Ne kesäyöt...

"Voi pientä juhlijaa, aamu alkaa sarastaa..." Kello puoli kaksi yöllä näkymä Jätkänkynttiläsillalta Rovaniemen sydämessä. Voiko olla kauniimpaa (huoh!)...





Yöllisen kuvan nappasin kännykällä lähtiessäni kävelemään kotia kohti Ounasjokivarren ravintelista, jossa ystävättären kanssa istuimme perjantai-iltaa bluesia kuunnellen. Ei todellakaan voi moittia Papa George Bandin musiikkitarjontaa, mutta olen yhä - ja etenkin nyt- sitä mieltä, että bluesin ja jazzin kuuntelemiseen otollisin ympäristö on pienehkö, tunnelmallinen klubi tai vastaava... Ei kesäterassi eikä tanssilava...

Hupaisaa oli seurata myös yleisöä, lähinnä kaupungin kulttuuri- ja liike-elämässä vaikuttavia ihmisiä.Ei mitään kukkamekkoporukkaa, vaan rennosti ja rohkean persoonallisesti pukeutuneita mimmejä nahkarotseissa ja mustissa silmämeikeissä ja ruutupaitoihin vartensa verhoilleita miehenköriläitä. Reilusti keski-ikäisiä ja varttuneempia... Meno oli ihan mahtavaa, kansa jammasi ja piti hauskaa.

Sangria, jota erehdyimme tilaamaan oli sen sijaan valtava kannullinen vetistä litkua, mikä pettyneenä toki hörsittiin pahimpaan janoon. Haikeudella muisteltiin maailmalla nautittuja ihania sangrioita ja harmiteltiin, ettei tämän lajin kulttuuri ole tavoittanut paikallista ravintolaa. Hartaasti siinä toivoin, että nuorin tytär, joka kultsunsa kanssa suunnistaa huomenna Espanjaan, pääsee nauttimaan matkalla myös sangriasta, kaiken muun ihanan lisäksi....

Kotimatkalla hämmästelin, ettei edes metsäisillä paikoilla ollut lainkaan hyttysiä eikä mäkäräisiä. Eipä kyllä ollut muita kulkijoitakaan. Hiljaisuutta halkoivat vain tasaisesti toistuvat hälytysajoneuvojen piipaat. Ihanan leppoisa kesäyön tunnelma jatkui vielä kotona niin, ettei malttanut nukkumaan mennä ja unoset taisivat jäädä muutamaan tuntiin. Silti, aamun ihana ilma innosti houkuttelemaan poikien perheet lastenlasteni kanssa retkelle uimarannalle. Päivä lähes pilvettömältä taivaalta porottavassa auringossa makaamista kostautui aristavina, punoittavina käsivarsina. Sen siitä sai ja paljon hyvää mieltä lasten touhuja seuratessa!

Huomenna alkaa arki. Se tarkoittaa paluuta "pitää-elämään"... Pitää siivota, pitää tehdä anomuksia, pitää hoitaa vaikka mitä. Pitää, pitää, pitää... Vaan minäpä otan nyt kirjan käteeni, suklaata yöpöydälle valmiiksi ja heittäydyn sängylleni lepäämään... Arki saa vielä odottaa!

Kesän keskellä

(Cranen lempikukkia, kurjenmiekkoja...)

Paluu arkeen... Poissa on alkukesän apeus ja ahdistus, poissa huolet ja murheet. Eikä niiden karkoittamiseen tarvittu kuin parin viikon mittainen poissaolo kotinurkista... Palaavat aikanaan, epäilemättä, mutta yhä tuudittaudun huolettomuuteen ja keskikesän ihaniin iltoihin...

Kuvitelkaa itse, miltä viikkojen makoileminen kotivuoteella ja vaivainen liikkuminen pienessä asunnossa saa aikaiseksi ihmisessä. Sitä muuttuu yllättävän pian tyhjään tuijottajaksi, syrjäytyneeksi, omaa varjoaan ja muita ihmisiä säikkyväksi. Pienet vastoinkäymiset kasvavat vuorten korkuisiksi ja niiden edessä tuntee kertakaikkista voimattomuutta... Totta, täysin turhaa energian tuhlausta, mutta minkäpä itselleen mahtaa...

En lopulta joutunut evakkoon, kun lattian kuivattaminen onnistui asunnon alla olevan autotallin kautta. Nyt venytän pinnaani odottaessani remppamiehiä korjaamaan lattiaa ja rakentamaan maustehyllyä. Kaikki tähän asuntoon ja asumiseen kohdistuneet intohimot ovat laantuneet uusien tuulien puhaltaessa. Ajatukset kulkevat jo tulevissa ja niissä päätöksissä, joissa asuminenkin ratkeaa....

Jalkakaan ei parantunut aivan odotetusti. Haava tulehtui ja keppejä jouduin käyttämään pari viikkoa aiottua pidempään. Turvotus on yhä valtaisa. Se ei silti hidastanut kulkemista jalkaisin Pasilan lähialueella. Ihania puistoja, kadunpätkiä ja rakennuksia löytyikin. Eikä Tukholman Gamla Stanistakaan jäänyt paljoa näkemättä...


(Tuhkolman Gamla Stanissa kohtasimme toisia tonttuja..)

Kesämatkaani sisältyi lyhyt vierailu Lappeenrantaan rakkaan ja pitkäaikaisimman ystävättären luo ja pari päivää Joutsenossa veljeä ja siskoa tapaamassa. Helmenä matkalla oli tavata sisareni tytär ja hänen perheensä monien, monien vuosien jälkeen. Silkkaa iloa siis... Yllättävää, miten pariin viikkoon mahtuu paljon ihania kohtaamisia, pieniä ylellisiä hetkiä, kokemuksia ja elämyksiä, joita syksyn pimeinä iltoina muistella. Olen niistä hyvin kiitollinen!


(Hiekkalinna Lappeenrannassa)

Blogiin palatessa oli ilahduttava havaita, että muutama blogiystävä oli jo kaivannut. Kovasti myöhästyneet synttärionnittelut Utukka! Olet ihan 100% sunnuntailapsi:). Täällähän minä, Una! Entistä ehompana! Toivottavasti teille kaikille kuuluu hyvää ja kesänne tähän ehtiessä on ollut ihana, lämmin, aurinkoinen, elämyksellinen....

Ryntään heti huomenna lukemaan kuulumisianne, mutta nyt alan valmistautua iltaan mennäkseni kuuntelemaan bluesia Ounasjokirantaan..... Kesä jatkuu...

Huomenna taas Juhannusta juhlitaan...

Sijoitin pöydän ikkunan eteen ja asetin läppärin sen päälle tyytyväisenä hyvästä työtilasta. Vaan saanko mitään aikaiseksi, kun ajatukset karkaavat ikkunaruudun toiselle puolen, ulos. Tunnustan; minusta on tullut ikkunasta tuijottelija. Öisinkin, kun uni karkaa pois, nousen istumaan tähän tuolille, käännän kaihtimen auki ja tuijottelen maisemaa joka lasin takana aukeaa.

Ei siellä mitään erikoista näy, oikeastaan näköala on suppea ja kadun toisella puolella vastaan tuijottava talo on aika iloton. Parkkiruuduissa asfaltilla seisoo autoja ja peräkärryjä, nurmikkopläntin keskellä huojuu lipputanko tuulessa ja iso puukeinu on tyhjillään... Ei siis mikään kaunis näky.

Mutta aamuyöllä näen usein suuren rusakon loikkivan aivan ikkunan alle syömään vastaleikattua nurmea. Se pysyy lähes liikkumattomana ja kuuntelee tarkkaan ympäristöään. Sitten se venyttelee hassusti pitkiä takajalkojaan ja ottaa muutaman loikan toiseen paikkaan ja jatkaa syömistä.

Samaan aikaan nurmikolle laskeutuu kaksi varista. Ne nyökyttelevät päätään ja keekoilevat jäniksen ympärillä kuin kysellen sen kuulumisia. Sitten ne tepastelevat leuhkana ympäri pihaa, tarkastavat hiekkalaatikon ja parkkialueen autot. Kyllästyttyään ne lehahtavat vastapäisen talon katolle päivystämään kotipiiriänsä.

Västäräkkipari saapui näille main samoihin aikoihin kun itse tähän muutin. Kylmää oli ja taisi eväätkin olla kirjaimellisesti kiven alla. Naarasvässyn toinen siipi oli jotenkin vahingoittunut, liekö lentänyt tuulilasiin, kun sulat sojottelivat miten sattui. Viime yönä se jo jotenkin lenteli, vaikkakin lyhyitä pyrähdyksiä. Sen nokka oli kuitenkin täynnä hyönteisiä, joita se kuljetti pesään poikasille.

Nyt on oikein suotuisa juhannusilma. Kylmää ja harmaata. Ehdin jo viime yönä huolestua, sillä yö oli huikean kirkas ja kylmä. Auringon noustessa taivas talon takana vaihtoi väriä upeasta oranssista pinkkiin ja lilaan. Näytti siltä, että päivästäkin tulisi aurinkoinen, mutta ei... Vain vajaassa tunnissa kova tuuli virisi jälleen ja taivas peittyi tasaisen harmaisiin pilviin. Mitäkö suotuisaa tässä on? Tällainen sää säästää monia ihmishenkiä, hiljentää yletöntä riehaa ja rauhoittaa mieliä.

Kaikesta huolimatta; Ihanan valoisaa ja iloista Juhannusta kaikille blogiystäville!

Viimeinen saarikesä

Tarinamaantain 66. aihe; Laituri




”Miekii, miekii”, kiljuu nelivuotias Sohvi täyttä kurkkua ja hyppii rannalla tasajalkaa kiukusta. Uudet punaiset kumisaappaat pitävät hassua kurnutusta aina kun jalat tapaavat maahan. Saappaissa on tietenkin reilusti kasvunvaraa ja nyt ne ovat myös täynnä kuravettä Sohvin kahlailtua rantaan johtavan tien kaikissa kuralätäköissä.

Koululaisten kesäloma on alkanut ja siitä vapaudesta aiotaan nyt nauttia. Isompia sisaruksia tosin harmittaa ainainen lapsenvahtina oleminen. Pikkusiskon läsnäolo haittaa ainakin veljien hurjimpia leikkejä, mutta myös siskot ovat jo ymmärtäneet olla päästämästä Sohvia hetkeksikään silmistään. Tällä on ilmiömäinen kyky hankkiutua hankaluuksiin, jopa suoranaisiin vaaroihin kivikkoisella rannalla.

Edellispäivänä on satanut rankasti, mutta nyt aurinko paistaa ja lämmittää rantavesiä mukavasti. Lapset ovat varustautuneet pyyhkein ja mehupulloin tarkoituksenaan ottaa aurinkoa ja uida. Varsinkin pojat ovat jo päiväkausia tinganneet siitä, kuka heistä ehtisi ensimmäisenä heittämään talviturkin pois.

Laituri makaa vielä puoliksi veden alla. Kevätjäät ovat sitä liikuttaneet, kaataneet keskimmäiset tukipuut. Isot pojat jo hyppivät laiturilla ja Sohvikin lakkaa kiukuttelemasta katsellessaan, miten vesipisarat purskahtavat lautojen välistä korkealle ja kimaltavat hetken auringossa kuin helminauha, ennen kuin putoavat takaisin mereen.

Isä astelee rantaan ja komentaa pojat pois laiturilta hyppimästä. Hänellä on mukana rautakanki ja lapio, joiden avulla hän nopeasti nostaa laiturin notkahtaneet tukipuut pystyyn. Silti laiturin keskiosa jää vielä veden alle, sillä näin aikaisin kesästä vesi on korkealla. Myöhemmin kesällä kun veden pinta on laskenut, laituri tuntuu Sohvin mielestä olevan korkealla ilmassa ja vesi kaukana alhaalla.

Isä tarttuu Sohvia kädestä ja taluttaa tämän laiturille. Sohvia vesikohta pelottaa. Häntä pelottaa myös se miten laituri keinuu, kun muut lapset juoksevat sillä vauhtia ja hyppäävät kiljuen veteen. Vesi roiskuu korkealle ja pärskeet kastelevat Sohvinkin. Vähitellen, isän turvallisesta kädestä kiinni pitäen Sohvi rauhoittuu ja rohkenee kävellä laiturin päähän asti.

Sisko levittää huovan laiturille ja kaikki istuvat sille juomaan mehua ja maistelemaan itse tehtyä karamellia. Auringonpaisteessa on mukava olla ja tarkkailla ympäristöä. Sohvi heittäytyy mahalleen makaamaan ja tutkii laiturin vaalean harmaaksi haalistunutta pintaa. Niissä on kummallisia kierteisiä kuvioita ja aivan selvästi jossakin kohtaa on kiinni kotilon kuoren palasia. Laiturin raoista näkyy alapuolella oleva vesi ja laiturin tekemässä varjossa Sohvi näkee pikkukalojen parvia pyrähtelemässä sinne tänne. Isä sanoo, että ne ovat isompien kalojen poikasia. Sisko tietää kertoa, että siellä ui myös mutuja ja kolmipiikkejä, ahvenia ja särkiä.

Iltapäivän lopulla, kun kaikki ovat uimisesta väsyneitä ja nahkakin jo punoittaa liiasta auringosta käy isä hakemassa saaren isolta laivalaiturilta oman keskimoottoriveneensä ja ajaa sen laiturin viereen. Kaikki lapset kiipeävät kyytiin ja kesän alkamisen kunniaksi kierretään koko saari ympäri juhlallisesti laulaen ”ja se Oolannin sota oli kauhiaa…” ja muita hengennostatuslauluja.
Lopulta isä ohjaa veneen laiturin viereen ja iloisesti mekastava lapsilauma purkautuu maihin. Sohvi jää vielä seisomaan laiturille katselemaan kaislikkoon uivia alleja ja auringon kimallusta veden pinnalla. Sohvi huokaa lapsen onneaan. Hän ei tiedä, että viimeinen kesä saaressa on alkanut.

Kuminauhaa

Pakinaperjantain 132. haaste; Omatunto







Omatunto. Se on se pieni piipittävä ääni sisikunnassamme, se joka koettaa pitää ihmisen kaidalla tiellä, se joka kertoo oikeasta ja väärästä. Niin noh! Päänsisäisten äänien kuuleminen liitetään myös mielen sairauksiin, enkä osaa sanoa, missä kulkee raja omantunnon äänien ja niiden toisten äänien välillä… Varmaankin siinä, mitä ne meille kertovat, miten kehottavat toimimaan ja mitä itse lopulta teemme….

Muiden puolesta en voi mitään sanoa, kun en kenenkään pään sisään pääse kurkistamaan, mutta itse kuulen omantunnon äänen usein. Omatuntoni puhuttaa minua hyvinkin herkästi, joskus jopa sietämättömänä. Se nimittäin takertuu kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, kuten heräteostoksiin, valkoisiin valheisiin ja vastaaviin. Erityisesti nuorempana harmitti iloisesti juhlitun illan jälkeiset aamut, jolloin eivät vaivanneet niinkään fyysiset seuraamukset vaan ankara morkkis. Todellinen huutavan ääni erämaassa!!! Nykyisin tätä riesaa onneksi esiintyy harvoin. Se taas valitettavasti johtunee harvoista juhlimisen aiheista - tai sitten olen jo niin paatunut.

Omatunto on jotakin, jota jaetaan hyvään ja huonoon, jota tunnetaan, kannetaan mukana tai jossa peräti kieriskellään… Huono omatunto on jatkuva seuralaiseni. Sitä esiintyy ihmissuhteissa ja lähimmäisenä, ihmisenä olemisessa. Äitinä poden ikuista huonoa omaatuntoa asioista, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Nyt aikuisten lasteni elämää seuratessani tunnen hyvää mieltä siitä, että heistä on tullut jotakuinkin fiksuja ja ”yhteiskuntakelpoisia” ihmisiä. Mutta näen heissä myös kaikki omat kömmähdykseni, väärät valintani, laiskuuteni ja ymmärtämättömyyteni. Ja sitä rataa. Aina ja ikuisesti, amen!

Onkohan todella puhdasta omaatuntoa olemassakaan?

Maailman tapahtumia ja uutisia kuunnellessa ymmärtää, että omatunto voi olla hyvinkin venyvä käsite. Kuin kuminauhaa. Välillä politiikkaa tai liikemaailmaa seuratessa miettii, josko joiltakin ihmisiltä omatunto on kuollut ja kuopattu juttu. Niin kirkkain silmin näkee poliitikkojen puhuvan täyttä puppua, niin hurjia voivat liikemiesten huijaukset olla. Ja minkähänlainen on sitten ylikansallinen tai peräti globaali omatunto?

Ikkunasta nähtyä

Runotorstain 134. haaste; vapaa tankaruno.
Valokuvatorstain 134.haaste; määrämuotoinen


Tänään on Suomen Puolustusvoimain lippujuhla. Sen kunniaksi ikkunani takana kovassa tuulessa liehuu siniristilippumme, joka on hyvinkin määrämuotoinen....


















Tässä ensimmäinen koskaan kirjoittamani tankaruno;

Viiltävä sini
taivaan puhtoisuudessa.
Miksen minäkin
iloitsisi kanssasi
tuulisesta päivästä.

En uskalla huokaista, en ainakaan helpotuksesta. En vielä kuitenkaan. Asiat muuttuvat lähes joka päivä ja päivän aikana moneen kertaan. Siksi ei uskalla vieläkään luottaa, että pahin olisi ohi!

Vielä viime viikon alussa puhuttiin, että joutuisin evakkoon. Olisi tosiaan pitänyt rahdata omaisuus tilapäisasuntoon, asustella siellä muutama kuukausi ja sitten taas rahdata kamat takaisin tähän asuntoon.... Isännöitsijän kanta oli, että maksan kulut itse tai haen kuluihin korvaukset vakuutusyhtiöltäni. 150 euron omavastuulla!

Sitten tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Viikon alussa tapahtui välikohtaus, jossa kiinteistönhoitaja käyttäytyi minua kohtaan äärimmäisen epäasiallisesti ja hyvin loukkaavasti. En tiedä syytä hänen käytökseensä, enkä toden sanoakseni välitä vähääkään kuulla selityksiä huonosta päivästä tai sosiaalisten taitojen heikkoudesta, joilla isännöitsijä miestä puolusteli. Päätin pitää puoleni ja lupasin tehdä kirjallisen valituksen korkeammalle taholle, jos ei asiaan puututa.

Mutta ääni muuttui kellossa! Näillä näkymin en joudukaan muuttamaan asunnosta pois korjausten ajaksi. Lattian alla oleva välitila, jossa vesi on, kuivataan alla olevan autotallin katon kautta. Toivoa sopii, että nuo toimenpiteet riittävät tämän asunnon osalle ja voin jatkaa asumista rauhassa. Ja vaikka en edelleenkään saa kaappeja siirrellä, niin remppamiehet asentavat liesikuvun ja ovellisen maustekaapin hellan yläpuolelle. Lisäksi siivouskomero muutetaan pyynnöstäni hyllykaapiksi, johon saan kattilat sun muut romppeet...

Eli ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin!

Tietenkin tuli hieman surku siitä, että pojan perhe muutti talosta koettuaan täällä tulipalot ja vesivahingot. Onneksi he löysivät mukavan ja tilavan rivitaloasunnon, jossa on turvallinen pihapiiri lapsille ja leikkipuisto vieressä. Siitä olen heidän puolestaan hyvin iloinen. Aiemmin samalla suunnalla asuneena tunnen metsän halki kulkevat oikopolut, joita pitkin pääsen varttitunnissa heidän luokseen... Kunhan tästä tokenen kävelemään!

Sateen jälkeen paistaa aurinko. Niin ainakin tuolla ulkona näyttää tekevän!