tässä nykyisessä työssä joka päivä toivon itselleni lisää luovuutta! Kiitos kuitenkin!
Näin se siis menee:
Kiitä sitä, jolta sait tunnuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
Laita linkki, keneltä sait tunnuksen.
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi,
mitä muut ei vielä tiedä.
Anna tunnustus seitsemälle.
Linkitä nämä blogissasi.
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.
Ei ole aivan helppoa keksiä itsestään seitsemää, joista ei jo olisi blogissa lörpötellyt... Jonkun sanoin; blogi on avoin kirja, jossa kerrotaan kaikki!
Mutta koeteaan:
1. Uskokaa tai älkää, olen monena kevättalvena hiihdellyt jopa 20 - 40 km :n matkoja Inarijärven jäillä, ihanassa auringonpaisteessa... Nyt en taitaisi suksilla pysyä edes pystyssä!
2. Olen luistellut 70- luvun alussa Moskovassa, suuren talokompleksin sisäpihalle jäädytetyllä "lämpäreellä" (ei oikein luistinradaksikaan voinut nimittää) miliisin turvallisen silmälläpidon alla....
3.Ensimmäinen kokemukseni moottorikelkalla ajamisesta maastossa tapahtui v-75 Saariselän tunturimaastossa. Jostain hullusta syystä pääsin ainoana naispuolisena ajamaan itse kotimaista Winhaa 15 miehen joukkiossa (pääasiassa lehtimiehiä), joille kelkkatehdas tarjosi kyseisen testiajon. Ihastuin kelkkailuun ja tietenkin olin itsestäni ylpeä, kun jaksoin/pääsin perille... Sittemmin tuli ajeltua paljonkin ja nautittua vapauden tunteesta...
4. Minulla on poroajokortti, tosin jo aikaa sitten vanhentunut... Vaikka kelkalla ajaminen on hauskaa, arvostan menneiden aikojen "luonnonmukaisia ajoneuvoja" kovasti ja ihmisiä, jotka osaavat kouluttaa poroista ajokkaita!
5. Hevosen reessä olen ollut vain kerran, Santahaminassa, lapsena, laskiaisajelulla... Helsingissä on siis ollut lunta 50 -luvun lopun talvina, mot.
6. Vaikka rakastin moottorikelkkailua ja sen suomaa vauhdin hurmaa, haaveilin kauan hankkivani vetokoiria joilla matkata lumisilla aavoilla tuntemattomiin seikkailuihin... Nyt haaveilen vain pikkukoirasta, joka ulkoiluttaisi minua:)-
7. Hankin ajokortin kesällä -75 ja ostin heti syksyllä veljeltäni auton, jolla syyskuussa ajelin kohti Lappia. Onneksi toinen veljeni saatteli minua Kemiin saakka ja ystävättäreni jatkoi matkaa kanssani Rovaniemeltä kohti pohjoista.... en usko ajotaitoni olleen kaksinen silloin. Vuosien varrella se kehittyi Lapin vaihtelevissa keleissä ja pitkien välimatkojen tuomalla kokemuksella...
Tällaisia tunnustuksia siis!
Näyttää siltä, että monet ovat jo tunnustuksen saaneet, joten rikon sääntöä, enkä lähetä sitä eteenpäin! Mutta tunnustuksen voi toki tästä poimia itselleen!
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Pientä hupia
Jotkut vain kertakaikkiaan ovat hienoja ihmisiä.
En tarkoita sellaisia hienoja, jotka kulkevat kauniisti pukeutuneina, taitavasti meikattuina, kampaus aina moitteettomana... Voivathan hekin tietysti olla hienoja ihmisiä!
Tarkoitan nyt sydämestään hyviä, ystävällisiä ihmisiä... Sellaisia kuin Una, joka kaiken muuttotouhunsa keskeltä vielä ehtii ja jaksaa ilahduttaa toisia syksyisen pirteällä tunnustuksella:
Kiitos Una!
Mukana olivat seuraavat ohjeet:
Anna tämä tunnustus blogeille, jotka tuovat sinulle iloa
ja innostusta syksyn harmauteen.
1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa) joille haluat tunnustuksen antaa
ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.
Blogini on ollut jo jonkin aikaa tyhjäkäynnillä, enkä pahemmin ole ehtinyt toisten blogejakaan seuraamaan. Silti ei ole vaikeaa laittaa tätä tunnustusta kiertämään:
Mk
Marjattah Varamussalossa
mm
erikeeperin runnoja
SusuPetal
Arjaanneli
JA KAIKILLE MUKAVILLE BLOGIYSTÄVILLE!!!!!!!
En tarkoita sellaisia hienoja, jotka kulkevat kauniisti pukeutuneina, taitavasti meikattuina, kampaus aina moitteettomana... Voivathan hekin tietysti olla hienoja ihmisiä!
Tarkoitan nyt sydämestään hyviä, ystävällisiä ihmisiä... Sellaisia kuin Una, joka kaiken muuttotouhunsa keskeltä vielä ehtii ja jaksaa ilahduttaa toisia syksyisen pirteällä tunnustuksella:
Kiitos Una!
Mukana olivat seuraavat ohjeet:
Anna tämä tunnustus blogeille, jotka tuovat sinulle iloa
ja innostusta syksyn harmauteen.
1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa) joille haluat tunnustuksen antaa
ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.
Blogini on ollut jo jonkin aikaa tyhjäkäynnillä, enkä pahemmin ole ehtinyt toisten blogejakaan seuraamaan. Silti ei ole vaikeaa laittaa tätä tunnustusta kiertämään:
Mk
Marjattah Varamussalossa
mm
erikeeperin runnoja
SusuPetal
Arjaanneli
JA KAIKILLE MUKAVILLE BLOGIYSTÄVILLE!!!!!!!
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Tällaista....
...se nyt sitten on! Työläisen elämä!
Parin kuukauden työharjoittelun jälkeen sain kuin sainkin määräaikaisen työsopimuksen sosiaaliohjaajana vanhusten palvelutalossa. Tehtäviini kuuluu viriketoiminnan suunnittelu ja toteutus, sekä palveluohjaus. Talon asukkaiden fyysisen ja henkisen voinnin kirjo tekee työstä haasteellisen, mutta on myös hyvin palkitsevaa nähdä asukkaiden iloisia kasvoja silloin kun toiminta on ollut heille mieleistä.
Olen aivan täpinöissäni. Puhkun intoa ja pääni on täynnä visioita. Aamuisin herään virkeänä ja reippaana. Tunnen, että olen oikealla alalla, itselleni hyvin sopivassa työssä jossa minulla on myös jotain annettavaa työyhteisölle ja talon asukkaille.
Olen hyvilläni ja kiitollinen tästä työstä. Lähes viisi vuotta on kulunut siitä, kun olen viimeksi ollut "oikeissa töissä". Elämäni on saanut uutta sisältöä ja merkitystä ja itseluottamuskin on jotakuinkin taas terveellä tasolla. Arjen säännöllisyys rauhoittaa ja talouden kohentuminen tuo turvallisuutta.
Ainoa negatiivinen asia tässä kaikessa on se, ettei ole aikaa eikä voimia blogiin, ei kirjoittamiseen, eikä lukemiseen. Menee päiviä, etten edes avaa kotona läppäriä tai vain äkkiä käyn tarkistamassa s-postit ja face-bookin... Ehkä olisi parasta laittaa blogi joksikin aikaa hyllylle ja katsoa jonkin ajan päästä, josko kirjoittaminen vielä maittaa....
Tänään kuitenkin jälleen nautin upean aurinkoisesta pakkassäästä pitkällä kävelylenkillä. Täällä Lapin porteillahan on satanut ensilumen epätavallisen aikaisin. En muista mitä siitä sanotaan, kun on lehti puussa ja lumi maassa, mutta luulenpa, että edessä on vielä paljon mustaa maata ja harmaata taivasta, ennekuin saadaan oikea talvi. Sitä odotellessa....
Parin kuukauden työharjoittelun jälkeen sain kuin sainkin määräaikaisen työsopimuksen sosiaaliohjaajana vanhusten palvelutalossa. Tehtäviini kuuluu viriketoiminnan suunnittelu ja toteutus, sekä palveluohjaus. Talon asukkaiden fyysisen ja henkisen voinnin kirjo tekee työstä haasteellisen, mutta on myös hyvin palkitsevaa nähdä asukkaiden iloisia kasvoja silloin kun toiminta on ollut heille mieleistä.
Olen aivan täpinöissäni. Puhkun intoa ja pääni on täynnä visioita. Aamuisin herään virkeänä ja reippaana. Tunnen, että olen oikealla alalla, itselleni hyvin sopivassa työssä jossa minulla on myös jotain annettavaa työyhteisölle ja talon asukkaille.
Olen hyvilläni ja kiitollinen tästä työstä. Lähes viisi vuotta on kulunut siitä, kun olen viimeksi ollut "oikeissa töissä". Elämäni on saanut uutta sisältöä ja merkitystä ja itseluottamuskin on jotakuinkin taas terveellä tasolla. Arjen säännöllisyys rauhoittaa ja talouden kohentuminen tuo turvallisuutta.
Ainoa negatiivinen asia tässä kaikessa on se, ettei ole aikaa eikä voimia blogiin, ei kirjoittamiseen, eikä lukemiseen. Menee päiviä, etten edes avaa kotona läppäriä tai vain äkkiä käyn tarkistamassa s-postit ja face-bookin... Ehkä olisi parasta laittaa blogi joksikin aikaa hyllylle ja katsoa jonkin ajan päästä, josko kirjoittaminen vielä maittaa....
Tänään kuitenkin jälleen nautin upean aurinkoisesta pakkassäästä pitkällä kävelylenkillä. Täällä Lapin porteillahan on satanut ensilumen epätavallisen aikaisin. En muista mitä siitä sanotaan, kun on lehti puussa ja lumi maassa, mutta luulenpa, että edessä on vielä paljon mustaa maata ja harmaata taivasta, ennekuin saadaan oikea talvi. Sitä odotellessa....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)