Runotorstain 131. haaste; Kaksoisolentoni
Vartalo villisti keinuen tanssilattialla
ripsivärit poskille levinneenä
silmät ummessa hurmioituneena musiikista ja niin juopuneena viinistä
ettei aamulla muistanut kenen vierestä heräsi
En se ollut minä
Silmissä loputon väsymys
kun se tarttui kiljuvaa lasta liian lujasti käsivarresta ja raahasi sen
ulos kaupasta
työnsi autoon ja ajoi lujaa pois
En se ollut minä
Kahden toisensa ohittavan ihmisen pikaisia kosketuksia
kiihkeitä salattuja tapaamisia sivukujilla
yksinäisen petetyn naisen epätoivoista kostoa
silkkaa petosta kaikki
En se ollut minä
Häivähdys peilissä
elämän rypistämät kasvot katkeria juonteita suupielessä
muistot
syyllisyyden ja häpeän polte
En se ollut minä
vaan joku joka näytti minulta
puhui samoja sanoja
toisti virheitäni
eli elämääni
26 kommenttia:
Oikein hyvä runo! Toimii todella hyvin tuo kertojan parahdus "en se ollut minä"..
Kiitos, Liimapuikko!
Joskus on helpompi ajatella, että mokat tekee joku muu...
Minäkin tykkäsin tästä runosta. Ensimmäinen sana joka tuli runosta mieleen oli vahva - ehkä aivosoluni erittävät viestittää minulle, että sanoissasi on voima ja väkevyyttä.
WAHVUUTTA ON:
Käsitellä IN-asioita avoimesti.
Kiitos Ilona Tammi! Ehkä se on tämä elämänkokemus...
Kiitos Hukka! Ehkä hieman rohkeaa..
"Kauhean" hyvä. Niin tuttu, voih. En kai se sitten ollut minä? Minä, Tonteri. (Ja kauhean hyvällä siis tarkoitan, että pidin runosta tosi paljon ja se kauheus on ainoastaan sitä, että hmm, tosiaankin, ehkä minä.)
Olemme moneksi.
Ai kiva, Tonteri, sinäkö se olitkin...? Kyllähän kaikilla on juttuja, joissa toivois, että ne olisi jonkun muun... Inhimillistä, eikö!?!
Niin, tähän ikään, Helanes! Toisaalta, onhan se rikkauttakin...
Aivan yleisinhimillistä. Luulen, että jokainen tuollaisen oman kaksoisolentonsa tunnistaa. Teoissa on variaatioita, kauhussa ja puolusteluissa ei.
Enhän minä ole voinut...
Pidin kovasti.
Eikö vain, mm. Sellaisiahan me ihmiset olemme...raadollisia!
Kiitos, Mk!
Tämä on hyvä. Täynnä jotain mitä ei ehkä ole mutta haluaisi olevan. En tiedä, arvaan vain :) Teksti puhuu karhealla äänellä.
joo, joko virheitä toistaa
tai hyväksyy, että ei oikeestaan virheitä
Tosi hyvä! Runo, joka ei ole "pilkkuselkeä", vaan antaa meidän ajatella.
Olet selvinnyt muutosta?
Väkevää ilmaisua, elämänmakuista!
Kröhömm, Isopeikkonen, vähän on karhea kurkku, juu! Kiitos!
Nappiin, Hannele! Kypsymistä hyväksymään...
Kiitos, Utukka! Hyrisenpä hyvää mieltä; kokee onnistumista jos jää sillä tavoin auki, että jättää pohdittavaa...
Muutosta kyllä, sisustaminen ihan kesken. Matot nurkissa, ettei keppien kanssa mene kärsälleen...
Kiitos, Marjattah! Miltä elämä maistuu; hapanta ja makeaa...?
Äh. Edellinen kommenttini katosi avaruuteen, koska harva pääni ei muistanut sanavahvistusta.
Pidin välikommenteista "en se minä ollut". Ne tuovat runoon mukaan lapsenmieltä aikuisten oikeesti vakavien asioiden keskelle.
Tehokas runo, Crane, elämänmakuinen.
En se ollut minä -
paljon voi pyyhkäistä pois
kaikesta siitä mitä ei halua olla
onneksi on kaksoisolento
Tämä oli loistava runo, niin elävästi totta
Jospa se tosiaan olisi ollut Joku Toinen... (Vaikka taitaakin olla joka toinen...)
Elämän makuinen runo. En se kyllä ollut minäkään - ehkä - luulisin. Tykkäsin.
Niinno, jl, vähänhän se on niinkuin murkkuikäisen hokemaa, tuo en se minä... en minä ainakaan...
Ihan tuttua, nuo kadotetut kommentit! Vähän väliä..
Kiitos Susu!
Kiitos Arleena! Jotenkinhan ihmisen pitää itseään suojella...Omilta virheiltä, totuuden kylmältä raudalta..
Ja on kai se niinkin, Pitkospuu, että muutumme eri elämän tilanteissa ja vaiheissa eri ihmisiksi...
Etkö varmasti, Mummeli??? Sittenhän meitä on tässä kaksi...en se kai ollut minäkään :)
Rohkeaa ja kiertelemätöntä.
Puhuttelee itse kutakin.
Kiitos, Arjaanneli! Niin, kukapa meistä voisikaan heittää ensimmäisen kiven...
Nyt se oon minä. Käy kurkkaamassa blogiini :)
Kiitos, Mummeli! Pelastit päiväni:)
Lähetä kommentti