Runotorstain ja Valokuvatorstain 133. haaste: Ahaa
Oivallus
Lapsen silmin lapsen maailmassa lapsen korkeudelta katsottuna
koppakänniäisen kuoren kiilto
emin luotin täydellinen tarkoituksenmukaisuus
taivaan heijastus poimulehden kastepisarassa
on niin helppo havaita
miksi kasvoin niin isoksi
jäykkäselkäiseksi
kadotin kosketuksen pieneen ja kauniiseen?
34 kommenttia:
Ahaa, näinkö se elämä meneekin? Kaunis runo ja kaunis kuva aiheeseen!;)
Onneksi jaykkaselkaisille kauniit perhoset lentavat toisinaan korkealla!
Kuvasta päätellen jäykkäselkäisyys ei vielä pahasti vaivaa. Olet löytänyt noin kauniin ahaa-elämyksen
Ja kauniit perhoset istuutuvat jopa kädellesi, JOS JOSKUS jäykähtäisit. Mutta että känniäinen, onko se todella perhosen nimi? En ole koskaan kuullut. Kaunis kuva kuitenkin!
Kaunis, ajatuksia herättävä runo!
miksi kasvoin niin isoksi
jäykkäselkäiseksi
kadotin kosketuksen pieneen ja kauniiseen?
Hienosti sanottu!
ompa tosi kaunis kuva ;)
kainis perhonen, ihanan värinen...ja
ihastuttava runo!!!herkkä ja puhutteleva...
Ethänsäää ole mitään kadottanut!
Mutta toisin kuin muista, minusta perhonen on surullisen näköinen, kuin sen pyrstöä olisi joku nakertanut.
Mutta runo oli herttainen, lämmin. Kiitos!
Aporpos, sanavahvistus on juuri tähän blogiin sopiva: upeed!
Kaunis kuva ja runo haasteeseen !
Yritetään pitää selkä notkeana.
Juuri niin.
Minä istahdan usein nurmikolle ihmettelemään.
Kyllä selkäsi vielä hyvin taipuu. Ja onneksemme perhosia liitelee vähän korkeammallakin.
Runoilet kauniisti.
Kiitos, Marja-Leena! Luulen, että näin se menee; aikuistuessaan kadottaa kyvyn nähdä lapsen tavoin.Valitettavasti.
No, onneksi niin, Hpy! Ja jos ei selkä taivu, niin silmät liikkuu. Pitää vain olla valpas!
Kiitos, Zilga! Kamerassa on onneksi zuumia, se helpottaa!
Kiitos! Hih, Utukka! Koppakuoriainen, se sellainen iso ja musta, kiiltäväkuorinen... Lapin sanasto on ihanan rikas, monipuolinen ja täynnänsä värikkäitä ilmaisuja. Onneksi!
Kiitos, Ari! Turhan totiseksi aikuisuus vetää. Odotankin vanhuutta ja lapseksi tulemista jälleen...
Kiitos, Aurinkoinen blogi...! Etelä-Kiinan metsästä tuon bongasin! Kaunis, vaikka kärsinyt!
Kiitos, Hanne! Perhoset ovat sykähdyttävän kauniita... Mukavaa, että pidit runosta.
Voi, kiitos Tiina L. että olet sitä mieltä....
Niin, tunti ennen kuvan ottoa oli kova sade. Ehkä perhosparan siivet kärsivät siitä (siksi kai onnistuin sen kuvaamaankin, ei pystynyt lentämään pois...).
Joo, noi on aika hauskoja joskus! Nyt on jurat (hetki sitten haikailtu kuinka mukava ois lähteä Sveitsin Juarlle patikoimaan...)..
Marjut; kiitos! Juu, jumppaamaan....
Sen uskon, Hannele! Oman puutarhan nurmikolle onkin varmasti ihana heittäytyä!
Kiitos, Aimarii! Niin, tärkeää on myös nähdä!
Onpas komea luontokappale, en tunnista mutta ei haittaa.. ;)
-wiltteri-
Minä kun en oikein ole saanut intoa runohaasteisiin - varsinkaan kun en ole mikään runoilija - en ole niihin tarttunut.
Mutta oliko niin, että aihe oli Ahaa?
Laitan tähän omani:
Ahaa, sanoi hän ilahtuneena.
Tästäkö tässä olikin kysymys?
Ja sulkee silmänsä viimeisen kerran.
Kaunis kuva. :)
Kiitos Wiltteri! Komistus ei taida näillä main näyttäytyä.. ainakaan vielä!
Tiina L; julkaise ihmeessä blogissasi ja linkitä Runotorstaihin! Mainio runo haasteeseen!
Sitähän se minäkin lähes joka kerta tolkutan; en ole mikään runoilija! Ja silti lähes joka viikko jotakin rustaan... Runotorstai herättelee luomaan ja palaute on kannustavaa!
Kiitos marm!
Oikeasti, Crane-kurkiseni, tuolle ns. runolle on taustaa.
Asuin yksikseni pienen pienessä (42m2) talossa, keskellä metsää, kun pahin Janina vai oliko se Panu - molemmat koettelivat - iski päälle.
Ympärillä metsää kaatui. Joka kerta kun suuri puu jysähti maahan, hyppäsi pieni taloni pienen hypyn ilmaan.
Ensin kaatui puita vain metsästä, sitten niitä alkoi kaatua omalta pihalta.
Viimeinen puu minun tulitikkutaloni päälle.
Minä makasin pienessä talossani parvella, pää kattoa hipoen ja kuuntelin puitten kaatumista, tuntien talon hyppelyn allani kun isoja vanhoja puita kaatui.
Ja sitten tuli se viimeinen.
Se rysähti kovaa, ja huomasin olevani aivan rauhallinen.
Ajattelin ilahtuneena, ikäänkuin vastauksen johonkin sanattomaan kysymykseen saaneena:
Ahaa, näin minä siis täältä lähden.
Puu rikkoi savupiipun, vaan ei tullut katosta saati talosta läpi, ei taloa edes kaatanut.
Että tällainen juttu....
---
Apropos, missä on se Runotorstain alkuperäisin sivu, eli jos linkitän, niin mihin?
Kauniita ajatuksia kuvittaa perhosen kauniit silmät :)
Ahaa -oivallan, olen tienyt jo kauan.
Maasta ja matalammalta näkee tarkemmin ja kaiken. Kuin lapsi.
Siksi minäkin kumarrun luonnon edessä - nähdäkseni paremmin ja selvemmin.
Hieno ja kaunis runo ja kuva.
Poimulehden kastepisara, niitä kannattaa kerätä pulloon lapsena jos haluaa pysyä lapsena kasvoiltaan.
... mutta miksi joku haluaisi pysyä lapsena kasvoiltaan?
Kaunis on ihminen, jonka kasvoilta voi lukea palan elettyä elämää.
Ihana, ihana perhonen. Runoosi kommentoin, että onneksi silloin kun kadottaa jotain, saa aina tilalle toisen asian joka on ihan yhtä hyvä.
Hieno runo.
Kaiken kokemasi keskellä jaksat pysähtyä ja miettiä näin ihanan ajatuksen ja kirjoittaa näin ihanan tunon!
Tunohan tuo ei ole vaan runo...
Olipa kaunis runo ja on kyllä upea kuva. :) Perhosella on kaunis väritys. Hyvällä zoomilla pääsee tosiaan lähemmäs, jos selkä alkaa jäykistymään. Ajan kanssa oppii sitten vaikka kuuntelemaan luontoa omalla, kiireettömällä tavallaan. :)
Tiina L:
Olipa mielenkiintoinen tarina. Tuohon pieneen kertomukseen maalasit jo monenlaisia ajatuksia ja tunnelmia! Voisit kirjoittaa siitä tarinan!
Laitoin linkin kommenttilootaasi!
Kiitos, Kutis! "Perhosen silmät!"
Kiitos, Arleena! Lapsen mieltäja nöyryyttä luonnon edessä...Rikkautta!
Hukka! Niinhän se vanha uskomus tietää, mutta kukapa nykytyttö sellaista vaivaa näkisi kun nuoruutta voi ostaa kaupasta purkitettuna...
Tiina L: Tuolla vaikeanimisellä miehellähän on vanhaa suomalaista perinnetietoutta. Hatunnosto hänelle, eikö vaan!
Savisuti; olet oikeassa! Tuota filosofiaa on välillä vaikeaa ymmärtää. Mutta kun sen oivaltaa, huomaa, että näinhän oli tarkoituskin...Kiitos!
Kiitos Ilona Tammi!
Kiitos, mm! Ehkä juuri kaiken tämän keskellä nämä pienet ajatukset ohjaavat pysymään kärsivällisenä ja nöyränä elämää kohtaan...
(Kiva, siekin uudistat suomen kieltä. :D)
Totta, Tarjuska! Tässä "pakollisessa joutilaisuudessa" olen pohtinut oman runoni taustaa, sitä miten lapsena luonto teki niin onnelliseksi ja miten kaukana luonnosta olen viime vuosina ollut...Sattuneista syistä!
(Voi, taas heräsi kaipuu pois kaupungista mummonmökkiin!)
Kylläpä täällä on pitkä rivi ihailijoita, enkä ihmettele: runosi on hyvin puhutteleva. Kuva myös kaunis.
Runossasi ihastuin erityisesti säkeisiin, mitkä alkavat: koppakänniäisen...
emin luotin...
taivaan heijastus..
ja sitten koko viimeiseen säkeistöön.
Kaunis kuva kauniista kohteesta ja runo tosiaan puhutteleva, ehkä vähän surullinen toteamuksessaan..
Kiitoskiitos, Uuna. Olen ihan äimän käkenä! Jännä miten jokin pieni ajatus oikein sanoiksi muotoutuessaan koskettaa toisia... Ajatusten kohtaamisessa näkymättömällä tasolla on jotain kiehtovaa. Sanat; mahtava voima!
Kiitos Helinä! Kyllä, ajatuksessa on surullinen pohjasävy. On surullista jos kadottaa yhteyden sisäiseen lapseensa...Siis itseensä! Mutta onneksi asia on tiedostettu!
Olipa kaunista oivaltamista!
En usko että se häviää. Se menee vaan välillä piiloon kun pitää olla niin aikuinen...
Peikolta ja kehuja ja terveisiä :) Lapset näkevät asiat eri lailla kuin aikuiset, ne näkevät myös eri asioita.
Kiitos, Arjaanneli! Tuo on lohdullinen ajatus! sitä vain mietin, että mikä saa meidät olemaan niin aikuista, niin aikuista...
Kiitos, Peikko-kulta! Niin, perspektiivi on eri, matalammalla... Ja silmissä toisenlainen, tuore ja vääristymätön näkökyky...:D
Lähetä kommentti