Tiedän ainakin yhden jota ei oikein naurata.....!
Työttömyyden ajan ja etenkin sen loppupuolella huokailin pimeisiin öihin hartaita toiveita saada töitä. Pian! No, sitten oli ykskaks töitä tarjolla oikein monella taholla ja viimeksi tänne tarinaa raapustellessani hehkutin ottaneeni vastaan työpaikan kotikaupungissa... Oi onnea!
Nyt on kolme viikkoa kulunut. Työ on juuri sitä mistä pidän; asiakaspalvelua. Haasteelliseksi työn tekee se, että on nopeasti otettava haltuun ja osattava soveltaa itselle kokonaan uutta tietoa, toimintamalleja ja tehtäväkokonaisuuksia... Rutiinia ei vielä ole ja kun olen hitaasti-kantapään-kautta-oppija, työ kulkee jatkuvasti muutaman askeleen aikataulusta jäljessä.... On myös opittava sietämään keskeneräisyyttä....!
Pahin on toivoakseni nyt ohi. Muutama "heureka" ja onnistumisen kokemus ja hetkittäin jopa uskon selviäväni...! Vielä en tohdi edes haaveilla olevani askeleen edellä töitäni, eli tietäväni oikeasti mitä seuraavaksi teen ja ehtiväni aikataulun mukaisesti paikasta seuraavaan...
Ehkäpä elokuussa kun työ päättyy...
Työ toi elämään kokonaan uuden ja ennen kokemattoman rutiinin. Telkkarin lemppariohjelmat on saanut unohtaa, sillä nukkumisvalmiuteen on päästävä viimeistään puoli kymmenen maissa. Herätys soi viideltä. Koirulille on taattava kunnon aamulenkki ja aikaa ruokailuun, sillä se ei suostu koskemaan ruokakippoonsa poissaollessani. Eikä Nappinokka todellakaan riemusta repeä kun aamuisin lähden kotoa. Kuluneina viikkoina olen ehtinyt kotiin vain pari kertaa normaalin työajan puitteissa, joten Nappinokka joutuu odottamaan ulkoiluttamista kohtuuttoman kauan. Illalla otetaan vahinko takaisin.....
Kaikilla asioilla on, kuten niin monasti on tullut mainittua, kaksi puolta. Jos on "täytynyt" koiran kanssa aamuisin, päivisin ja iltaisin vääntäytyä pakkaskeleihin muodottomaksi villapaitoihin ja untuvatakkeihin sonnustautuneena, niin on saanut kyllä kokea sellaisia luonnon ihmeitä, jotka olisivat muutoin jäänet kokonaan kokematta. Mainitsin jo aiemmin blogissa huikeat kuutamoiset illat hiljaisen metsän keskellä. Kevään lähestyessä ja valon lisääntyessä, hankien ja taivaan kontrastissa yllättäen ymmärtää senkin, mitä suomalainen sinivalkoisuus tarkoittaa....
Tänäkin aamuna, ennen auringon nousua kipitimme pakkasessa koiran kanssa tuon "päivänvarjoksi" nimeämäni puun luokse. Pysähdyimme sen juurelle parahiksi kuulemaan erilaisten tiaisten, tilhien ja puun latvaan istahtaneen taviokuurnan sirkutusta. Eikös se olekin paras enne kevään tulosta?!
Säästä en kyllä valita yhtään! Tämä talvi on tähän mennessä ollut paras talvi pitkiin aikoihin. Jos Etelä-Suomi on ollut hukkua lumeen tänä talvena, niin on lunta satanut Lappiinkin, lopulta. Kuva Inarin hautausmaalta todentaa, miten paljon lunta jo on. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin hautapaikkaa saa kuukauden päästä lumen alta tosissaan etsiskellä, sillä ainakin yksi kolmannes lumesta on vielä satamatta....
Nautitaan, eikö vain!
